Edellisessä postauksessa kerroin roadtrip-matkastamme ystäväporukalla Pohjois-Espanjassa. Ja kuinka jatkoin siitä sitten Zaragozaan.
Voin sanoa, että erityisesti tämä matkan viimeinen osuus jännitti suuresti. Mutta samalla tiesin, että se oli tehtävä. Minun oli nyt vihdoin haettava viimeiset tavarani ex-miehen luota. Siitä on kulunut viisi vuotta, kun olin Zaragozassa viimeksi. Viisi vuotta, kun näin hänet.
Nämä vuodet ovat olleet mullistavia kaikkien elämässä.
Tässä välissä on ollut korona, ulkonaliikkumiskiellot, mielenosoitukset, kansan kahtia jakaantumiset ja vaikka sun mitä.
Omassa elämässä olen mennyt koko ajan eteenpäin. Kun katson menneisyyteen, olen ylpeä itsestäni ja siitä muutosmatkasta, jonka olen kulkenut.
Istuessani junassa matkalla Pamplonasta Zaragozaan, päässäni pyörivät ajatukset ja muistot tulvahtivat mieleeni.
Sitä ei suotta sanota, että elämä on kuin junamatka. Aloitamme matkamme vanhempiemme kanssa. Kun juna pysähtyy asemilla, tähän elämänmittaiseen matkaan tulee uusia ihmisiä ja samalla osa poistuu.
Ja siinä minä matkasin kirjaimellisesti junassa – Zaragozaan. Kaupunkiin, jossa asuin yli seitsemän vuotta.
Zaragozan matka
Jäin pois Delicias-asemalla. Olin sopinut meneväni ystäväni ja hänen miehensä luokse kolmeksi yöksi. He eivät olleet valitettavasti päässeet hakemaan minua asemalta. Heillä oli samaan aikaan muuta menoa, mutta ehtisivät kotiin nippanappa. Aluksi meinasin ottaa taksin, mutta minun teki mieli reippailla.
Niinpä kävelin melkoisen rivakan lenkin Zaragozan halki, iso ja puolityhjä matkalaukku perässäni. Iloitsin siitä, että muistin kadut ja pystyin kulkemaan ilman kännykän apua.
Saavuin ystäväni kerrostalon kohdalle, mutta ovikelloa soittaessani kukaan ei avannut ovea. Pian ystäväni soittikin ja kertoi, että ovat lasillisella lähiterassilla ja pyysi minua liittymään seuraan.
Yllätyin, kun siellä olikin isompi poppoo. Ja minä olin aivan rähjääntynyt matkasta! Olimme terassilla hetken ja tutustuin ystäväni ystäviin.
Sitten menimme ystäväni asunnolle. Minulla oli tuliaisina muki ja belgialaista suklaata, jotka olin ostanut Logroñosta. Sekä kirja, jossa olin mukana yhtenä kirjoittajista.
Pääsin myös suihkuun ja söimme yhdessä illallista, jonka ystäväni oli valmistanut. Vaikka normaalisti en syö enää lihaa ja olen melko hyvin pysynyt kasvisruokavaliossa, nyt söin kanaa. Olihan ystäväni valmistanut sen minua varten.
Maanantai mielenkiintoisia tapaamisia tulvillaan
Maanantaina kävelin ystäväni kanssa keskustaan. Olin sopinut tapaavani erään kuuluisan espanjalaisen kirjailijan. Sen saman, jonka kirjoituskursseilla olin ollut parin vuoden aikana Zaragozassa ja jonka johdolla olimme julkaisseet kaksi kirjaa yhdessä muiden kurssilaisten kanssa.
Tapasimme eräässä kahvilassa. Sain häneltä paljon vinkkejä ja ohjeita tulevaan. Olin todella tyytyväinen ja tietenkin kiitollinen.
Sitten menin kiertelemään kaupoille yksinäni. Ostin itselleni uuden laukun. Ystäväni oli omassa toimistossaan, mutta vielä työnteossa, joten en halunnut häiritä.
Sen sijaan kiertelin Zaragozan keskustassa. Huomasin taas kerran sen, miten katukuvassa jotkut liikkeet olivat hävinneet ja tilalle oli tullut uusia.
Turistikierroksen jälkeen menin ystäväni toimistolle, joka sijaitsee aivan keskustassa. Hän halusi ehdottomasti esitellä sen.
Kattoterrassivisiitin hän halusi jättää lounaan jälkeen. Kävimme syömässä ravintolassa keskustassa ja palasimme toimistolle.
Katsoimme kattoterasilta Zaragozan ylle.
En voi vieläkään uskoa, mutta minä todellakin elän kirjoittamisella.
Vaikka totesin ystävälleni mietteliäänä, että en vielä ole siinä pisteessä, JOSSA haluaisin olla. Hän on myös kirjanpitäjäni, joten hän tietää, miten paljon ansaitsen rahaa.
Hän kuitenkin totesi minun olevan menestynyt. Jos en voisi elää tällä, se olisi epäonnistuminen.
Tajusin hänen olevan oikeassa.
Yrittäjyydessä suurin taistelu on meidän oma mieli. Se on kaiken avain. Jos uskot, että onnistut tai jos uskot, että et onnistu, olet kummassakin tapauksessa täysin oikeassa. Mielen lisäksi sanoisin, että myös henkimaailma vaikuttaa paljon, mutta se onkin toisen postauksen aihe.
Palataan päivääni Zaragozassa…
Tapaaminen ex-mieheni kanssa
Seuraavaksi lähdin hakemaan tavaroitani ex-miehen luota. En hirveästi ole pitänyt häneen yhteyttä näinä vuosina. Oikeastaan vain minimiyhteydenpito eli ”hyvää joulua ja uutta vuotta” sekä ”hyvää syntymäpäivää!”.
Sen verran hän oli paljastanut omasta elämästään, että hänellä on uusi kumppani.
Asunnolla oli yllättäen ex-mieheni lisäksi hänen äitinsä, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Exäni ei puhunut juuri mitään.
Katsoin nopeasti tavarani läpi. Muutamat kengät, takki, kirjoja… Näin lipaston päällä kuvan, jossa oli exäni uuden kumppaninsa kanssa. Järjestelin tavarani kahteen kassiin ja reppuun.
Oli aika hyvästellä.
Exäni äiti poistui hienotunteisesti paikalta. Huomasin, kuinka exäni silmät olivat kostuneet. Minäkään en voinut välttyä kyyneliltä. Lopuksi hän halasi minua, halasi oikein lujaa. Silloin tiesin, että hän vielä rakastaa minua.
En saanut sanotuksi mitään. En vain pystynyt. Eikä sanoja edes tarvittu. Tämä oli varmastikin viimeinen kerta, kun näin exääni. En usko näkeväni häntä enää. Toivon sydämeni pohjasta, että hän on onnellinen uuden kumppaninsa kanssa.
Käännyin ja ovi takanani sulkeutui. Lopullisesti.
Kävelin ystäväni luokse kyynelten vallassa iltahämärän laskeutuessa Zaragozan ylle.
Siinä ehti ajatella kaikenlaista.
Vaikka olin hetkellisesti todella surullinen, tiesin päätökseni erostamme olleen oikea.
Teneriffalla elämäni on muuttunut niin perustavanlaatuisesti. Olen löytänyt sielunperheeni. Ja mikä tärkeintä, oman polkuni. Tulevaisuudessa toivon menestyväni elämän kaikilla osa-alueilla.
Toivoisin näkeväni itseni tekemässä menestyselokuvia ja tv-sarjoja, jotka saavat ajattelemaan. Haluan elämäni olevan ihana seikkailu, jossa on paljon positiivisia yllätyksiä.
Ja aivan erityisesti toivon itselleni kumppania, jonka kanssa jakaa elämänpolku. Mies, joka on minulle se sopivin ja paras kumppani. Mies, jonka kanssa elämä itsessään on seikkailu positiivisessa mielessä.
Aika näyttää, miten minun käy… rakkaudessa ja elämässä.
Halusin tietenkin hyödyntää Zaragozan matkani täysin rinnoin, joten olin sopinut tiistaille pari muuta tapaamista. Aamulla treffasin exäni tädin kanssa. Hän on aina tukenut minua kirjoittajan polulla.
Vein hänelle lahjaksi kirjan, jossa olen mukana. Hän halusi siihen omistuskirjoituksen, joten ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitin sellaisen kirjoittajana. Aika kului kuin siivillä.
Palasin ystäväni asunnolle, jossa söimme yhdessä. Sen jälkeen kiiruhdin toiseen tapaamiseen erään naisen kanssa, johon olin tutustunut vuosia sitten eräässä yrittäjyystapahtumassa.
Olin nähnyt häntä viime kesänä Teneriffalla. Hänelle olen silloin tällöin laittanut kirjoituksiani ja hän on aina niin ikään kannustanut minua jatkamaan eteenpäin.
Aivan uskomattomia pizzoja! Joskin söin taas lihaa. Lupasin itselleni, että kotona palaan terveellisiin elämäntapoihin. Jo korkean kolesterolinkin vuoksi joudun katsomaan ruokavaliota.
Vaikka luulen kyllä, että taustalla on taas jotain henkimaailman juttuja, koska elän jo melkoisen terveellisesti. Aina voi toki parantaa.
Keskiviikkona paluu arkeen
Seuraavana aamuna ystäväni heitti minut Zaragozan lentokentälle. Minusta tuntui uskomattomalta, että Zaragozasta on lentoja Teneriffalle. Olin todella kiitollinen tästä suorasta lentoyhteydestä. Sekä tietenkin siitä, että sain kyydin lentoasemalle.
Saavuin Teneriffan pohjoiskentälle, josta minun oli napattava bussi Santa Cruziin ja sieltä edelleen San Isidroon. San Isidrossa minua vastassa oli eräs mieshenkilö, joka oli tarjoutunut viemään minut loppumatkan kotiin asti.
Olin kiitollinen, että kyyti järjestyi ja pystyimme vaihtamaan kuulumisia siinä samalla. Tämä mies on vilahtanut blogissani aikaisemminkin. Kyseessä on sama mies, jonka tapasin tv-sarjan kuvauksissa ja jonka syntymäpäiville sittemmin päädyin. Siitä asti olemme tutustuneet toisiimme. Ja siitä on nyt jo puoli vuotta.
Kun mainitsin aiemmin tässä postauksessa toivovani itselleni
kumppania, jonka kanssa jakaa elämänpolku, ajattelin itse asiassa häntä. Hän
kolahti ja isosti. Hän saa minut nauramaan ja meillä on niin kivaa yhdessä.
Minusta tuntui alusta asti, kuin olisimme tunteneet aina.
Tästäkin syystä halusin sulkea lopullisesti oven Zaragozan entiseen elämääni. Minä elän tässä hetkessä, katse vahvasti tulevaisuuteen. Ja aika näyttää, mihin polkuni tai pitäisikö sanoa meidän polkumme johtaakaan.
