CHANGING CAN BE AN EXCITING EXPERIENCE

Minusta muiden ulkosuomalaisten blogien mielenkiintoisinta antia on ollut saada kurkkia muiden koteihin. Itsekin mietin, että voisin kirjoittaa aiheesta. Vielä en ole kuitenkaan ehtinyt ja nyt kävikin niin, että muutin kokonaan toiseen asuntoon ja toiseen kylään –väliaikaisesti.

Kämppäkaverini lähti reissuun toiselle puolen maapalloa. Koska koirat tarvitsevat hoitajan, niin hoitaja tuli meidän asuntoon ja niinpä päätettiin tehdä changing eli minä menin hänen asuntoon. Syy, miksi minä en voi koiria hoitaa, on minun työajoissa. Olen täysin busseista riippuvainen, joten koirille olisi tullut liian paljon yksinoloa. 

Uutta asumisjärjestelyä on takana viikko ja olen aivan innoissani. Tässä on paljon hyvää ja toki myös huonoa.

Aloitetaan niistä hyvistä puolista. Asustelen nyt ihastuttavassa ullakkohuoneistossa. Jo ensinnäkin ullakkohuone tuo sellaisen ”vau”-efektin. Miettikää, miten huippua on saada asua huipulla, siinä kerrostalon kaikista korkeimmalla olevassa asunossa? 

Kämppä on pieni, juuri sopiva yhdelle henkilölle. Keittiö, makuu/olohuone ja kylpyhuone. Lisäksi tässä on pieni parveke. Itse asiassa asuntoon tultaessa tullaan juuri tuon parvekkeen kautta. Kun on näin pienet tilat, niin se on helppo pitää siistinä. Joka aamu saan ihastella upeaa auringonnousua, joka on varsinainen spektaakkeli ja on todella harmi, etteivät nämä kuvat tee oikeutta. 

Joka aamu saan herätä myös kukon lauluun. Olen aina salaa haaveillut siitä, sillä minusta se on ollut jotenkin niin ihanan suloista. Nyt ehkä olen jo alkanut saamaan siitä tarpeekseen, sillä se ei rajoitu yhteen kertaan, vaan kukko laulelee pitkin aamupäivän. Mutta… pitää nauttia nyt senkin edestä, sillä kohta palaan siihen alkuperäiseen asuntoon.

Toisessa kylässä asuessa tulee tutustuttua minulle uuteen paikkaan vaivattomasti, arkielämän ohessa. Asunnon vaihto oli todella jännittävää, jotenkin stimuloivaa. 

Toisaalta se on tuonut mukanaan ylimääräistä päänvaivaa. Minullahan ei ole täällä autoa, joten käytän liikkumiseen bussia. Jostain syystä bussilla liikkuminen ei kuitenkaan ole ihan niin helppoa kuin esimerkiksi Zaragozassa. 

Itse asiassa se on melko kaameaa! Jokainen, jonka kanssa olen asiasta jutellut, on suosittelut pikaisesti auton hankkimista. Se ei vain nyt ole minulle tällä hetkellä järkevää, joten joudun jatkossakin seikkailemaan busseissa. Ja todellakin aikamoisia seikkailuja minulle on sattunut!

Olen huomannut, että nettiin ei voi luottaa, vaan paras on kysyä kuljettajalta. Ja varsinkin kertoa, mihin on menossa. Minulle on käynyt niin, että olen joutunut käyttämään jopa taksia, kun olen tullut iltamyöhäisellä. Bussilla pääsin melko lähelle kylää, mutta en perille asti ja kun en halunnut odottaa 40 min., niin piti ottaa taksi. Työpäivän jälkeen väsyneenä ei todellakaan tehnyt mieli odottaa noin pitkään, joten taksilla pääsin loppumatkan helposti.

Taksinkuljettaja kertoi, että tosi monet tekevät juurikin näin: ensin bussi ja sitten loppumatka taksin kyydissä. Hän myös neuvoi varovaisuuteen, kun ”olet niin vaalea”. Ja ”ei ole turvallista liikkua yksin yöllä”. Niin, ei varmaan missään ole turvallista liikkua yksin. 

Taksinkuljettaja kanssa nauroimme vedet silmissä. Hän sanoi, että mitä tulee bussiverkostoon, niin näyttää kuin olisimme jossain kehitysmaassa. Ja tottahan se on: bussit Teneriffalla kulkevat todella huonosti. Lisäksi hämmästyin myös sitä, että kun tulin toisen kerran tuon samaisen taksin kyydissä, niin taksinkuljettaja muisti minut. 

Eikä siinä vielä kaikki. Myös linja-autonkuljettaja muisti minut, silla han kysyi, enkö enää asu siinä toisessa kylässä. Minusta on hauskaa, jos minut muistetaan. Itsekin asiakaspalvelussa toimineena tiedän, miten vaikeaa on muistaa kasvoja satojen kasvojen joukosta.

Vapaapäivinäni olen nähnyt ystäviä, joihin olen tutustunut täällä Teneriffalla ja silloin olen päässyt heidän kyydillään. 

Tänään näin myös torakan vilahtavan ensimmäistä kertaa kylppärissä ja jouduin oitis tappopuuhiin. Mutta ne on ikään kuin Teneriffan ilmaston kylkiäisiä, niiltä ei voi välttyä ja niitä tulee ja menee. 

Ullakkohuoneessa asumisen varjopuoli on, että joudun kapuamaan viidenteen kerrokseen, eikä tietenkään ole hissiä. Ainakin hyvää harjoitusta jaloille ja takapuolelle. Mutta kaipa nämä maisemat ovat sen arvoisia!

Kaiken kaikkiaan tämä asumisjärjestely, changing, on todella hauska ja tuo mukavaa vaihtelua. Ei käy elo täällä ollenkaan tylsäksi!

AJATUKSIA ERON JÄLKEEN

Tämä on sellainen postaus josta mietin pitkään, kirjoittaako vaiko ei. Toisaalta mietin, että erot ovat osa elämää ja ehkä tämä postaus voisi olla ajatuksia herättävä. Toivottavasti en sohaise muurahaispesään. Ymmärrän, että ero on arka aihe ja en itsekään halua mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ero. Tuo korvaan särähtävä sana ja jolla on ankea kaiku. Tammikuussa erotilastoissa on eropiikki. Moni julkkispari erosi. Tänä vuonna myös minä. En siis ole asian kanssa yksin. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen, joka on kokenut eron.

Ero tulee monesti yllätyksenä toiselle osapuolelle. Harvoin se on yhteinen päätös. Muutos ja ero ovat kuitenkin hyväksi ja tuovat mukanaan paljon positiivista.

Elämä on kuin kulkisi polkupyörällä. Jos ei mene eteenpäin, kaatuu. Samoin on myös suhteessa. Jos suhde ei etene, ei ole järkeä jatkaa. 

Ero on mahdollisuus. Mahdollisuus aloittaa alusta. Minulle se oli mahdollisuus aloittaa jossain muualla. Oli selvää, ettei minun paikkani ollut Zaragozassa. Vuosien saatossa se tuli selväksi.  Nyt puhun espanjaa kuin vettä vain ja tunnen olevani monessa suhteessa enemmän espanjalainen kuin suomalainen. Näkisin itseni mielelläni Espanjassa myös tulevaisuudessa, mutta aika näyttää.

Nyt annan elämän viedä ja laittaa minut oikeaan osoitteeseen.

Teneriffaan ihastuin heti ja tavallaan päädyin tänne monen asian summana. Asiat vain loksahtelivat paikoilleen. Ensin järjestyi asunto, sitten työ ja nyt olen löytänyt myös kavereita. Vapaa-aikanani on täynnä tekemistä, eikä luppoaikaa ole.

Teneriffa on minulle välietappi. Aion tulla kesäksi Suomeen. Minulla on paljon suunnitelmia. Olen alkanut unelmoimaan. En vain pienistä, vaan myös isommistakin asioista. Syksyllä tulen Teneriffalle takaisin katselemaan, miten elämä sujuisi tällä maagiselta tuntuvalla saarella.

Minulle on avautunut uusi luku elämässä. Todellakin tuntuu, että yksi ympyrä on sulkeutunut ja yksi luku on päättynyt. Uskon paljon merkkeihin, joita elämä meille näyttää. Voi kuulostaa ehkä vähän hupsulta, mutta lähtöni jälkeen Zaragozassa satoi oikein kunnolla lunta. Asuin siellä monta vuotta, enkä koskaan nähnyt lumisadetta. Paitsi, kun olin siellä viettämässä ensimmäistä jouluani. Siksi lumisade juuri lähtöni jälkeen tuntuu kovin hassulta. Sain kai näin symbolisenkin vahvistuksen joltain korkeammalta taholta tehneeni oikean päätöksen.

Nyt minulla on edessä paljon uuden opettelua. Opettelen elämään sinkkuna, aikuisena naisena. Minulla on takanapäin todella pitkä ja antoisa parisuhde. Käytännössä olen ollut koko aikuisikäni suhteessa.

En koe, että pitkän suhteen takia olisin jäänyt jostain paitsi. Päinvastoin, olen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että olen oppinut jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa ja ottamaan hänet huomioon. Olen saanut mennä ja tulla niin kuin olen halunnut. Olen kasvanut ja kehittynyt ihmisenä. Oppinut niin paljon ja hänen ansiostaan olen se nainen, joka tänä päivänä olen.

Olen itsevarmempi, tasapainoisempi ja viisaampi. Olen tehnyt virheitä ja olen ottanut niistä opikseni. Nuoruuden ehdoton mustavalkoinen ajatusmaailma on muuttunut ja saanut rinnalleen monia värejä ja sävyjä. Enää maailma ei ole silmissäni mustavalkoinen. Enää se ei ole ”joko tai”. 

Ymmärrän nyt paremmin miehiä ja heidän ajatusmaailmaansa. Koen, että en ole epäonnistunut, vaikka tällä suhteella ei ollutkaan onnellista loppua. Toisaalta jatkamme ystävinä, joten siinä mielessä olen myös onnekas. Ei olisi järkeä riidellä ja kuluttaa energiaa negatiivisiin asioihin.
Kaiken kaikkiaan tästä isosta elämänmuutoksesta on tullut jotain hyvää. Ehkä en vielä ole sisäistänyt täysin, mutta päivä kerrallaan. 

MILTÄ TENERIFFA VAIKUTTAA?

Olen nyt viettänyt Teneriffalla kaksi erittäin työntäyteistä viikkoa ja sunnuntaina tulee täyteen kolme viikkoa tällä saarella. Asun Etelä-Teneriffalla eräässä kylässä. Se on tosi pieni ja tietenkin työpaikka on toisaalla. Jaan asunnon erään naisen ja kahden koiran kanssa. Täällä vuokrat ovat pilvissä, joten asunnon hankkiminen yksin ei tule kysymykseen. Palkat eivät ole kovin isoja, mutta töitä kyllä on tähän asti ainakin riittänyt. Päivät menevät todella nopeasti.  

Tänä lyhyenä aikana olen kuitenkin kotiutunut vallan loistavasti. Vielä en hirveästi tätä paikkaa tunne ja kaikki tuntuu kovin uudelta. Varsinkin bussimatkat ovat olleet varsinaisia ”elämyksiä”. Aina sattuu jotakin.

Ensinnäkin tähän pieneen kylään ei tule bussia tai jos tulee, niin kovin harvoin. Niinpä joudun kävelemään pari kilometriä tuonne tien varteen, josta bussi minut noukkii kyytiin. Tuon parin kilometrin aikana ei ole minkäänlaista kävelytietä ja autot ajavat kaasu pohjassa. Hiekka vain pölyää ja joka ikinen kerta kenkäni ovat sentin paksuisen pölyn peitossa.

Onneksi se ei minua haittaa, pölyt saa aina karistettua. Mutta niin, ne bussimatkat. Kuljettaja mm. kerran unohti minut kyytiin, vaikka olin painanut stop-nappia. Pahoitteli kovasti, iski jarrut pohjaan ja päästi minut pois. Jäin sinne tien varteen kuin nalli kalliolle ja säkkipimeyteen. Minulle tuli ehkä kilometri lisää kävelyä. Otin asian rennosti ja positiivisella asenteella.

Olen huomannut, että täällä suurin osa ihmisistä on todella rentoja ja ystävällisiä. Vähän väliä kuulen töissä minua kutsuttavan hellittelynimillä kuten ”mi niña”, ”amore”, ”cariño” jne.

Etenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten monet tarjoutuvat ottamaan minut kyytiin, vaikken liftaa. Ensimmäisen kerran, kun tulin bussilla, mukaani lyöttäytyi vanha belgialaisnainen, joka rupesi liftaamaan. Minä olin tietenkin ”herra isä, eikö sinua pelota?”. Ja hän vastasi, että ”ei, ei tuolta pääse minnekään muualle”. Sillä kertaa kukaan ei kuitenkaan lukuisista yrityksistä huolimatta pysähtynyt.

Sen jälkeen sattumalta moni on pysähtynyt ja jos ei ihan gangsterin näköinen ole ollut, niin olen uskaltautunut kyytiin. Ensimmäisen kerran minut nappasi kyytiin ranskalainen, iäkäs nainen. Toisella kertaa menin italialaisen vanhan herran mukana. Voi, pojat, se vasta oli ikimuistoinen reissu.

Ensin tietenkin small-talkia, kunnes tultiin kylään ja huikkaan iloisesti, että ”kiitos, minut voi jättää tähän”. Mutta ei, herra halusi viedä minut välttämättä kotia asti. Sitten näytän kadun, missä asun, tietenkin vielä oli pimeää.

Mies kysyy minulta, että ”tässäkö sinä asut?” Ja minä vastasin, että ”juu, tässä”. Sitten mies kysyi uudestaan ja minä taas toistin, että ”kyllä”. Ihmettelen tietenkin samalla, miksi hän utelee niin paljon. Ja vielä uudestaan mies kysyi. Siinä vaiheessa rupesi toden teolla ihmetyttämään ja sopersin, että ”en minä ole tässä kovin pitkään asunut, enkä aiokaan asua pitkään”. Mies katsoi minua silmät pyöreinä ja ihmetteli. Sitten tajusin kääntää pääni oikealle ja näin hylätyn, keskeneräisen rakennuksen.

Hupsista! Olin erehtynyt kadusta. Ei ihme, että mies kyseli niin paljon. Sehän olisi ollut todella huolestuttavaa, jos oikeasti asuisin jossain hylätyssä ja keskeneräisessä kerrostalorakennelmassa. Minulla piti pokka ja sanoin ”anteeksi, erehdyin kadusta, se onkin tuo seuraava katu.”

Ja niin mies jätti minut oikeaan kohti, mutta kyllä molempia lopulta nauratti. Kun saavuin kämpille, nauroin aivan täysillä ja vedet valuivat silmistä. Siinä oli kämppäkaverilla ihmettelemistä. 

Olen nyt oikein tyytyväinen elämääni. Auringonpaistetta on riittänyt lähes päivittäin, olen nähnyt muita suomalaisia ja kaiken kaikkiaan täällä on jotenkin kotoisa olo. Erityisen tyytyväinen olen asuntoon, kämppäkaveriini ja koiriin.

Täällä maisemat ovat niin upeita ja monesti töistä tullessa ihastelen noita kukkuloita, joita ympäröi monesti pilvet. Lumihuippuinen Teidekin näkyy. Joskus on jo pimeää, kun olen menossa kämpille. Silloin pysähdyn katsomaan tähtitaivasta ja pohdin, mitä tulevaisuudella on minulle tarjottavana.

Alku on lähtenyt täällä lupaavasti käyntiin, joskin näillä näkymin menen taas kesäksi Suomeen töihin. Teneriffalle voin aina palata. Suomessa minua odottaa työ, perhe, ystävät ja sukulaiset. Kesä on kauneinta aikaa kotimaassa ja jospa tästä kesästä tulisi säänkin puolesta parempi.

Eikä minua pidättele Teneriffalla mikään. Kaikki on auki. Ehkä se on hyvä.

Olen päättänyt tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Juuri nyt nautin vapaapäivästäni, joten menen terassille ja otan hyvän kirjan käteeni.

Ajattelin aloittaa myös kuntosalilla. Lisäksi suunnittelen ”kauneusoperaatiota”. Eli aion tehdä minusta itseni parhaimman version. Liikkua, syödä hyvin, mennä hampaiden valkaisuun, huolehtia ihosta ja hiuksista. Voi minulla on paljon suunnitelmia ja aion ajatella vain itseäni.

Mitä sinulle kuuluu?

ELÄMÄNMUUTOS

Vihjailin edellisessä postauksessa muutoksenkaipuustani. Nyt se sitten tapahtui. Muutos.

Olen ollut jo todella pitkään tyytymätön omaan tilanteeseeni. Siihen, että elämä vain junnaa paikoillaan, eikä mikään ole muuttunut. Toisaalta olen kiitollinen, että perusasiat on ns. hyvin. Miksi siis olen tällaisessa tilanteessa, että en ole tyytyväinen?

Vika on minussa. Jos sisintä kalvaa tunne, että on riittämätön, ettei tee omaa osuuttaan yhteiskunnan ja kodin eteen, ettei ole kehittynyt, mikään ole muuttunut, niin silloin on ontto olo. Näin ei voi jatkua loputtomiin.

Minä haluan olla hyödyksi ja tehdä asioita. Minulla oli paljon unelmia ja suunnitelmia elämälle, mutta Espanjaan muuttaessani mikään ei ole mennyt suunnitellusti. Oikeastaan kaikki on mennyt aivan päinvastaisesti!

Ja lopulta tulee vain sellainen hetki, että en minä enää jaksa. En jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. Mikä minussa on vikana?

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sopeutunut elämään Espanjassa. Itse asiassa minusta tuntuu, että olen enemmän espanjalainen kuin suomalainen! Ja oikeastaan kaverit vielä sanovat, että olen aragonialainen tai ”maña finlandesa”. Pidän Espanjasta, kulttuurista, ihmisistä. Oikeastaan ihan kaikesta. Tämä outo tunne on jotain ihan muuta. Jotenkin minusta tuntuu, että olen aivan väärässä paikassa. Espanjaksi kuvailisin tunnetta näin: Estoy fuera del lugar.

Olenkin nyt viimeiset kuukaudet miettinyt tosissani, mitä minä haluan elämältäni. Mistä sen voi tietää? Pahinta on tosiaan, etten tiedä vielä vastausta. Haluaisin olla yrittäjä, mutta en haluaisi ottaa lainaa ja on vaikea aloittaa pienellä pääomalla. Ainakin sen liikeidean kanssa, mikä minulla on juuri päässä.

Toisaalta voisin työskennellä enemmän freenlancena, sillä joitakin artikkeleita olen julkaissut lehdissä korvausta vastaan. Kirjoittaminen on elämäni suurin intohimo, se menee kaiken edelle. En nauti mistään enemmän kuin kirjoittamisesta. Mutta vaikka olen luova, niin olenko tarpeeksi idearikas keksimään ideoita artikkeleihin? Ja jatkuvalla syötöllä?

Freelancena voisin työskennellä missä vain.  Mutta jäisinkö Zaragozaan, jos voisin valita asuinpaikkani? Minulle on alkanut vahvistua yhä enemmän tunne, että en vain näe itseäni Zaragozassa.

On jotenkin todella turhauttavaa, että ”kaikki on auki”.

Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa? Eikö sen pitäisi olla niin helppoa kuin hengittäminen?

Samaan hengenvetoon huomautan, etten halua valittaa turhasta. Tiedän, että olen onnekas, kun olen terve, voin liikkua, nähdä ja kokea. Olen siitä äärettömän kiitollinen. Ja toki yritän huolehtia itsestäni, liikun, en polta ja yritän elää terveellisesti.

Pitkään mietin eri vaihtoehtoja ja lopulta tunne vain kasvoi. Minun paikka ei ole Zaragozassa, vaan jossain muualla. En ole onnistunut asettumaan kaupunkiin lukuisista yrityksistä huolimatta. Vuodet vain vierivät, mutta mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Toki olen kasvanut ihmisenä ja muilla osa-alueilla olen oppinut valtavasti. Olen saanut kokea asioita, joista en osannut edes unelmoida.

Mutta en vain näe Zaragozaa enää minun kotikaupunkina. Se näyttäytyy minun silmissä tyhjältä, elottomalta.

Uskon myös kohtaloon, että on joku korkeampi voima, joka ohjaa jokaisen oikealle polulle. Jos antaa mahdollisuuden.

Tein elämäni yhden vaikeimmista päätöksistä. Oli kamalaa lähteä Zaragozasta. Sinne jäi minun entinen elämä ja mies.

Minulla oli kaksi isoa, painavaa matkalaukkua, reppu ja laukku. Mies saattoi linja-autoasemalle ja hyvästelimme toisemme, mutta emme parina, vaan ystävinä.

Nyt katselen ja ihmettelen maailmaa Teneriffalta käsin. Aloitin elämäni puhtaalta pöydältä. Aivan alusta. Olen nyt sinkku ja se tuntuu oudolta näin monen vuoden jälkeen. Lähdin ikään kuin etsimään itseäni. Miettimään asioita ja pohtimaan elämää. 

Miksi juuri Teneriffa? Muistatte varmaan, että tein sinne pari reissua tässä jokin aika sitten? Saari teki minuun vaikutuksen. Teneriffalla oli jotenkin ihana, maaginen tunnelma. Suomalaisia on kuulemma paljon ja töitä tekeville.

Asiat loksahtelivat paikoilleen. Ensin järjestyi kämppä –tosin vain helmikuun ajaksi. Tulin sunnuntaina, maanantaina minulla oli työhaastattelu ja tiistaina sain tietää, että minä todella sain työpaikan. En voinut uskoa asiaa!

Työ vaikuttaa varsin kivalta. Palkka ei ole iso, mutta pääsen alkuun ja eihän se ole mikään loppuiän paikka. Täältä käsin hoidan yritysprojektia, etäisyys tuo omat mutkansa matkaan. Lisäksi aion jatkaa kirjoittamista, bloggailua ja artikkeleiden tekoa freelancena. Annan nyt elämän viedä ja katsotaan mihin päädyn. Tiedä vaikka muutaman kuukauden kuluttua asun Suomessa pysyvästi. 

Joka tapauksessa tämä aika on ollut todella terapeuttista ja täällä minulla on pikku hiljaa alkanut palautua usko elämään. Ehkä asioilla on sittenkin tapana järjestyä?