OMA MATKA JATKUU – EI ENÄÄ NIIN ”HUKASSA”

Vuosi sitten kirjoitin tänne, miten aion keskittyä itseeni ja tehdä vuodesta 2025 elämäni parhaan vuoden. 

En ala edes selittelemään, miksi blogi on ollut hiljaa.
Ehkä se oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Ei ollut inspiraatiota. Ei niitä kuuluisia paukkuja.
Ja ehkä juuri siksi oli pakko pysähtyä.

Nyt kun vuosi 2025 on takana, huomaan, että ehkä tärkeintä ei ollutkaan se, tuliko siitä “paras vuosi”, vaan se, mitä sen aikana opin.

Ja opin paljon.

Yksi parhaista päätöksistä oli se, että aloin oikeasti keskittyä itseeni.
Erityisesti omaan raha-ajatteluun ja energiaan. 

Meditaatiot, kurssit ja äänikirjat tulivat osaksi arkea. Aloin ymmärtää, että kaikki lähtee sisältä. Kaikki on energiaa. Myös raha.

Matkustin Suomeen kesällä ja vietin siellä pidemmän aikaa.

Saunoin melkein joka päivä.

Sauna on minulle kuin meditaatiota.
Siellä mieli tyhjenee. Tapahtuu jotain, mitä on vaikea selittää.

Ja ehkä juuri siellä, saunan lauteilla, syntyi yksi tämän vuoden tärkeimmistä asioista.
Idea kirjasarjasta.

Siitä syntyi unelma.

Suomessa pääsin myös takaisin töihin tuttuun työpaikkaan.

Jatkoin kirjoittamista, mutta samalla jouduin myöntämään itselleni yhden asian.
En elä kirjoittamisella.

Silti en kokenut epäonnistuneeni. Päinvastoin.

Sain tehdä toimittajan töitä paikallislehdessä, sain hyvää palautetta ja muistutuksen siitä, että tämä on edelleen intohimoni.

Kesän aikana toteutin myös unelmia.

Yksi niistä oli Elastisen keikka Jaajo Linnonmaan Superterassilla.
Toinen oli yö energiakeskuksessa.

Menin sinne uteliaisuudesta. Ajattelin, että herään seuraavana päivänä täysin uudistuneena.
Niin ei käynyt.

Mutta jotain silti tapahtui.
Sen jälkeen en sairastunut.

Kun palasin Teneriffalle, arki jatkui, mutta en ollut enää ihan sama.

Olin edelleen vähän solmussa. Opinnot laahasivat perässä.

Minulle sattui myös pari kaatumisonnettomuutta. Ensimmäinen keväällä ja toinen loppuvuonna. 

Löin pääni asfalttiin. Olisin voinut kuolla, mutta täällä olen edelleen.

Sain pahan haavan nenääni ja ajattelin, että avustajan työt leffoissa ja sarjoissa olivat siinä.

Mutta kävikin päinvastoin.

Pääsin ensimmäistä kertaa näyttelijän dobleksi eli kaksoisolennoksi. Yhden päivän aikana istuin jeepissä ja kiersin ympäri Teneriffaa.
Työkaverit luulivat, että nenän haava on vain osa roolihahmoani.

Samaan aikaan minulla oli jotain uutta.

Suunta.

Unelma omasta yrityksestä.
Unelma kirjasarjasta.
Unelma omistusasunnosta.
Unelma elokuvien ja sarjojen tekemisestä.

Syksyllä aloitin etätyön buukkarina.

Se toi turvaa. Perustulon.
Ja ennen kaikkea tilaa rakentaa jotain muuta rinnalle.

Nyt, kun katson vuotta 2025, olen siitä äärettömän kiitollinen.

Se ei ollut täydellinen.
Mutta otin askeleita eteenpäin.

Ja ehkä tärkeintä on tämä:

En ole vielä perillä, mutta en ole enää hukassa.

Nyt on vuosi 2026.

Ja kyllä, taas tekee mieli sanoa, että tästä tulee elämäni paras vuosi! 

Mutta tällä kertaa ajattelen sen vähän eri tavalla...

En odota, että kaikki tapahtuu kerralla.
Rakennan pala palalta.

Jatkan opiskelua.
Jatkan henkistä matkaa.
Jatkan suhdetta rahaan.
Jatkan avustajan töitä.
Jatkan kirjoittajana.

Ja ennen kaikkea:

jatkan luottamista siihen, että olen oikealla tiellä.

Entä sinä, tunnetko olevasi matkalla vai vielä hukassa tai kenties tuuliajolla?

KOLUMNI: MITEN MATKA VOI MUUTTAA ELÄMÄSI

On jännää ajatella, miten joku tietty hetki, valinta tai jopa matka voi muuttaa koko elämäsi suunnan. 

Luin pari vuotta sitten kirjoittamani postauksen Mitä minulle kuuluu? Palasin niihin tunnelmiin ja hetkiin. Voin sanoa, että nuo kaksi Teneriffan matkaa muuttivat koko minun elämäni. 

Silloin yli kaksi vuotta takaperin minulla oli vaikeaa ja yritin etsiä vastauksia. Sattuman kautta törmäsin Internetissä Teneriffalla järjestettäviin yrittäjyystapahtumiin. 

Minulla oli heti alusta asti tunne, että sinne minun pitää mennä. Tunne oli niin vahva, etten voinut ohittaa sitä. En, vaikka minun piti hakea ja päästä seulan läpi. En, vaikka se tarkoitti rahallista ponnistusta.

Ja silti minä menin. 

Matkat, jotka muuttivat elämäni suunnan

Tuo tunne ei ollut turha, vaan sillä oli tarkoitus. Minun piti mennä Teneriffalle. Nuo matkat muuttivat elämäni suunnan. Kaikki ne tapaamani ihmiset, kaikki ne kokemani tilanteet… Mutta erityisesti yksi keskustelu teki minuun suuren vaikutuksen. Keskustelin erään henkilön kanssa niinkin syvällisestä aiheesta kuin elämänkumppanista. 

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, miten ihmeessä tuli juteltua tuntemattoman henkilön kanssa niinkin henkilökohtaisesta aiheesta. Joka tapauksessa se oli yksi niistä pienistä, suurista keskusteluista, jotka olisin toivonut käyneeni aikapäiviä sitten läpi. 

Keskustelu tuntemattoman ihmisen kanssa on silmiäavartavaa. Siinä me olimme me, kaksi ihmisistä pohtien asian eri puolia.

Sillä on nimittäin väliä kenen kanssa kuljet elämäsi, sillä kyseessä on elämäsi suurin matka: elämänpolku. Siksi elämänkumppanin tulee olla sellainen, joka tuo sinun parhaimmat puolesi esiin. Oikean elämänkumppanin kanssa katsotte samaan suuntaan ja toimitte tiiminä. Tahdotte samanlaisia asioita tulevaisuudelta ja olette samalla sivulla. 

Oikea elämäsi elämänkumppani ei raahaudu perässä, häntä ei tarvitse potkia perseelle tai maanitella. Oikean elämänkumppanin kanssa elämä on yhteinen matka, jännittävä, ihana seikkailu. Vaikka kumppanissasi ei olisi sinällään mitään vikaa, silti kaikki eivät ole parina yhteensopivia. Joskus on parempi olla vain ystäviä.

Tuo keskustelu avasi silmäni ja konkretisoi aavistukseni, jotka olivat pitkään pyörineet mielessä. Keskustelun kautta sain ikään kuin vahvistuksen päätökselle, jota olin lykännyt liian pitkään. En ollut uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, koska olin pelkuri ja pitkään luulin, että näin oli hyvä. 

Miten ihmeessä en ollut koskaan ajatellut elämänkumppanin valintaa tältä kantilta? En ikinä edes ollut ajatellut sitä ns. valintana, vaan että me törmäämme johonkin tiettyyn henkilöön ja siinä henkilössä on vain sitä jotain ja parisuhde on silloin luonnollinen askel. Haluan samalla kuitenkin ajatella, ettei kukaan ihminen ole tullut elämäämme turhaan. Jokaisella on ollut oma tärkeä aikansa ja paikkansa. Juuri näiden ihmisten ansiosta olemme saaneet mahdollisuuden kasvaa.

Noiden matkojen jälkeen ryhdyin toimiin. Elämän ei kuulu olla jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua! Elämän ei kuulu olla alakuloa. Elämän ei kuulu olla surusilmäisenä oloa. 

Sillä elämä on tehty elettäväksi. Meillä jokaisella on tarkoitus. Ja meidän jokaisen tulee kysyä jossain vaiheessa omaa elämäämme, mikä on meidän olemassaolomme tarkoitus? Kysy tämä kysymys itseltäsi. Mieluummin ennemmin kuin liian myöhään.

Viime torstaina palasin tuohon yrittäjyystapahtumaan, mutta ihan vain osana yleisöä. Yllätyksekseni tapasin niitä henkilöitä parin vuoden takaa ja sain onnitteluja. Minua onniteltiin, miten olen edistynyt. Näinä kahtena vuotena olen löytänyt oman polkuni kirjoittajana. Tänä vuonna olen mukana kahdessa kirjassa. Julkaisen minitarinoitani espanjalaisessa lehdessä. Tähän asti olen voinut elää kirjoittamisella. 

Eräs henkilö iloitsi: ”Muistatko, kun silloin kaksi vuotta sitten sanoin, että sinun pitäisi olla Teneriffalla?”. Totesin, että ne ovat vain pieniä askeleita ja kuka tietää, ehkäpä en kahden kuukauden kuluttua ole täällä enää. 

Teneriffan matkat eivät kuitenkaan ole ainoita merkittäviä matkoja. Nostaisin ihan yhtä tärkeäksi vuoden 2018 matkan, jolloin kuukauden ajan reissasin eri kaupungeissa ystävieni luona Suomessa ja Espanjassa. 

Silloin pohdin elämääni ja uskallanko ottaa ratkaisevaa askelta eli kirjoittajaksi ryhtymistä. Tuolla matkalla sain merkin kuin korkeammalta taholta. Ja se vahvisti uskoani, että minun tulee suuntautua kirjoittamiseen. Uskoni on niin vahva, etten enää näe itselleni muuta vaihtoehtoa. Vaikka joutuisin ojasta allikkoon, nyt tiedän oman olemassaoloni tarkoituksen.  

On jotenkin hassua, että olen joutunut kulkemaan näin pitkän ja tuskallisen matkan vain "keksiäkseni", mikä se minun juttuni on. Olen aina tiennyt sisimässäni olevani kirjoittaja, mutta vasta nyt ensimmäistä kertaa uskalsin ryhtyä siihen päätoimiseksi - kun minulla ei enää ollut muita vaihtoehtoja. 

Yritin viimeiseen asti etsiä jotain muuta, "tavallista" polkua. Mutta elämä antaa läksyjä yksi toisensa perään, kunnes viesti menee perille. 

Lopulta päätin uskaltaa kaikista niistä peloista huolimatta. Nykyisin ajattelen, että on paljon pahempaa olla yrittämättä.

Kahden vuoden jälkeen…

En kadu hetkeäkään. En kadu, että uskalsin tehdä muutoksen ja hypätä kohti tuntematonta. Enkä varsinkaan aio luovuttaa kirjoittamisen saralla. Päässäni pyörii ”jos kuljet helvetissä, jatka matkaasi”. 

Mutta miten jatkaa, jos tuntuu, että on umpikujassa?

Näen jatkuvasti upeita menestystarinoita ihmisistä, jotka esimerkiksi ensimmäisen yrittäjävuoden jälkeen paukuttelevat henkseleitä. Se on tietysti upeaa! Olisi vain upeaa, jos minäkin voisin päästä samaan pisteeseen. 

En kuitenkaan odota, että menestys tulisi minun luo. Päinvastoin. Jatkan etsimistä ja tekemistä. Minulle menestyminen on sitä, että voisin elää työlläni. Ja sitä tavoittelen, pienin askelin. Olen ajatellut, että jos tässä onnistun, aion auttaa muita. Vaikuttaa, että minun polkuni on se kaikista kivikkoisin ja kaikista mutkaisin. Jos minä onnistun tässä, kuka tahansa muukin onnistuu. 

Haaveena matka

Kun juuri nyt on haastavaa, olenkin miettinyt, voisiko matka auttaa?    

Parhaimmat ja mielenkiintoisimmat asiat tapahtuvat mukavuusalueen ulkopuolella. Matka voisi kirkastaa ajatuksia. Se voisi tuoda eteen uusia mahdollisuuksia. Olen aina ollut sitä mieltä, että matkailu avartaa ja sen tuomia kokemuksia ei mikään korvaa.

Ei ihme, että ajatus matkasta kutkuttaa yhä enemmän. Tunne on melkolailla samanlainen kuin silloin yli kaksi vuotta sitten. Silloinkin minusta tuntui, että minun lähdettävä... 

Tuo tunne ei varmastikaan tule ihan tyhjästä? 

Varsinkin, kun mietin, miten aikaisemmat matkani ovat auttaneet minua. Teneriffan matkani muuttivat koko elämäni suunnan. Matka Pamplonassa vahvisti minun olevan oikealla polulla. Ehkäpä nyt olisi aika kolmannelle matkalle maailman ääriin?

Nyt kysynkin sinulta, oletko ollut matkalla, joka on muuttanut elämääsi?

KOLUMNI: JOULUAATON TRAGEDIA

Edellisessä postauksessa kerroin erilaisesta joulustani. Tässä postauksessa paljastan jotain, mitä en tuolloin sanonut. Mitä kauheaa tapahtui jouluaattona. Aikana, jolloin kaikilla pitäisi olla rauha ja iloinen mieli. En kertonut tapauksesta postauksessani, sillä se käsitteli minun jouluani. Mutta kaikilla joulu ei mennyt niin ruusuisesti… Kuten kämppäkaverillani. Nyt hänen luvallaan kerron, mitä tapahtui ja postauksen lopussa paljastan, miksi kerron kaiken tämän…

 

Oli siis 24.12. ja kämppäkaverini lähti joulunviettoon, kuten täällä tapoihin kuuluu. Espanjassa on tyypillistä kokoontua koko suvun kanssa illalliselle. Kämppikseni, hänen tätinsä ja tämän 14-vuotiaan lapsen jouluaatto oli kuitenkin monella tapaa erilainen ja sellainen, jota kukaan heistä ei tule hevillä unohtamaan, ainakaan ihan heti.

He menivät yhdessä La Lagunaan, joka on upea pikkukaupunki aivan Santa Cruzin kupeessa. La Lagunassa on paljon historiallisia rakennuksia ja se on silmiähivelevän kaunis, jonne pääsee kätevästi ratikalla. La Laguna on myös Teneriffan kylmin paikka, sillä lämpötila voi tippua jopa +10ºC. Siellä on kuitenkin näin joulun aikaan upeat valaistukset ja siksi monet tykkäävät mennä sinne fiilistelemään joulua. Niin myös he. 

Yhtäkkiä porukan nuorin hätääntyi ja alkoi huutaa ”Äiti, äiti, äiti! En näe mitään.” Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Ilmeisesti verensokeri oli päässyt tippumaan niin alas, että hän oli pyörtymispisteessä. Pojan äiti ja kämppikseni menivät paniikkiin ja laittoivat tämän penkille tokenemaan. Ihmisiä tuli ympärille auttamaan. Kaiken sen hässäkän keskellä pojan taskusta tippui kännykkä.

Voitteko uskoa, että kaikilla ei olleet puhtaat jauhot pussissa? Joku noista ”auttajista” nappasi puhelimen itselleen. Puhelin hävisi. Tuosta noin vain.

Poika tokeni ja porukka hajaantui. Auttajat hävisivät ihmisvilinään. Vasta tässä vaiheessa poika huomasi, että kännykkä on poissa. Alkoi kännykän julmettu metsästys. Onneksi nykyaika on tehnyt sen helpoksi.

Äiti otti oman puhelimensa esille ja siitä he pystyivät näkemään reaaliajassa missä kännykkä on menossa. Ja he lähtivät siltä istumalta pitkäkyntisen perään. Applikaatio johdatti heidät ratikan luo, mutta ovet sulkeutuivat juuri nenän edestä ja ratikka lähti kohti Santa Cruzia. Ja sen mukana pojan puhelin.

Seuraavaksi he yrittivät soittaa siihen. He laittoivat myös viestiä kertoakseen tietävänsä tarkalleen, missä puhelin matkaa. Lopulta he blokkasivat puhelimen, jotta siitä ei ainakaan olisi tälle varkaalle iloa. Mutta puhelin oli teillä tietämättömillä. 

Porukka meni kotiin, jossa oli perinteiseen tapaan jouluaaton illallinen. Sanomattakin lienee selvää… Joulumieli oli maassa. 

Puhelimen menettäminen oli musertavaa. Hän oli saanut sen vasta vuosi sitten lahjaksi. Monille, jotka menettävät puhelimensa, kyse ei niinkään ole itse puhelimesta, vaan sisällöstä. Kuvat, viestit, muistiinpanot… Kaikki. Kaikki. Kaikki oli siellä.

Sitä paitsi… Kuka menee varastamaan puhelimen 14-vuotiaalta? Se on kuin veisi tikkukaramellin lapsen kädestä. Millainen ihminen tekee sellaista? Jos sitä edes ihmiseksi voi kutsua. Lisäksi tilanteen teki tuhat kertaa pahemmaksi se, että tuo lurjus hyödynsi pojan hätää. Tilannetta, jossa hän oli puolustuskyvytön.

Näin siis meni heidän jouluaattonsa. Kun kämppikseni tuli takaisin, puimme asiaa. Peli oli menetetty. Kunnes… Poliisi soitti eilen ja kertoi, että puhelin on löytynyt. Ja nyt poika on saanut sen jo itselleen takaisin. 

Mitä ihmettä tapahtui?

Ehkä pitkäkyntinen tunsi piston sydämessään… Ehkä karma kosti… Ehkä hän hukkasi puhelimen, jonka alun perin oli hankkinut epärehellisin keinoin… Ehkä joku rehellinen ihminen palautti sen.  Emme saa koskaan tietää. Pääasia, että puhelin löysi tiensä kotiin ja tarina sai onnellisen lopun. 

Kerroin tämän tositarinan, koska minusta se oli niin uskomaton kaikkine käänteineen aina loppuun asti, jolloin poliisi palautti puhelimen. 

Espanjassa sattuu toki varkauksia kaiken aikaa. Taskuvarkaita on liikkeellä, jopa täällä Teneriffalla vilkkaimmissa turistipaikoissa. Mutta että tällaista sattuu La Lagunassa… Nuorelle ihmisille, hädässä. Ja toisaalta se, miten hän sai puhelimensa viimein takaisin. 

Se oli minusta kuin ihme. Jouluaaton tragedia muuttui joulun ihmeeksi. Ja se on tarina, joka ansaitsi tulla kerrotuksi. Toisaalta, Espanjassa kun ollaan, ei ole niin itsestään selvää, että poliisi palauttaisi arvotavaran omistajalleen. Eräs kaverini on jo kuukausia yrittänyt saada poliisilta omaa pyöräänsä takaisin. Only in Spain. Se, miten pyörä päätyi poliisin haltuun, onkin jo toinen tarina se…

Onko sinulta varastettu koskaan mitään? Jaa kokemuksesi kommentissa.

KOLUMNI: AJATUKSIA RAKKAUDESTA

Olen viime aikoina törmännyt häihin siellä sun täällä. Lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa ja blogeissa, joita seuraan. Joko on menty naimisiin, ollaan suunnittelemassa häitä, ollaan juhlittu hääpäivää tai ainakin vähintään on osallistuttu hääjuhliin.

Tämä on ollut minusta masentavaa. Ei siksi, että olisin kateellinen kaikista niistä onnellisista ihmisistä, jotka ovat löytäneet rakkauden. Päinvastoin, olen iloinen! Sehän ei siis minulta ole pois missään nimessä. Kyse onkin siitä, että en ymmärrä, miten löytää elämänkumppani ja miten se rakkaus syttyy? Miten jotkut päätyvät naimisiin jakaakseen loppuelämän yhdessä?

Eihän se ole tietenkään mikään yllätys, että kesä on häiden sesonkiaikaa. Mutta silti minusta tuntuu, että häitä on jotenkin tavanomaista enemmän. Onko sinullakin samanlainen tunne?

Ja sitten eräänä päivänä yllätin itseni selailemasta hääpukuja. Ravistelin itseni heti takaisin todellisuuteen ja jatkoin työskentelyä. Vaikka erityisesti yksi luomus oli niin ihana, että päätin säilyttää kuvan. Olenhan blogini historiani aikana päässyt jututtamaan erästä espanjalaista melko tunnettua vaatesuunnittelijaa. Hän tuli tunnetuksi korseteistaan, mutta nykyisin on erikoistunut hääpukuihin. Ja ah, miten upeita ne ovatkaan. Tuon jutun voit muuten lukea täältä. 

 

Kuva on lainattu Martha Petersin sivulta.

Rakkaus

Tulin siihen tulokseen, että elämänkumppanin löytyminen on aina ihme, sattuma, kohtalo tai miksi kuka sitä haluakaan nimittää. 

Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Pitää kohdata se oikea ihminen.

Pitää saada jonkinlainen keskustelu. 

Pitää olla jonkinlainen yhteys, syy, miksi haluta nähdä uudestaan.

Mahdollisuus nähdä uudestaan. Ei ihme, että monet suhteet alkavatkin kahvittelun merkeissä.

Pitää olla kemiaa, se kipinä. Tämä on se juttu, joka erottaa kaverisuhteet parisuhteesta. 

Tunteen pitää olla molemminpuolinen. 

Miten monta tarinaa tuolla onkaan torjutuksi tulemisesta, kun tunne ei ole ollut molemminpuolinen. Meillä kaikilla on varmasti tällainen tarina. Olet joko itse torjunut tai ollut korviasi myöten ihastunut, mutta toinen osapuoli ei ole vastannut tunteeseen. Silloin ei voi muuta kuin jatkaa eteenpäin. Se ihminen ei silloin ole sinua varten. Aikaa ei kannata käyttää ”jahtaamiseen”. Se Oikea on sinusta kiinnostunut ja vaikka hän olisi miten kiireinen, niin hän löytää sinulle aikaa.  Väärä ihminen taas ei. Parasta, mitä voit tehdä, on paeta tällaista ihmistä ja unohtaa, koska hän ei ole sinun arvoisesi.

Ja kun nuo kaikki edelliset palat ovat kohdallaan, niin siitä se rakkaus syntyy, jos on syntyäkseen. 

Mutta sekään ei riitä. Näiden kahden ihmisen on katsottava samaan suuntaan, haluttava samanlaisia asioita. Elämässä on tiettyjä kysymyksiä, joista ei voi joustaa. Yksi tällaisista asioista on esimerkiksi perheen perustaminen. Jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin siitä on mahdotonta jatkaa yhdessä. 

On mielenkiintoista ajatella elämää junamatkana, jonka aikana ihmisiä nousee kyytiin, osa poistuu ja osa jatkaa kanssasi määränpäähän asti. 

Uskon myös, että kohtaamme jokaisen ihmisen jostain syystä.

Yhdeltä opimme jonkin asian. 

Toisen kautta saamme uskomattoman työtarjouksen. 

Kolmas voi juurikin olla vaikkapa se elämänkumppani. 

Neljännestä tulee todella hyvä ystävä.

Kuva Pixabay.com

Mahdollisuuksille on siis avattava ovia. On laitettava nokkansa rohkeasti ulos ja liikuttava erilaisissa ympyröissä.

Minun elämä Teneriffalla on ollut täynnä tällaisia onnekkaita kohtaamisia. Juuri, kun olen ollut epätoivon syövereissä, elämääni on tullut joku onnekas kohtaaminen. 

Näitä onnekkaita kohtaamisia on ollut jo sen verran paljon, että mietin, että enää puuttuu vain se elämänkumppani. 

Mutta elämänkumppani ei tule etsimällä. Silloin se on vähän kuin epätoivoista. Ja jos olet epätoivoinen, on hyvin paljon mahdollista, että erehdyt. Saatat rakastua tunteeseen, etkä ihmiseen. 

Olenkin varma, että Se Oikea tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun keskityt omiin projekteihisi ja omaan onnellisuuteesi. Keskityt olemaan itsesi paras versio ja jos et ole vielä itsesi paras versio, niin ainakin matkalla kohti sitä.

Tämä on minusta tärkeää, että olet onnellinen ihan yksiksesi. Teet sitä omaa juttuasi. Ei pidä myöskään pelätä yksin jäämistä. Mieluiten yksin, kuin huonossa seurassa. 

Mistä tunnistaa elämänsä rakkauden?

Niin, mistä sen tietää? Tähän ei ole varmasti yhtä oikeaa vastausta. Kukaan ei voi antaa takeita tulevaisuudesta. Uskon, että elämänkumppanin tunnistaa siitä, että hänen kanssaan on vain niin luontevaa olla. Voit keskustella hänen kanssaan mistä tahansa aiheesta muitta mutkitta, vaikka seksistä ilman punastelua. Ja voit olla hänen seurassaan omana itsenäsi, vaikka ilman meikkiä. 

Haluat esitellä hänet ystävillesi ja perheellesi. Haluatte toisillenne parasta ja onnellisuutta. Osaatte puhua myös ongelmista ja ratkoa ne yhdessä. Olette toistenne tukena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Pidätte toistenne seurasta.

Kuva Pixabay.com

Juhannustaika

Muistan aina ja ikuisesti erään juhannuksen. Halusin tehdä juhannustaian. Se kun on aina niin taianomaista aikaa muutenkin. Niinpä 16 kesäinen minä halusi ihan vain uteliaisuuttaan kokeilla. 

Keräsin 7 erilaista kukkaa. Laitoin ne tyynyn alle. Yöllä näin unen, jossa eteeni ilmestyi tummahiuksinen nuorukainen. Hänen kasvonsa olivat sumun peitossa, mutta hiukset olivat tummat. Sen jälkeen olen aina ollut 100% varma, että tuleva puolisoni tulisi olemaan tuo unen tummatukkainen henkilö. 

Halusin kertoa tämän, koska niin monet kysyy toimiiko juhannustaika? Vaikka vielä ihan yksikseni elelen, niin uskallan sanoa. Juhannustaika toimii ja voi hyvinkin nähdä sen tulevan kumppaninsa. 

Miten sinä ja kumppanisi tapasitte? 

KOLUMNI: HUHTIKUU 234

33 vuotta sitten en olisi voinut valita parempaa päivää tullakseni tähän maailmaan. Synnyin huhtikuun 23. päivä. Äiti oli jo valmiiksi Joensuun keskussairaalassa, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui kolmea päivää myöhemmin. Tuo historiallinen tapahtuma varjosti syntymääni. Olen kuitenkin iloinen, että juuri 23.4. on minun päiväni. Se on tunnettu kirjan ja ruusun päivänä. 

Silloin juhlistetaan nimensä mukaisesti kirjoja, jossa perinteisesti naiset antavat miehille kirjoja ja miehet puolestaan ruusuja. Wikipedian mukaan ”Ajankohta valittiin kirjallisen historiansa ansiosta: 23. huhtikuuta 1616 kaksi maailmankirjallisuuden klassikkokirjailijaa, Miguel de Cervantes sekä William Shakespeare kuolivat.”

Kun luin tuon kuvauksen, tajusin heti jotain. Tajusin, että hyvänen aika: 1+6+1 on 8. Kun siihen laitetaan perään tuo 6, niin siitä tulee minun syntymävuosi. Hauska sattuma.

Niin ikään on hauska sattuma, että myös äitini syntymäpäivä –ja vuosi tulevat peräkkäisistä numeroista. Tai kuinka ystäväni on samoin syntynyt päivämääränä, jolloin numerot ovat perätysten. Peräkkäisillä numeroilla tarkoitan tosiaan kirjaimellisesti peräkkäisiä numeroita niin kuin omakin syntymäpäivä: 234.

Muutenkin numero 23 tuntuu pyörivän elämässäni useammin kuin muut numerot. Toki ymmärrän, että aivoni reagoivat siihen herkemmin ja siksi minusta vain tuntuu siltä. Silti minusta on melkoisen suuri sattuma, kun lasken yhteen vaikkapa omassa ajokortissani olevat numerot, niin siitä tulee se 23.

Kirjan ja ruusun päivä

On myös mielenkiintoista, että Kirjan ja ruusun päivä tulee alun perin Espanjasta kiitos erään espanjalaisen ja näin on ollut jo vuodesta 1925 saakka. Se alkoi ensin Barcelonasta, mutta levisi pian muihin yliopistokaupunkeihin Espanjaan. Ja kuten hyvin nyt tiedämme, myös ympäri maailmaa.

Myöhemmin UNESCO ilmoitti sen olevan lisäksi kirjan ja tekijänoikeuden päivä. "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina", järjestö perusteli.

Pyhän Yrjön päivä

Huhtikuun 23. on myös Pyhän Yrjön päivä eli San Jorge. Pyhä Yrjö on mm. Katalonian ja Aragonian suojelupyhimys. Mutta kuka San Jorge oikeastaan oli? Ei tiedetä varmuudella, oliko häntä koskaan oikeasti olemassa. San Jorge kuitenkin yhdistetään monesti lohikäärmeeseen esimerkiksi maalauksissa, joissa hän taistelee lohikäärmettä vastaan. Vaikuttaa siltä, että San Jorge olisi ollut roomalaissotilas Cappadociasta, Turkista, ja joka vapautti erään muinaisen kaupungin lohikäärmeestä.

Kuva on lainattu netistä.

On joka tapauksessa mieletön sattuma, että 23.4. on minun syntymäpäivä ja Aragonian päivä. Aragonia on yksi Espanjan 17 itsehallintoalueesta ja tosiaan asuin siellä monta vuotta.

Nyt asun Teneriffalla. Mutta voitko uskoa, että minun kotikatuni nimi on sama kuin erään espanjalaisen barokin ajan merkittävän näytelmäkirjailijan ja runoilijan?

Selittämättömiä sattumuksia

Kaikki nämä pienet sattumat tuntuvat todella merkityksillisiltä minulle. Ne tuntuvat kuin… kohtalolta? Huhtikuu on myös minusta vallan erikoinen kuukausi. Silloin tuntuu, että tapahtuu isoja, yleensä ikäviä asioita.

Viikko sitten Notre-Dame paloi. Olin juuri Etelä-Teneriffalla ystäväni kotona koiria hoitamassa. Kuuntelin Titanic -elokuvan musiikkia ja kun piipahdin Facebookissa, huomasin kaikkien päivittävän Notre-Damen palosta. Järkytyin itsekin. Notre-Dame on siis minulle tuttuakin tutumpi paikka… Olenhan asunut Pariisissa.

Ja sitten ne pienet sattumukset, jotka saavat ihon kananlihalle.

1. Olen tosiaan asunut Pariisissa.

2. Notre-Damen palo alkoi noin klo 18:50. Ja taas jos lasketaan, niin 18+5 on yhtä kuin 23!

3. Palon aikaan kuuntelin juuri Titanic-elokuvan musiikkia.

4. Olen työskennellyt Titanic-näyttelyssä.

5. Titanic upposi 15.4.1912. Ja jos taas lasketaan numerot yhteen… Tulee siitä 23! Välihuomautuksena: jos lasketaan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden numerot yhteen, niin tulee 32. Sehän on kuin 23, mutta väärinpäin.

Kuva on lainattu netistä.

Noh, nämä kaikki ovat tietenkin vain sattumia. Sattumia, joita varmasti itse kunkin elämässä on, jos oikein alkaa etsiä ja miettiä. Eikö vain? Meidän aivot ovat siitä jännä juttu, että ne yhdistelevät asioita mitä omituisimmilla tavoilla.

Eli johtopäätöksenä voidaan vetää ja voin sen ääneen tunnustaa… Kyllä. Minulla on varmasti harvinaisen hyvä mielikuvitus.

Mutta… Jos kaikki edellä mainittu on minun harvinaisen mielikuvituksen ansioita, niin haluan loppuun kertoa, mitä tapahtui viime syntymäpäivänä. Ja se ei ole minun mielikuvituksen tuotetta. Näin sen ihan omin silmin. Ja toisekseen. Minä en ollut yksin. Ystäväni oli paikalla ja voi todistaa tapahtumien kulun. 

Syntymäpäivä, jota en unohda koskaan

Elämäni erikoisin syntymäpäiväjuhla oli vuosi sitten, Teneriffalla. Silloin tapahtui jotain niin erikoista, etten tule unohtamaan sitä koskaan…

Päivä osui keskelle viikkoa. Onneksi edes yksi tärkeimmistä ystävistäni pystyi juhlistamaan päivää kanssani. Olin ostanut kakkua ja olimme asunnollani. Keitin vettä tehdäkseni teetä. Annoin veden jäähtyä ja vasta sitten laitoin kuppiin. Yhtäkkiä kuppi liikkui. Sanoin ystävälleni ”Hei, kuppi liikkui!”.

Ystäväni ei ollut nähnyt sitä ja ihmetteli, mitä minä hourin. Laitoin kupin samaan kohtaan ja sitten se liikkui taas, eikä mitään pikkumatkaa, vaan melko ison välin. Ystävänikin näki tämän ja ruvettiin nauramaan. 

Sanoin ääneen, että ”jospa se on isoäitini, joka tuli syntymäpäiväjuhlille” ja vitsailin, että ”annapas merkki, jos olet täällä”. Silloin kuppi heilahti pienesti, aivan kuin se olisi sanonut ”kyllä”! Ystäväni kanssa vaihdettiin merkitsevät katseet ja ihmeteltiin nauraen, mitä me just oltiin nähty?

Näihin ajatuksiin päätän tämän synttäripostauksen, jossa ei tainnut olla päätä, eikä häntää. Mutta toteanpahan vain, että elämä on täynnä mysteerejä. 

Haluaisinkin kovin kuulla, onko sinun elämässäsi ollut tällaisia mysteerisiä sattumuksia? Uskotko kohtaloon / johdatukseen?