PÄÄSIN AVUSTAJAKSI NETFLIX-SARJOIHIN

Kyllä elämä on ihmeellistä! En liioitellut ollenkaan, kun kerroin elämäni olevan kuin elokuvaa Teneriffalle muutettuani. Kirjaimellisesti. 

 

Minulle on sattunut niin paljon kaikkea ihmeellistä… Jopa siinä määrin, että välillä mietin olenko poistunut elävien kirjoista? Mitä jos se onkin sieluni, joka elää näitä ihmeellisiä asioita? Tai ehkä Teneriffa on vain niin maaginen paikka, että täällä kaikki on… mahdollista? 

Minun polkuni ei kuitenkaan ole ollut helppo, edes täällä Teneriffalla. Olen ollut haastavissa tilanteissa. Olen kokenut hetkiä, jolloin on tuntunut, etteivät voimani riitä, etten jaksa… Miksi olla täällä taistelemassa, jos voisin olla Suomessa? Jos vain palaisin maitojunalla kotiin? 

Ja silti… Silti minusta tuntuu, että ensi kertaa elämässäni olen paikassa, jonne kuulun. Paikassa, jossa minun tulisi olla. Juuri, kun olen kokenut suuren vastoinkäymisen… Juuri, kun olen halunnut heittää pyyhkeen kehään ja vain luovuttaa, minulle on sattunut jonkinmoinen ihme. 

Jos luit edellisen postaukseni, tiedät jo suurin piirtein, mitä vuoteni Teneriffalla on pitänyt sisällään. Vuosi, jota kutsun ihmeiden vuodeksi. Nyt kerron teille yhdestä noista ihmeistä.

Olen muutaman viikon ajan saanut kulkea kuvauksesta toiseen, joissa olen osallistunut Netflix-sarjoihin avustajana. Kyllä, luit oikein, monikossa. Tähän mennessä olen työskennellyt avustajana kahdessa sarjassa: The One ja Sky Rojo. 

Minä olen se tyyppi, joka auttaa sarjoista tekemään todentuntuisen. Olen se tyyppi, joka on kohtauksessa siellä taustalla. Se tyyppi, johon kukaan ei ikinä kiinnitä mitään huomiota, mutta jos meitä ei olisi, on kuin jotain puuttuisi. Mitään muuta ei ole tarvinnut tehdä, kuin olla oma itsensä. Ja kaiken lisäksi saan siitä palkkaa.

Miten pääsin avustajaksi?

Luonnollisestikaan en voi paljastaa, millaisia kohtauksia kuvattiin. Mutta voin kertoa, miten pääsin mukaan. 

Jos joku ei tiedä, Netflix on amerikkalainen yritys, joka jakaa ja tuottaa audiovisuaalista sisältöä. Netflix mullisti viihdemaailman, sillä se toi elokuvateatterikokemuksen kotisohvalle. Siitä on tullut uskomattoman suosittu. Netflix tuottaa myös omia dokumentteja, elokuvia ja sarjoja. On mielenkiintoista, että sen Euroopan pääkonttori sijaitsee Madridissa. 

Miten siis minä pääsin mukaan Netflix-sarjoihin? 

Kaikki alkoi siitä, kun viime talvena aloin käydä kielivaihdossa petraamassa englanninkieltäni. Sen myötä minut lisättiin Whatsapp-ryhmään. Vaikka en ole pitkään aikaan ehtinyt kielivaihtoihin mukaan, olen edelleen ryhmässä. Eräänä päivänä joku meidän yli 100 hengen poppoosta jakoi ilmoituksen: tunnettu tuottaja etsii avustajia. Teneriffa on todella suosittu kuvauspaikka monestakin syystä, joista yksi tärkeimmistä on varmasti se, että täällä on niin erilaisia maisemia ja jokaiselle jotakin. 

Päätin oitis ilmoittautua mukaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Olen monet kerrat aikaisemminkin yrittänyt, jopa täällä Teneriffalla. Tuloksetta. Tällä kertaa päätin liittää hakemukseen valokuvia, jotka on ottanut ammattivalokuvaaja. 

Ammattivalokuvaaja ei tule heti ehkä ensimmäisenä mieleen, kun laittaa hakemuksen avustajaksi. Sattumalta minulla oli kuvat valmiina, sillä olin ottanut ne varta vasten omaa verkkosivustoani varten. 

Jos sinäkin haluat avustajaksi…

#1. Panosta hakemukseesi ja valokuviin
Olin aina ajatellut, että ammattivalokuvaajan palkkaaminen olisi jotenkin todella kallista. Eräs valokuvaajatuttavani kuitenkin suositteli lämpimästi, sillä ero on kuin yöllä ja päivällä. Totuus on, että jos haluat erottua ja antaa ammattimaisen vaikutelman, niin kannattaa palkata ammattilainen. 

Selvä. Minun piti siis vain löytää ammattivalokuvaaja. Vieläpä sellainen, johon minulla olisi varaa. Ensimmäiseen valokuvaajaehdokkaaseen törmäsin eräässä tapahtumassa. Harmi vain, että häntä ei tuntunut kiinnostavan uusien asiakkaiden saaminen, sillä lupaavan alun jälkeen hän ei vastannut viestiini. Luovutin.

Seuraava valokuvaajaehdokas oli toinen samassa tapahtumassa tapaamani henkilö. En vain ollut aivan varma siitä hänen ammattilaisuudestaan. Kovin innokkaalta ei hänkään vaikuttanut, kun ei laittanut edes hintatietoja. Luovutin. 

Lopulta päätin tutkia Airbnb-sivustoa. Siellä on nykyisin asuntojen ja huoneiden lisäksi myös elämyksiä. Sitä kautta löysin oman valokuvaajani ja vieläpä edullisesti. Minä halusin vain muutaman kuvan ja kuvauspaikaksi sovimme meidän kirjaston, joka on auki 24/7. Nykyisin valokuvaajille on tullut aivan uudenlainen markkinarako: kuvata matkailijoita, jotka haluavat loistaa somessa. 

#2. Hae, hae, hae - äläkä luovuta
Vain yksi kyllä-vastaus riittää. Sen saadakseni minun piti lähettää useita hakemuksia, mutta en luovuttanut. 

#3. Pidä itsestäsi ja ulkonäöstäsi huolta
Meillä jokaisella on oma, persoonallinen ulkonäkömme. Se kannattaa hioa esiin huolehtimalla itsestään ja omasta ulkonäöstään. Itse olen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kuntosalilla ja yritän myös syödä terveellisesti.

Marraskuun alussa kutsu kävi. Toki minua ei vielä ollut valittu virallisesti. Jouduin laittamaan jopa lisää valokuvia. Vahvistuksen odottaminen oli piinaavaa. Kun lopulta tuottaja sanoi OK, ei riemulla ollut rajaa. 

Ensimmäinen keikkani avustajana oli The One-sarjassa. Olin todellakin tippua penkiltä, kun tajusin, että kyseessä on Netflix-sarja. Sanomattakin lienee selvää, että kokemus oli unohtumaton. 

Ajattelin sen jäävän siihen yhteen kertaan…

Toisin kuitenkin kävi. Seuraavalla viikolla menin etelään todella lyhyellä varoitusajalla. Tosin olin itse aktiivinen ja olin laittanut ensimmäisten kuvausten jälkeen perään kiitosviestin ja muistutin olevani heidän käytettävissään. 

Tällä kertaa kuvaukset eivät kestäneet kovin pitkään. Mutta taisin saada jalkani oven väliin. Sitä seuraavalla viikolla pääsin uudestaan - kaksi kertaa! Sarjakin vaihtui lennosta. Enää ei kuvattu The One-sarjaa, vaan tällä kertaa kyseessä oli Sky Rojo. 

Näiden kokemusten ansiosta olen saanut seurata sarjojen tekoa läheltä ja olla mukana aivan mielettömissä kohtauksissa. Olen saanut elää ikimuistoisia ja nauruntäyteisiä hetkiä. Olen tavannut upeita tyyppejä. 

Minähän olen tosiaan aikaisemmin ollut elokuva-avustajana ja nyt ensimmäistä kertaa sarjoissa. Sarjan kuvaukset eivät näytä eroavan suuresti elokuvan kuvauksista. Ihan yhtä hidasta ja odottamista. Kuvauksissa työskentelee paljon ihmisiä. On ammattilaista joka lähtöön. Kuvauksien hyvä puoli on, että siellä saa yleensä syödä vatsansa täyteen. Ja ruoka on todella hyvää. 

Yleensä näissä elokuva- ja sarjahommissa mietityttää myös tuo vessapuoli. Kuvaukset kun voivat olla vaikka missä ja voi olla, ettei lähellä ole vessaa mailla eikä halmeilla. Ensimmäistä kertaa jouduin siis menemään rekassa olevaan vessaan. Ja voi pojat millainen vessa se oli! Se oli viimeisen päälle laitettu kaikilla mukavuuksilla ja erittäin siisti. Ja kyllä, todellakin tunsin itseni leffatähdeksi pytyllä istuessa, kun musiikki vain soi ja soi. Enpä arvannut, että vessareissu voisi olla tällainen elämys. 

Yksi mielenkiintoisimmista kohtauksista, joihin osallistuin, oli toimintakohtaus. Ennen sitä huomautin ohjaajalle, ettei minua ole meikattu ja hiukset on aivan sekaisin (tuuli niin kovasti). Ohjaaja vain tsemppasi, että just hyvä noin ja paljon luonnollisempi. Juu, minä vain olen ilman meikkiä vähän sairaannäköinen (olin muuten vielä flunssan jälkimeiningeissä). Kamera kuvasi aivan lähietäisyydellä.

Entäs sitten julkkisten bongaus?
Moni avustaja varmasti toivoo näkevänsä vilauksen ihailun kohteestaan. Monet ihailevat, suorastaan palvovat näyttelijöitä. Itse en sellaista ymmärrä, sillä ihan tavallisia ihmisiä hekin ovat. 

Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olen suuri elokuvien ja sarjojen ystävä ja jopa täällä blogissa tehnyt paljon arvosteluita, niin enpä tunnistanut niitä ekoja näyttelijöitä. Tällä viikolla onnistuin näkemään yhden kuuluisan espanjalaisen näyttelijän: Miguel Ángel Silvestre. Ilman paitaa. Hänet tunnistin seitsemän vuoden takaa, kun hän piipahti Zaragozassa. 

Onnistuin tietenkin nolaamaan itseni hänen seurassaan. Hän oli niin mukava, että tuli juttelemaan meille avustajille. Ja minä varsin hyvin tiedän, ettei kuvia saa ottaa, eikä näyttelijöitä häiritä... Kaiken lisäksi olen aina todella hiljainen, enkä yleensä sano mitään. Enkö vain nyt mennyt möläyttämään kuvasta. Hän joutui vähän niin kuin puolipakolla kuvaan ja minä halusin vajota maan alle. 

Noh, näköjään sain mokani anteeksi. Ensi viikolla kuvaukset jatkuvat jossain päin Teneriffaa ja saan olla mukana myös siinä. Ihan mieletöntä. 

Mitäs minä vielä kertoisin? Ai niin, eilinen pyyntö toimistolta räjäytti potin. Minun piti laittaa kuvat minun käsistäni. Tarvitsevat kuulemma sijaisnäyttelijän. Käsille! Hyvä, ettei tullut pissat housuun: doble de manos. Ajatelkaa, miten huikeaa olisi olla käsisijaisnäyttelijä. Laittaisin sen ehdottomasti omaan ansioluettelooni. 

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jätä kommentti. Se innostaisi minua kirjoittamaan lisää. Tai jos sinulla on joku kysymys, niin kysy.

TÄLLAINEN OLI THE WALKING DEAD –TAPAHTUMA MADRIDISSA

Viime viikon torstai 9. maaliskuuta oli päivämäärä, jonka taatusti jokainen The Walking Dead –sarjan fani oli merkinnyt kalenteriinsa.

 

Sarjan tähdet olivat Eurotour –kiertueella ympäri Eurooppaa ja Madrid viimeinen etappi.

Kuva on lainattu netistä.

Edellisessä postauksessa kerroin, kuinka hetken mielijohteesta päätin osallistua ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo buukannut itselleni majoituksen. Jos minun täytyisi valita uudelleen, niin sanoisin: “Oi kyllä!” 

Jos matka jotain oli, niin ainakin ikimuistoinen!

Ennen kuin kerron tarkemmin oman kokemukseni, niin selvitän vähän taustoja. The Walking Dead on yhdysvaltalainen televisiosarja ja se perustuu samannimiseen Robert Kirkmanin luomaan sarjakuvaan. Siinä ryhmä ihmisiä yrittää selviytyä maailmassa, jonka zombiet ovat valloittaneet. 

Olen seurannut sarjaa sen alkuajoista lähtien. Parhaillaan on menossa seitsemäs tuotantokausi. Parin heikomman kauden jälkeen sarja on toden teolla herännyt henkiin, kun kuvioihin on tullut mukaan sarjakuvista tuttu vihollinen Negan. 

Matka Madridiin

Zaragozasta lähdin keskiviikon ja torstain välisenä yönä bussilla. Saavuin ennen kello kuutta aamulla. Metro ei ollut edes vielä auennut. Siinä oli hyvän aikaa katsoa reitti hostellille ja kun metro lopulta aukesi, menin tukka putkella.

Tarkoitus oli jättää matkalaukku hostellille. Paikka löytyi nopeasti. Ikävä kyllä, jos olisin halunnut jättää matkalaukun säilytykseen, niin se olisi pitänyt jättää hostellin käytävälle. Siis käytävälle, josta muutkin asiakkaat kulkevat. 

Normaalimatkalla tämä ei olisi ollut ongelma. Tällä kertaa se ei vain voinut tulla kysymykseen, sillä olin myös työmatkalla. Epätoivo alkoi iskeä, kun tutkin puhelimellani mahdollisia maksullisia matkatavaran säilytyspaikkoja Madridissa. Yritin neuvotella vastaanottovirkailijan kanssa. Tarjouduin jopa maksamaan, mutta heidän toimistonsa oli niin pieni, ettei laukkua olisi voinut jättää.

Lopulta löysin yhden paikan läheltä, mutta se aukeaisi vasta kello 9! Paniikki alkoi iskeä.

Viimein vastaanottovirkailija myöntyi ja raivasi minun matkalaukun kokoisen tilan toimistosta. Kiittelin erittäin vuolaasti ja tarjouduin uudestaan maksamaan vaivannäöstä. Hän ei ottanut rahaa vastaan. 

Suuntasin The Walking Dead –tapahtumapaikalle. Onnekseni se oli erittäin lähellä hostellia, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä. Kuljin pitkin pieniä katuja. Niitä Madrid on pullollaan! Cine Capitol löytyi nopeasti. Sen sijaan kirjaimellisesti järkytyin jonon pituudesta, jonka loppua oli hankala löytää. 

Kyllähän se löytyi -lopulta. Oli vain yksi mutta. Ennen minua oli yli 900 immeistä. Tässä vaiheessa todella aloin epäillä olevani hullu. Lähteä nyt Zaragozasta Madridiin asti ja vain huomatakseni, että olen saapunut “myöhässä”. Oli nimittäin epävarmaa, pääsenkö sisään ollenkaan.

Tässä vaiheessa tutustuin myös muihin jonossa oleviin. Yhtäkkiä kaikki alkoivat juosta ja minä myös. 

Löysin itseni Capitolin edestä. Paikalla vallitsi täysi kaaos. Kukaan ei ymmärtänyt, missä mennään. Lopulta saimme tietää, että olimme joutuneet erilleen alkuperäisestä jonosta ja olimmekin jonossa, jossa saisi pyytää nimmareita. 

Piti tehdä päätös. Palata joko alkuperäiseen jonoon tai jäädä niille sijoille. Arvatkaa kumpaan päädyin? Olisi ollut liian riskialtista palata, sillä en olisi välttämättä onnistunut pääsemään sisälle tapahtumaan… Sen sijaan toinen rivi aidan vieressä ei ollut ollenkaan pöllömpi paikka.

Odotin kaiken kaikkiaan 13-14 tuntia. Miten selvisin?

Vinkit jonotukseen

• Pue mukavat vaatteet, mutta sään mukaan. Kerrospukeutuminen on fiksua, myös Espanjassa. Lämpötilan kohotessa voi ottaa vaatekerroksia pois.

• Varaa syömistä ja vettä.

• Juo, mutta mahdollisimman vähän –et halua joutua lähtemään vessaan juuri kriittisimmällä hetkellä!

• Tutustu ympärillä oleviin ihmisiin, juttele ja tehkää yhteistyötä.

• Säästä kännykän virtaa, jotta akkua olisi jäljellä vielä h-hetkelläkin.

The Walking Dead -Eurotour

Odottaminen palkittiin. Tapahtuma starttasi. Lavalle syöksyi zombie, jota eräs mies piti riimussa. Yleisö oli hurmoksessa. Ihmiset alkoivat valua sisään. Yleisömeri valtasi Gran Vía –kadun Madridissa. 

Lopulta myös illan tähdet tulivat paikalle. Espanjalaisittain myöhässä! Rick (Andrew Lincoln) meni suoraan sisään ja sarjan tuottaja Greg Nicotero myös. Negan (Jeffrey Dean Morgan) ja Daryl (Norman Reedus) tulivat lähelle yleisöä ja kirjoittivat ties miten monet nimmarit. Norman intoutui jopa ottamaan videokuvaa ja selfieitä! 

Minä en saanut nimmaria, mutta pääsin mukaan yhteiskuvaan. Muiden kirkuessa kovaa, minä olin varmaan ainoa, joka yritti tervehtiä kohteliaasti sanomalla “Hello!”. Ja arvatkaa mitä? Norman sanoi “Hi!”. 

Sitten he hävisivät Capitolin sisuksiin. Valot sammuivat. Poliisi tuli paikalle ja ajoi yleisön pois, sillä “ei täällä enää tapahdu mitään”.

 

Olen todella kiitollinen, että tällainen tapahtuma järjestettiin. Ikävä kyllä monella muulla ei jäänyt tapahtumasta yhtä hyviä fiiliksiä. Monet, jotka olivat odottaneet saman verran kuin minä tai jopa enemmän, eivät päässeet sisään. Ensimmäiset olivat tulleet paikalle paria päivää aikaisemmin. Tapahtumasta puuttui kontrolli, mikä osaltaan siivitti huhuja, mutta ennen kaikkea sai suuren osan yleisöstä raivon valtaan. Yksi hurjimmista huhuista oli, että joku päästi ihmisiä VIP-jonoon maksua vastaan. Joka tapauksessa tapahtuman organisointi ei mennyt nappiin. Ei Fox, ei näin. Toivottavasti tästä kuitenkin opittaisiin ja seuraavalla kerralla kuri ja järjestys säilyisi. 

Minulla oli tuuria. Ja paljon. Reissu ei mennyt hukkaan ja sain kaupan päälle iloisen mielen, joka on kantanut näihin päiviin asti. Sekä tutustuin aivan mahtaviin tyyppeihin.

RIMAKAUHUA (JA VIDEO!)

Tiedättekö sen tunteen, kun mahassa lentää miljoona perhosta? Minulla oli sellainen tunne viime keskiviikkona. Jännitti, pelotti ja hermostutti, mutta samaan aikaan olin todella innoissani.

Aragoniassa on tammikuun ajan vietetty FAN –tapahtumaa (Festival de Aragón Negro); kauhua, rikoksia, fantasiaa, elokuvia, kirjoja, sarjakuvia… Lista on pitkä. Tapahtuma on ainutlaatuinen koko Espanjan mittakaavassa. 

Olen kauhun ystävä ja ilman muuta halusin osallistua tapahtumaan. Kun minulle tarjoutui tilaisuus vieläpä lukea itse kirjoittamani tarina, en empinyt hetkeään. Vaikka vielä silloin en edes tiennyt, mitä aion kirjoittaa. Minulla oli pari kuukautta aikaa hioa tekstiä ja olin lopputulokseen varsin tyytyväinen. 

Ennen tilaisuutta tapasin kaksi ystävääni kahvilassa, minkä jälkeen siirryimme teatterille. 

Ensin siellä ei ollut juuri ketään, mutta pian sali täyttyi ihmisistä. Heidän joukossaan kuuluisa kirjailija, jonka kirjan julkistamistilaisuutta olimme tulleet juhlistamaan. Hän esitteli minut monille ihmisille, mutta eihän minulla pysy nimet päässä. Minulle jää kasvot paremmin mieleen. 

Tilaisuus alkoi lähestulkoon aikataulussa ja minä jouduin piinapenkkiin heti tuoreeltaan eli lavalle yleisön eteen. Toisaalta niin oli parempi. Sain sen heti pois alta, eikä tarvinnut jännittää asiaa sen enempää.

Kun luin kirjoitustani, teksti alkoi sumentua. Piilolinssit pettivät juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä! Onneksi oman tekstin muistaa, vaikka sen näkisi kahtena. Silti ei ollut kivaa tällainen näön sumeneminen. Yleisöön en edes uskaltanut katsoa, vaan luin nenä paperissa kiinni. Lopulta kaikki sujui hyvin ja sain aplodit yleisöltä.

Kirjailija, kustantaja ja toimittaja aloittivat oman osuutensa, jossa pääosassa oli tietenkin kirja. Yleisö sai esittää myös kysymyksiä ja lopulta heillä oli mahdollisuus ostaa teos nimmarilla varustettuna. 

Jäimme vielä teatterille. Sain positiivista palautetta tarinastani ja kehotuksen jatkaa kirjoittamista. 

Tämä kuva on eräästä aikaisemmasta kirjan julkaisutilaisuudesta viime keväältä (sama kirjailija, sama paikka, eri aika).

Tämä oli minulle todella upea kokemus. Olen kyllä tottunut esiintymään yleisön edessä, mutta koska tällä kertaa luin omaa tekstiäni ja vieläpä espanjaksi, niin se teki siitä astetta hermostuttavampaa. Vieras kieli on aina vieras kieli ja huomaan itsekin, miten minulla on vahva suomalaisaksentti, mutta en vain saa sitä pois.

Tämä oli myös henkilökohtaisempi juttu, nimittäin oman tekstin lukeminen ääneen yleisölle. Aion ehdottomasti jatkaa kirjoittamista!

Linkki videoon täällä klik! (Google Drive) 

Mitä pidit tarinasta? Oletko sinä joutunut yleisön eteen ja jännittikö?

JULKKISTAPAAMINEN

Huh, mikä viikko. Olen ollut jatkuvassa liikkeessä. Minulla on ollut niin huikea viikko, että ehdottomasti haluan jakaa parhaimmat palat kanssanne. Aloitetaan siis viime tiistaista.

Zaragozassa tapahtui, nimittäin La buena estrella. Elokuvatapahtuma, jota kautta olen jo monen monta kertaa päässyt tutustumaan eri elokuviin ja näyttelijöihin.

Tällä kertaa paikalle tuli näyttelijä Arturo Valls ja ohjaaja Pepón Montero uusimman elokuvaprojektinsa myötä. Arturo on tuttu televisiosta, sillä hän on humoristi, näyttelijä ja juontaja. 

Minä olin jo hyvissä ajoin paikalla, kuten moni muukin. Nappasin pääsylipun, joka on siis ilmainen, mutta koska niitä on vain rajallinen määrä, halusin tietenkin varmistaa paikkani. Edellisestä kerrasta oli ehtinyt hurahtaa liian pitkä aika ja varmaan muistatte sen onnettoman kerran, kun en päässytkään paikalle. 

Nytpä pääsin! Erityisen tästä kerrasta teki sen, että sain kuvan muistoksi. Pitkään aikaan ei ole voinut ottaa tällaisia otoksia, jossa poseerataan julkkiksen kanssa. Heillä, kun on yleensä aina kiire ja tapahtuman jälkeen he lähtevät viivana rautatieasemalle napatakseen junan Madridiin. 

Tällä kertaa oli tuuria. Bongasin Arturo Valssin Paraninfon kahviosta. Siellä hän oli kuin kuka tahansa, paitsi moni tietenkin halusi ottaa valokuvan hänen kanssaan. 

Minä olen sen verran ujo, että vähän nolottaa pyytää tällaisia räpsyjä. Ihan tavallisia immeisiä ne julkkiksetkin ovat. Paikalla oli monta muuta saman idean saanutta, joten lopulta oli helppoa mennä ”jonon hännille”, vaikka hänellä oli kesken lehdistötilaisuus. Se oli todella hieno ele häneltä.

Poistuimme kahvilasta ja menimme jonottamaan salin oven luokse, jotta voisimme valita parhaimmat paikat –eturivistä tietenkin. 

Näyttelijä ja ohjaaja olivat tulleet promoitoimaan Los del túnel –elokuvaa ja seremoniamestarina toimi Luis Alegre. 

Los del túnel –elokuva alkaa siitä, mihin moni muu elokuva päättyy. Kyseessä on komedia, joka kertoo ryhmästä erilaisia ihmisiä, kuten esimerkiksi sankari, parisuhdekriisistä kärsivä pari, teini, idiootti Toni (Arturo Valls), jotka joutuvat loukkuun tunneliin 15 päiväksi. Lopulta heidät pelastetaan, mutta mitä heille sitten tapahtuu..?

Ohjaaja kertoi, miten leffan idea syntyi. Ajatus lähti halusta kertoa posttraumasta. Kun ryhmä selviytyy, yksi ryhmän jäsenistä, Toni, ajautuu vertauskuvalliseen tunneliin. 

Yleisö sai esittää kysymyksiä. Jo eräänlaiseksi perinteeksi on muodostunut, että vanharouva Maria Rosa, aloittaa kysymysten esittämisen. Hän on todellinen elokuvafanaatikko, sillä hän on nähnyt 99% kaikista espanjalaisista elokuvista. Ja loppuja hän ei ole nähnyt, koska ei ole annettu. 

Maria Rosa on jo tavallaan paikallinen kuuluisuus. Kaikki kysyvät häneltä elokuvasuosituksia ja mielipidettä elokuva-asioissa ja Arturo sanoikin hänen olevan influencer. Se on jo paljon, ottaen huomioon, ettei hänellä ole Facebookia, Whatsappia, Twitteriä –eikä kuulemma ole edes tarve.

Tunti hurahti nopeasti ja kaikilla oli mukavaa. Minulle ainakin heräsi mielenkiinto nähdä tuotos elokuvateatterissa. Ja voi miten charmantti ja symppis oli Arturo!

Tämä leffa lähtee myös kansainväliseen levitykseen, joten jännityksellä jäämme odottamaan millaisen vastaanoton se saa.

 

KUN KAIKKI EI MENNYT PUTKEEN

Tapauksesta on jo muutama päivä aikaa, mutta ei voi mitään. Edelleen ketuttaa, sieppasee ja kaikkea mahdollista. Jäävuoren huippuna, olimme käyneet juuri tuota tapahtumaa varten leffassa katsomassa Palmeras en la nieve –elokuva. Arvannetteko mistä tapahtumasta on kyse?

Blogi on minulle arjen pakopaikka. Sellainen hyvän mielen paikka, johon yleensä kirjoitan niistä kivoista asioista ja harvemmin tai koskaan niistä huonoista asioista. Jos kirjoittaisin kaiken, ne huonotkin asiat, niin tästä saisi aikamoisen romaanin. Toisaalta olen niin positiivinen ihminen, ettei valittaminen kuulu luonteenpiirteisiini. Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen. Jos ei muuten, niin kirjoittaessa saa höyryt pihalle ja oloa vähän paremmaksi. 

Olen aina tiennyt pitänyt kovasti kirjoittamista, mutta ennen viime perjantaina en ollut tajunnut miten paljon. Tänne minun, ulkosuomalaisen blogiin, olen postannut sydäntäni lähellä olevista aiheista. Punaisena lankana on ollut Espanja ja matkailu. Jotenkin ne jutut tahtoo pyöriä tämän ihanan maan ympärillä, mutta toinen suuri kiinnostuksen kohteeni on elokuvat ja sarjat.  

Kyseinen tapahtuma oli siis Palmeras en la nieve -elokuvan promotilaisuus. Blogiani pidempään seuranneet tietävät minun käyneen noissa tilaisuuksissa jo useamman vuoden ajan. Juuri niissä olen päässyt bongaamaan espanjalaisia elokuvamaailman tähtiä, joista suomalaisille tutuimmat ovat Serranon perheessäkin mukana olleet näyttelijät. Olen saanut tavata Serranon perheen Diegoa, Santia, Evaa ja Ruthia -tosin hänet näin toisessa tapahtumassa, mutta kuitenkin. 

Olen bongannut myös African.Olen nähnyt espanjalaisia elokuvaohjaajia, kuten Santiago Seguran, joka on mies Torrente-elokuvien takana. Muitakin ohjaajia olen luonnollisesti nähnyt. Silmät tuikkien ja korvat höröllä olen kuunnellut ja seurannut jokaisen selostuksen tekemistään elokuvista. Olen kuunnellut heidän vastaukset yleisön esittämiin kysymyksiin. Ja totta kai myös raportoinut noista kerroista tänne blogin puolelle!

Olen saanut seurata, miten tapahtuma on kehittynyt vuosien varrella. Alkuaikoina olimme vain kourallinen ihmisiä seuraamassa ja nyt kerta kerralta tapahtuma on kasvanut ja alkanut saamaan isommat mittasuhteet. 

Hyvässä ja pahassa. 

Olen huomannut, miten ennen oli niin ystävällistä ja rentoa porukkaa sekä hyvä ilmapiiri. Näyttelijöillä oli aikaa jäädä vaihtamaan muutama sana yleisön kanssa. Meitähän oli vain kourallinen. Nyt tapahtumasta on tullut liian tunnettu. Siitä on tullut kuin kilpajuoksu, jossa nopeimmat syövät hitaat. Ulkopuolelle jääneet eivät mahdu mukaan. Ilmapiirikin on kiristynyt, joskin se haihtuu savuna ilmaan viimeistään, kun illan vieraat astuvat yleisön eteen.

Juuri niin kävi minulle. Jäin ulkopuolelle. Viime viikon perjantaina. Olin saanut tietää tulevasta promotilaisuudesta, johon tulisivat Palmeras en la nieve-elokuvan näyttelijät, menestysromaanin kirjoittajatar sekä itse ohjaaja. He tulisivat siis tänne Zaragozaan. Olin innoissani! Tiesin haluavani olla mukana, ottaa valokuvia ja ennen kaikkea kirjoittaa siitä tänne blogiin. 

Onhan kyseessä yksi Espanjan jo nyt ilmiömäisen suosion saavuttanut elokuva. Näyttelijät, etenkin Mario Casas, on tavattoman kuuluisa ja häntä en ole vielä bongannut. Voisi sanoa, että minähän olen melkeinpä kuin Suomen oma julkkisbongari Perez Hilton. Paitsi että minä en bongaile kuuluisuuden vuoksi, vaan heidän ansioidensa vuoksi. Olen aidosti ja oikeasti kiinnostunut elokuvista ja sarjoista. Siksi siellä, missä on elokuvatapahtuma, siellä olen minäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapahtumaan jaettiin lippuja. Lippujen jako alkoi perjantaina klo 9. Minä menin tietenkin heti aamusta paikalle. Jostain syystä olin kuvitellut, että ihmiset hakisivat lippunsa päivän mittaan. Kuinka väärässä olinkaan! Olin paikan päällä klo 9.15 vain huomatakseni, että lippuja ei enää ollut jäljellä. Ei yhden yhtä. 

Paikalla oli moni muukin, joka jäi liputta. Siinä sitten puitiin asiaa juurta jaksaen. Immeisiä oli ollut satoja, ja ensimmäiset olivat tulleet jonottamaan aamulla klo 6!

Tässäkin siis nopeat söivät hitaat. Tiesin, että Mario on kuuluisa, mutta että näin kuuluisa… En näe normaalina, että aamulla tullaan noin aikaisin. Ja kaikki vain siksi, että saadaan nähdä vilaus palvonnan kohteena olevasta julkkiksesta. Enitenhän tässä ketuttaa se, että teinitytöt tulivat sinne vain tämän miekkosen takia. Vain, koska hän on niin kuuluisa. Ja me, jotka aidosti ollaan kiinnostuneita elokuvista, jäätiin paitsioon. Lippuja ei yksinkertaisesti riittänyt kaikille.

Näen hyvänä asiana sen, että on olemassa ne liput. Mutta systeemi huonontui, kun lipulliset joutuvat nyt tekemään kaksi jonoa ja jonottamaan kahteen kertaan. Eikä lippu edelleenkään poista tapahtuman ongelmaa; sitä, että ihmiset juoksevat ja etuilevat. 

Sanalla sanoen minua harmitti ja harmittaa ihan älyttömästi. En ollutkaan tajunnut, miten paljon halusin kirjoittaa juuri tuosta tapahtumasta teille. En saanut kuulla keskustelua, en saanut olla mukana. Voi vietävä! Toki yritin myös sitä viimeistä oljenkortta ja otin yhteyttä tapahtuman isäntään ja kysyä josko bloggerina pääsisin mukaan lehdistötilaisuuteen, joka on aina ennen tätä varsinaista tilaisuutta. En saanut koskaan vastausta. 

Olen siis pahoillani teidänkin puolesta. Ette saa nyt julkkisartikkelia. Vaikka paljoahan niitä ei muutenkaan vuoden aikana ole. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä olisi ollut niin ihana kirjoittaa. Kirjoittamisen riemustahan minä pidän blogia yllä. Se on niin hauskaa. Tällä kertaa kävi näin.

Ps. Kuin kohtalon oikusta tänään tuli kuluneeksi tasan 5 vuotta siitä, kun olin julkaissut tämän kuvan Facebookin puolella minusta ja Serranon perheen Santista eli Jesús Bonillasta!