MERI VEI MENNESSÄÄN – JA SITTEN OIVALSIN JOTAIN SUURTA

Tutkimusten mukaan meren läheisyydellä on positiivisia vaikutuksia terveyteen. Aaltojen ääni, hiekka jalkojen alla ja rauhoittava maisema… Siinä on jotain taikaa.

Moni tulee Teneriffalle kauniin ilmaston, meren ja auringon perässä – paitsi minä. Tulin alun perin, koska olin huomannut täällä olevan maaginen ilmapiiri ja positiivista energiaa. Tunsin jonkin pienen äänen sisälläni kuiskaavan, että tänne on palattava.

Ja niin minä palasin. Päätin antaa mahdollisuuden kokeilla siipiäni kirjoittajana ja saada elämälleni uusi alku. Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olen keskittynyt tiukasti omaan projektiini. Huvitukselle minulla ei ole ollut liiemmin aikaa.

Tämä kesä muutti kaiken.

Siihen tarvittiin niinkin outo juttu, että kirjoittajasta tuli pitbull-koiran hoitaja.  Muutin tänne heinäkuussa muutamaksi kuukaudeksi. Joka päivä koira on iso osa elämääni. Sen kanssa on naurettu ja itketty.

Joka päivä vien sen lenkeille ja joka kerta silmieni edessä avautuu uskomattoman upea merimaisema. Silloin koen syvää kiitollisuutta kaikesta ja miten uskalsin ottaa hypyn kohti tuntematonta.

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tästä matkasta on myös nautittava. On nautittava elämän pienistä, suurista iloista. Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä oman projektini kimpussa. Kaksi vuotta ylä- ja alamäkiä. 

Viikonloppu Teneriffalla

Kun ystäväni kutsuivat minut viime viikonloppuna viettämään rantapäivää, en kieltäytynyt. Menimme rannalle ja hämmästyimme, kun siellä ei ollut ristin sielua. Pakko myös tunnustaa, että en ole koskaan ollut mikään vesipeto. Osaan uida, mutta en mitenkään kovin hyvin tai nopeasti. Siksi minua ei yleensä rannoilla nähdä. 

Mutta en ollut yksin. Niinpä halusin yrittää. Laskeuduin laituritikkaita pitkin, askel kerrallaan. Merivesi ryöppysi varpailleni. Se tuntui kylmältä ja haukoin henkeäni. Ystävät kannustivat päästämään irti tikkaista.

Ja niin minä päästin. Annoin itseni kellua ja tunsin olevani kuin korkki vedessä. Lähdimme uimaan toisessa päässä olevaa rantakalliota kohdin. En ollut yksin vedessäkään, vaan seuranani oli eräs mies.

Aallokko oli välillä melko voimakkaan tuntuinen. Uidessa se oli niin kova, etten edistynyt juuri yhtään, mutta voimat hupenivat. Pääsimme kuitenkin rantakalliolle ja nousimme kivelle lepäämään.

Palatessa takaisin ranta tuntui olevan niin kaukana. Minun piti yrittää uida rivakammin voidakseni edetä nopeammin. Kun olin melkein perillä, aallokko veikin minua kauemmas ja sen myötä myös laituritikkaat loittonivat. 

Piti olla kärsivällinen ja odottaa. Oikean hetken tullessa hyödynsin aallokkoa, jonka avulla tartuin laituritikkaisiin kaksin käsin.

Silloin tuntui, kuin olisin ylittänyt itseni.  

Meressä ja elämässä on paljon samaa

Mietin, miten meri ja elämä eivät juuri toisistaan eroa. Ensinnäkin ihminen on kuin kärpäsen paska niin meressä kuin universumissa. 

Meri on suuri ja pelottava, kun olet keskellä aallokkoa. Ne voisivat koska vain imaista pienen ihmisen syövereihinsä. Meressä vastavirtaan meno vie voimat.

Jännä, miten se on juuri näin myös elämässä. Tiedän omasta kokemuksesta, että elämän ei tulisi olla jatkuvasti sitä vastavirtaan menoa. Muuten menevät voimat, väsyy ja lopulta myös masentuu. Vaikka joskus on pakko mennä vastavirtaan. Ei voi kulkea massan mukana.

Elämän tulisi soljua eteenpäin yhtä kevyesti kuin aallot meressä. Silloin on myös helpompi mennä oikeaan suuntaan, eikä jäädä paikoilleen junnaamaan.

Mutta joskus kuitenkin voi käydä niin, että virta loppuu. Kuten näille herroille, jotka olivat vesijetillä liikkeellä. He joutuivat pyytämään apua. 

Meillä kaikilla voi elämässä olla tällaisia hetkiä, jolloin tarvitsemme toistemme apua. Olisi todella kurjaa olla yksin, ilman minkäänlaista tukiverkkoa ja tukea.

Minä tulin Teneriffalle yksin, mutta en kuitenkaan ole ollut yksin. Täältä olen löytänyt tosiystäviä. Esimerkiksi viime talvena minulla oli tiukkaa. Siis oikeasti niin tiukkaa, että en tiennyt, miten selviän eteenpäin. 

Ystävieni avulla pääsin eteenpäin ja selvisin. En tule koskaan unohtamaan sitä ja aion itse auttaa aina, kun siihen tulee tilaisuus. 

Aivan kuten viikonloppuna ystävät auttoivat, kun yksi porukastamme kadotti sukelluslasinsa. Hän yritti etsiä niitä ensin itse. Kun hän nousi takaisin pinnalle ja tajusi, että lasien lisäksi hän oli hukannut myös kellonsa.

Toinen vesijettimiehistä tuli auttamaan ja sai pelastettua kellon merestä! Eikö olekin uskomatonta? Hetken päästä myös lasit löytyivät.

Seuraavaksi Espanjan meripelastus kurvasi paikalle. Se pelasti puolestaan vesijettimiehet pälkähästä. Tällaista ei ihan joka päivä näe.

Kyllä, meri on kuin heijastus elämästä. 

Oletko samaa tai eri mieltä? Millaisia ajatuksia meri sinussa herättää?

VALKOINEN PAHOLAINEN

Joudun ehkä pyörtämään sanani, kun kerran sanoin, etteivät eläimet ole perkeelestä. Nyt olen tavannut yhden, joka on. Paljon mahdollista, että se on jopa itse piru.

Koiran kanssahan meillä menee vihdoin tosi kivasti ja olemme ahkeria lenkkeilijöitä. Kissaterapeuttia näkyy aina silloin tällöin. Ei tule enää samalla tavalla mukaan kuin aikaisemmin. Ehkä se tosiaan teki tehtävänsä ja oli minun tukena alkuvaiheessa?

Viime aikoina lenkeille on ilmestynyt toisenlaista kissaseuraa. Espanjassa, kun ollaan, kissoja on toki joka nurkalla norkoilemassa. Mutta tämä kissapa ei norkoile, vaan jotain paljon pahempaa.

Iltalenkillä se alkoi ottaa lähikontaktia. Arvatahan saattaa, että koira ja kissa eivät tule toimeen, mutta että ne ajautuivat melkein tappeluun! Uskomatonta, miten yksi katti voi uhitella koiralle, joka on puolet sitä isompi?

Olisikin homma jäänyt tähän, mutta yhtenä iltana tämä kyseinen kissa el diablo ilmestyi polun päähän ja tukki meidän kulkureitin. Lähdin perääntymään ja katsomaan löytyisikö toista ulospääsyä. Kissa alkoi seurata meitä. Siinä vaiheessa alkoi pelottaa. Mikä piru meitä oikein ahdistelee?  

Ironista myös se, että ainahan kissat ovat minusta tykänneet. Koskaan aikaisemmin en ole joutunut kissatappeluihin.

Tartuin kiveen ja heitin sen pelottelutarkoituksessa. En koskaan satuttaisi eläimiä missään tilanteessa, joten heitin sen syrjään. Kissa ei ollut siitä moksiskaan, vaan kiinnostui kivestä ja seurasi sitä. 

Tässä vaiheessa minua toden teolla alkoi kissan käytös pelottaa. Ei tämä ole normaali kissa. Sähisin sille jopa, mutta ei minkäänlaista vaikutusta. Olin kuitenkin helpottunut, että kissa ei enää ollut reitintukkeena. 

Minä ja koira aloimme hivuttautua kriittistä pistettä kohti ja otimme jalat alle. Pääsimme livahtamaan siitä pullonkaulasta. Tilanne oli siis 1-0 meidän eduksi.

Kissapa ei luovuttanut. Seuraavaksi se ilmestyi auton viereen, josta se onnistui säikäyttämään minut pelkästään tuijottamalla. Sitten se alkoi ottaa uhittelevia askeleita meitä kohti. 

Päätin, että tämä lenkki ja katin piirileikki on tässä ja nyt kotiin. Me emme enää tätä kissaa jää kaipaamaan. Vieläkin ihmetyttää koko katti ja sen käytös. Ihan kuin sillä ei olisi ollut pelkoa ollenkaan. 

En muuten välittäisi siitä ollenkaan, mutta kun viime aikoina olemme törmänneet siihen useammankin kerran ja jotenkin tuntuu, ettei sillä ole hyvät mielessä, kun on koiran kanssa napit vastakkain.  

Mutta mitä voin oppia tältä kissalta?

Rohkeutta kohdata isojakin haasteita.

Mennä myrskynsilmään ilman pelkoja.

Kohdata isoimmatkin ongelmat silmästä silmään.

Ja vaikka joku heittäisi kiviä tielleni, jatkaa matkaa.

Pimeällä asiat ovat synkempiä kuin päivällä   

Ehkä ennen kaikkea suurimpana opetuksena se, että asiat nyt vain näyttävät yöllä synkemmiltä. Silloin on omien ajatustensa kanssa ja mielikuvitus lähtee laukkaan toden teolla. 

Seuraavana päivänä kissa tuli meitä vastaan. Eikä se enää tuntunut niin uhkaavalta pedolta, mitä yön pimeinä tunteina. Huokaisin syvään.

Minulla on muutenkin menossa ei ehkä helpoin aika elämässäni. Ei varmaan kovin monella muullakaan näin korona-aikaan. Kuten koiranomistaja, joka ei nyt vielä pääsekään tänne. Olen siis tämän lutuisen pitbullin hoitaja vielä pari kuukautta. 

Sydämessä läikähti. Ymmärrän sen tuskan, mitä on olla erossa rakkaasta lemmikistä. Toisaalta se oli minulle hyvä, sillä minä sain lisäaikaa asunnon etsintään ja oman polun kulkemiseen. Saan vielä nauttia koiranelämästä. 

Aion jatkaa valitsemallani tiellä, minne ikinä se viekään. Ja siihen hännänheilutusapu on paras apu. Uskon universumiin, uskon positiiviseen spirittiin ja ennen kaikkea uskon itseeni.

Kaikki järjestyy. 

Mites sinulla? Onko tämä korona-aika vaikuttanut nyt miten elämääsi? Ja vatvotko sinäkin asioita yömyöhällä?

 

Ps. Jos tykkäsit tästä artikkelista, saatat tykätä myös tästä kirjoittamastani postauksesta klik.  

Pps. Loppuun vielä yksi kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina usein. Se ei jostain syystä näy mobiilissa, mutta tietokoneella kyllä.

BLOGINI LUKIJA SAI MINUT ITKEMÄÄN

Kun perustin blogin, tiesin, että asetan itseni alttiiksi kaikenlaisille kommenteille. Päätin siitä huolimatta alkaa kirjoittaa tavoitteenani tulla paremmaksi kirjoittajaksi. Tein sen anonyymina ja ihan syystä.

En edes halua blogiani kovin innokkaasti yhdistää omaan nimeeni, vaikka ehkä se joskus voi paljastua. Ei tämä niin anonyymi ole. Osa lukijoistani tietää jo, kuka olen elävässä elämässä.

Mutta ei mennä nyt siihen, vaan saamaani sähköpostiin. En lue sähköpostiani kovin usein, ehkä kerran kuussa. Nyt minulle tuli tunne, että pitääpäs käydä kurkkaamassa.

Niin menin – ja yllätyin.

Eräs tamperelainen lukijani oli laittanut sähköpostia, jossa kiitti huippukiinnostavasta blogista. Hän kuvaili sitä kiehtovaksi ja koukuttavaksi. Etenkin Espanja-kuulumiset saivat kiitosta. Kauniit sanat saivat minut hyvälle mielelle.  

Sitten lensin melkein penkiltäni. Ihana lukijani oli tehnyt pienen listan vapaista asunnoista, joita voisin kysellä täällä Teneriffalla.

Aloin itkeä. Siellä ruudun toisella puolella on todella ihan oikeita ihmisiä, jotka lukevat minun tarinoitani ja välittävät. Se kosketti jostain syvältä.

Kiitos sinulle niin ihanasta sähköpostistasi. 

Ehkä se tuntuu vielä liikuttavammalta siksi, koska monesti olen miettinyt blogiani, ja välillä jopa sen lopettamista. Ei, en ole lopettamassa. Se on vain on käynyt muutaman kerran mielessä.

Tätä blogia tuskin olisi ilman teiltä saamiani kommentteja. Minusta on hurjan mielenkiintoista vaihtaa mielipiteitä, ajatuksia ja kokemuksia. Ilman niitä minun olisi sama kirjoittaa pöytälaatikkoon.

Ajatuksia bloggaamisesta, somesta ja tulevaisuudesta

Pohdintojeni jälkeen olen aina tullut siihen tulokseen, että tälle(kin) blogille on paikkansa valtavassa blogimaailmassa.

Koen blogimaailman ja somen sellaiseksi kiiltokuvaksi, jossa näytetään pintaa, mutta monesti syvällisyys puuttuu. En itse jaksa pönöttää tai olla esillä jossain Instagramissa. En edes haluaisi tulla julkisuuden henkilöksi ulkokuoren perusteella.

Toki nyt olen ymmärtänyt, että pitäisi olla enemmän esillä. Eikä se välttämättä tarkoita sellaista pönöttämistä, vaan nimenomaan somessa voi tuoda niitä kokemuksia ja omia kirjoituksia esille. Siksi olen alkanut olla aktiivisempi omana itsenäni LinkedInin puolella.

Monet bloggaajat tuntuvat suorastaan yli-ihmisiltä, joilla kaikki menee aina niin hienosti. Muiden blogeista saamme lukea upeista hääjuhlista, menestysyritysten perustamisesta, talojen ostoista ja kalliiden vaatteiden esittelyistä.

Rakkaus, häät ja onnistumiset työrintamalla eivät ole mielestäni pinnallisia. Luen mielelläni muiden onnistumisista, koska niitä tarvitaan. Ne ovat inspiraation lähteitä. Nyt kaipaan sitä ehkä enemmän kuin koskaan.

Olen tosi iloinen muiden ilouutisista. Ne ovat sellaisia asioita, joista itsekin haaveilen. Koen, että itsekin olen uurastanut valtavasti ja tehnyt töitä sen eteen. Toivon taloudellista vakautta, että minäkin saisin oman kodin ja rinnalleni kumppanin, joka haluaa mennä elämässä eteenpäin.

Lue kirjoitukseni: Ajatuksia rakkaudesta.

Mutta samaan aikaan blogit, joissa bloggari esittelee vaikkapa vaatteita, ovat sen genren blogeja, jotka tuntuvat nykyään itselleni hyvin vieraalta maailmalta. En tuomitse heitä, jotka niin tekevät. Olenhan itsekin tämän blogin alkumetreillä esitellyt omaa tyyliäni tai meikkejä.

Nyt se tuntuu minusta tosi pinnalliselta. Sisin on pintaa tärkeämpää. Minulle on ihan sama, millainen toinen on ulkoisesti. En välitä hänen tyylistään, miten kalliita vaatteet ovat tai miten hieno auto hänellä on.

Sen sijaan luonto ja ympäristöystävällisyys ovat minulle arvokkaita. Olen huolissani luonnosta. Ehkä viime talvi muutti minua. Minusta tuntui kuin maailmanloppu olisi kolkutellut ovella. Oli hiekkamyrsky, korona ja karanteeni.

Ei ne onnistumiset, vaan se matka

Minusta on upeaa aina, kun joku onnistuu jossain tavoitteessaan ja toteuttamaan niitä omia unelmiaan. Mutta mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin lukea siitä matkasta, minkä joku on joutunut kulkemaan. Myös vastoinkäymisineen.

Ja sellainen haluan tämän blogin olevan.

Blogi, joka kertoo siitä matkasta ja henkisestä kasvusta. Tällä minun tarinallani ei ole vielä loppua. En tiedä, minne se johtaa tai miten se päättyy. En voi varmuudella edes tietää onnistunko. Kun seuraa sydämensä ääntä, sitä omaa intohimoaan, sitä haluaa uskoa kaikin voimin, että onnistuu. Mutta kyllä tämä matka tuntuu tuskaisen hitaalta.

Tiedän, että kaikkeni olen tehnyt. Elämäni pyörii sen ympärillä, että pääsen eteenpäin. Tähtään siihen, että tulevaisuudessa olen taloudellisesti riippumaton, minulla olisi aikaa kirjoittaa, eikä tarvitsisi murehtia rahasta. Samaan aikaan haluan oppia nauttimaan polustani, eikä murehtia liikaa itse päämäärää.

Täällä blogissani haluan tuoda esille kokemuksiani ja eräänlaista elämäni matkaa, en niinkään itseäni. Haluan kuvata sitä henkistä kasvua, miten olen kehittynyt ihmisenä. Ja kertoa myös niitä vastoinkäymisiä. Juuri niistä sitä oppii kaikkein eniten.

Mietin, että siitä voi olla apua ja vertaistukea. Ehkä?

Minä haluan tuoda sitä kolikon toista puolta esille myös. Kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista. Meillä kaikilla on omat ongelmamme.

Olen epäonnistunut yrittäjänä. Elämä oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua Zaragozassa. Minulle ei löytynyt töitä. Tai jos löytyi, niin se kesti sen hetken ja sitten jäin taas ilman.

Olen ollut taloudellisesti tosi ahtaalla. Suhasin Suomen ja Espanjan väliä ja minusta tuntui, etten löydä paikkaani tässä maailmassa, etten kelpaa minnekään. Yksinkertaisesti pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena yksilönä.

Eräänä päivänä päätin: nyt riittää.

Tulin Teneriffalle ilman töitä tai asuntoa. Jotenkin ihmeellisesti Teneriffalla olen löytänyt elämääni toisenlaisen sävelen, ihan erilaisen flown. Ja nyt jotenkin menee kevyemmin askelin, mutta… helppoa ei ole, enkä ole vielä siinä pisteessä, jossa haluaisin olla.

Nyt, tällä hetkellä, akuutein asia on se, että minulla on jäljellä kolme viikkoa tässä asunnossa koiranhoitajana ja matka jatkuu. Eikä minulla ole aavistustakaan, missä tulen olemaan.

Tarina jatkuu… oletko mukana seuraamassa?

 

PS. Tässä pitäisi olla mukana tekemäni video, mutta mobiililla se ei näy?