torstai 23. tammikuuta 2020

VUODEN 2019 PARHAIMMAT MUISTOT JA OPIT

Tiedän. Olemme jo vuodessa 2020. Mutta ennen kuin alan kirjoittaa tästä vuodesta ja suunnitelmistani, halusin koostaa tähän viime kuukausien parhaimmat muistot ja opit. Silloin todellakin kasvoin ja opin valtavasti monessa suhteessa, enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä.

Viime vuodessa ehkä parasta oli se, kun oma polku alkoi ylipäänsä hahmottua. Tajusin, että minun on tehtävä sitä, missä olen hyvä, eikä yrittää olla jotain muuta kuin mitä olen. Viime vuosi ei ollut helppo, vaan todellakin jouduin tekemään töitä hartiavoimin. Oli myös epätoivon hetkiä, kyyneleitä ja itsensä soimaamista. Silti olen tässä. Selvisin.  Maailma ei loppunut. Nyt se näyttäytyy edessäni täynnä mahdollisuuksia. 
Vuoden 2019 opit 
Olen itselleni armollisempi
Minusta tuli vahvempi ja opin olemaan itselleni armollisempi. Keskityn positiivisiin asioihin itseni kritisoimisen sijasta. Haluan onnitella itseäni siitä, mitä olen saanut aikaiseksi, enkä murehtia tekemättömiä töitä tai harmitella asioita, joihin en voinut vaikuttaa.

Kaikki, kun ei ole vain minun käsissäni. Tähän asti minulla on ollut uskomaton tuuri. Niin paljon kaikkea ihmeellistä on sattunut, että välillä on nipistettävä itseään. Olenko oikeasti hereillä? Vai onko tämä vain unta... Olenko elossa, vaiko jo siirtynyt tuonpuoleiseen..?

Sokea usko siihen, että elämä kantaa
Nyt minulla on 100 % sokea usko elämään. Vaikka olisi miten vaikeaa... uskon, että kaikki järjestyy. Jos niin on tarkoitettu. Ja miksi ei olisi tarkoitettu? Minusta tuntuu, että olen jo kokeillut elämässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja elämä, se laittaa meidät jokaiset omaan paikkaansa. Jokaisen kuningattaren valtakuntaansa ja jokaisen pellen sirkukseensa. 

En ole varma, kumpaan minä kuulun, mutta liekö sillä merkitystä, kun on vain oikealla polulla. En haluaisi joutua harhateille tai pahimmassa tapauksessa eksyä nyt, kun viimein olen oikealla tiellä. 
Kuuntelen sydämeni ääntä
Kuuntelen sydämeni ääntä ja luotan vaistooni. Toivon, että tämä minun sokea usko ei kostaudu minulle. En tietenkään odota, että asiat tapahtuisivat vain sormia napsauttamalla. Minä todella olen ponnistellut raivokkaasti eteenpäin.

Uskon energioihin, universumiin, johdatukseen, johonkin korkeampaan. Tunnen, että jokainen päivä on ihme. Ja elämä on suuri seikkailu. Tätä olen ystävilleni hokenut. Usko elämään, se johdattaa sinut oikeaan paikkaan. 

Meditaatio
Viime vuonna löysin myös meditaation. Erityisesti viime kevät oli minulle haastava ja en tiennyt yhtään miten minun käy. Joudunko palaamaan Suomeen vai mitä... Youtubessa on paljon videoita, joissa näytetään meditaatiota. Ideana on kuunnella audio ja tehdä juuri niin kuin siinä opetetaan. 
Omat taidot karttuivat
Opin hakukoneoptimoinnin. Opin lisää omasta ammatistani ja tulin paremmaksi. Suoritin muutamat kurssit. Niiden kurssien ansiosta opin käsikirjoittamaan, tekemään minitarinoita ja ylipäänsä kirjoittamaan paremmin. Aloitin avoimessa yliopistossa.

Vaikka kaikki ei todellakaan ole mennyt nappiin ja kaikenlaista on sattunut, olen tyytyväinen menneisiin kuukausiin. Voiko olla ihmeellisempää vuotta kuin viime vuosi, joka oli ihmeitä täynnä?

Nämä ovat suurimmat oppini viime vuodelta. Oliko viime vuoteni täydellinen? Ei. Teinkö virheitä? Kyllä. Mutta tiedän tästä olevan suunta vain ylöspäin. Siitä lisää seuraavissa postauksissa... 
Vuoden 2019 parhaimmat muistoni
1. Patikointiretket Teneriffalla
Tein useita patikointiretkiä Teneriffalla. Näin ja koin häkellyttävän luonnon, kukkivat mantelipuut, vuoret ja laaksot. Yksi patikointireissu saattoi helposti olla vähintään 10 km ja se tunne, kun olin saanut lenkin päätökseen. Patikoin ystävien kanssa tai suuremmassa poppoossa. 

Erään reissun aikana minulle nimitettiin ikioma vesiputous. En tiedä, mistä sovelluksesta sen voi löytää, mutta minulle jäi hauska muisto. Ajatella, että tuolla jossain on minun oma vesiputous minun nimellä.

2. Barcelonan ja Sevillan matkat
Viime vuonna matkustin vain kahdesti, jos ei oteta lukuun Teneriffalla retkeilyä. Aivan liian vähän. Molemmat matkat liittyivät ammattiini ja opin niissä valtavasti. Olisin halunnut matkailla enemmänkin, mutta niin ajan kuin rahan takia se ei valitettavasti ollut mahdollista. 

3. Santa Cruzin karnevaalit
Tästä kirjoitin oman blogipostauksen. En ole varmaan koskaan mennyt ulos niin paljoa kuin tuolloin ja olihan se huikeaa olla paikan päällä. Siksi voinkin suositella tätä kaikille matkailijoille, joiden menojalkaa vipattaa. 

Minun piti kirjoittaa tästä oma postauksensa, mutta muiden kiireiden lomassa se sitten jäi. Forestal Park on seikkailupuisto, jonne menimme naisporukalla. Oli muuten huikea päivä liukua puusta puuhun ja se onkin yllättävän rankkaa. Aina laskeutumiset eivät menneet nappiin. 

Myös puiston korkeimpaan puuhun kiipeäminen pelotti. Sieltä en sitten päässyt alas, kun en uskaltanut hypätä kohti ”hämähäkin” verkkoa. Kunto ja mieli pettivät juuri kriittisellä hetkellä ja puiston työntekijä joutui pelastamaan minut yläilmoista. Toki ensin minua yritettiin pitkään houkutella yrittämään, mutta tiesin, etteivät voimani riittäisi. 

Tästä pienestä välikohtauksesta huolimatta päivä puistossa oli onnistunut ja meillä oli hauskaa. Menisin uudestaan koska tahansa.

5. Elämäni paras patikointireissu
Vuosi 2019 oli huikea varsinkin lukuisten patikointien kannalta, joten ei ihme, että elämäni paras haikki sijoittui niihin maisemiin. Näin jopa kukkivat mantelipuut,vaaleanpunaisten kukkivien puiden ilotulitusta silmänkantamattomiin. Mutta oliko se paras patikointi..? Ei. Paras reissu oli se, kun kaikki ei mennyt, niin kuin suunnittelimme... Ja samalla se oli kuin hengellinen matka. 

Joitakin kuukausia takaperin minä ja kaksi ystävääni päätimme mennä Erjosiin. Odotukset olivat kovat, sillä olin lukenut siitä niin paljon positiivista. Tulimme Erjosiin, jossa parkkeerasimme auton kadun varrelle. Menimme pieneen kahvila-baariin, joka oli niin vaatimaton kuin olla voi. Pääasiallinen syy sinne menoon oli vessan hyödyntäminen, mutta ystäväni osti munkkeja eväiksi.

Kylästä lähti polku, joka vei metsään. Tuntui, kuin olisimme matkanneet ajassa taaksepäin - niin vaikuttava metsä se oli. Halasimme jopa puuta matkan varrella. Auringonsäteet kurkkivat puiden lomasta. Metsäisen osuuden jälkeen tuli vuoristomaisemaa, jossa taasen oli paljon sumua. Saavuimme johonkin pieneen kylään, mutta… Emme enää tienneet, miten päästä takaisin Erjosiin! Ainakaan, jos emme halunneet kulkea samaa reittiä. 


Aloimme olla jo melko väsyneitäkin. Näimme talon ja talossa miehen. Kysyimme, oliko se ravintola. Ei ollut, ei. Yksityisomistuksessa. Kahvit olisimme saaneet, mutta sillä hetkellä halusimme kovasti yrttiteetä. 

Vanha mies ohjasi meidät kylän ravintolaan, joka oli ilmeisen suosittu väkimäärästä johtuen. Meidän piti tyytyä terassipaikkaan, sillä emme halunneet lounastaa. 

Nautimme yrttiteetä, jonka höyryjen lomassa keskustelimme elämästä. Tuntui lohduttavalta tietää, että on muitakin, jotka ovat elämässään tietyllä tapaa risteilykohdassa. 

Koska olimme jo sen verran väsähtäneitä, päätimme napata linja-auton. Menimme pysäkille, jossa linja-autoja kulki hyvin harvakseltaan. Meillä ei olisi varaa menettää tätä kyytiä. 

Sää oli pilvinen ja istahdimme odottelemaan. Paitsi yksi meistä, sillä jonkun oli vahdittava bussia. Se tulisi hetkenä minä hyvänsä. Siinä odotellessa toinen ystävä lauloi mantran. Juuri sillä hetkellä aurinko tuli esiin. Kun mantra päättyi, myös aurinko sujahti piiloon pilven taakse. Olimme todella hämmästyneitä. 
Linja-autoa ei alkanut kuulua. Muistimme repussa olevat munkit ja aloimme mutustaa niitä. Tällä kertaa istuimme kaikki penkillä. Enpä ole koskaan syönyt niin hyvää espanjalaista munkkia kuin se. 

Ja juuri silloin bussi lähestyi… Se oli kuin hidastetusta elokuvasta. Näin, mutta en reagoinut siihen. Täällä Teneriffalla tulee huikata kädellä kuljettajalle, jos mielii kyytiin. 

Ehdin jo ajatella tilaisuutemme menneen ohi. Mutta onneksi yksi meistä reagoi niin nopeasti, että oli käsi ja nainen pystyssä kuin leppäkeihäs. Emmekä menettäneet bussia! Ovet avautuivat ja astuimme sisään. 

Tälle kommellukselle nauroimme vedet silmissä koko bussimatkan ajan. Siinä sitten tuli puheeksi höyhenet. Olin aikaisemmin löytänyt valkoisen höyhenen, jossa oli vihreää ja violettia. Kerroin, miten maagiselta tuntui löytää juuri se höyhen. Joidenkin uskomusten mukaan höyhen on merkki enkeliltä, etten ole elämän taistossa yksin ja että hän kulkee rinnallani. Se voi olla myös merkki, että olen menossa oikeaan suuntaan. Niin tai näin, tämän pienen höyhenen löytyminen tuntui todella lohdulliselta.
Linja-auto kiemurteli Mascan upeissa maisemissa ja jäimme pois Santiago del Teide-kylässä. Sielläkin oli sen verran vilpoisaa, että menimme kirkkoon odottamaan seuraavaa bussia. Laitoimme kynttilät palamaan siinä odotellessa ja lausuimme rukoukset yläilmoihin. 

Kirkossa käynti oli jotenkin todella hengellinen kokemus ja tuntui kuin sielu olisi puhdistunut. Juuri silloin tuli seuraava bussi, jonka kyydillä pääsimme takaisin Erjosiin. Näihin sanoihin ja tunnelmiin päätän tämän blogipostauksen. 

Monia kokemuksia jäi toki mainitsematta. Vuosi 2019 ei ollut täydellinen, mutta se vahvisti tunnetta siitä, että ainakin elämälläni on joku suunta. 

 
Mikä oli sinun viime vuoden paras muisto?
post signature

lauantai 28. joulukuuta 2019

KOLUMNI: JOULUAATON TRAGEDIA

Edellisessä postauksessa kerroin erilaisesta joulustani. Tässä postauksessa paljastan jotain, mitä en tuolloin sanonut. Mitä kauheaa tapahtui jouluaattona. Aikana, jolloin kaikilla pitäisi olla rauha ja iloinen mieli. En kertonut tapauksesta postauksessani, sillä se käsitteli minun jouluani. Mutta kaikilla joulu ei mennyt niin ruusuisesti… Kuten kämppäkaverillani. Nyt hänen luvallaan kerron, mitä tapahtui ja postauksen lopussa paljastan, miksi kerron kaiken tämän…
 
Oli siis 24.12. ja kämppäkaverini lähti joulunviettoon, kuten täällä tapoihin kuuluu. Espanjassa on tyypillistä kokoontua koko suvun kanssa illalliselle. Kämppikseni, hänen tätinsä ja tämän 14-vuotiaan lapsen jouluaatto oli kuitenkin monella tapaa erilainen ja sellainen, jota kukaan heistä ei tule hevillä unohtamaan, ainakaan ihan heti.

He menivät yhdessä La Lagunaan, joka on upea pikkukaupunki aivan Santa Cruzin kupeessa. La Lagunassa on paljon historiallisia rakennuksia ja se on silmiähivelevän kaunis, jonne pääsee kätevästi ratikalla. La Laguna on myös Teneriffan kylmin paikka, sillä lämpötila voi tippua jopa +10ºC. Siellä on kuitenkin näin joulun aikaan upeat valaistukset ja siksi monet tykkäävät mennä sinne fiilistelemään joulua. Niin myös he. 

Yhtäkkiä porukan nuorin hätääntyi ja alkoi huutaa ”Äiti, äiti, äiti! En näe mitään.” Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Ilmeisesti verensokeri oli päässyt tippumaan niin alas, että hän oli pyörtymispisteessä. Pojan äiti ja kämppikseni menivät paniikkiin ja laittoivat tämän penkille tokenemaan. Ihmisiä tuli ympärille auttamaan. Kaiken sen hässäkän keskellä pojan taskusta tippui kännykkä.
Voitteko uskoa, että kaikilla ei olleet puhtaat jauhot pussissa? Joku noista ”auttajista” nappasi puhelimen itselleen. Puhelin hävisi. Tuosta noin vain.

Poika tokeni ja porukka hajaantui. Auttajat hävisivät ihmisvilinään. Vasta tässä vaiheessa poika huomasi, että kännykkä on poissa. Alkoi kännykän julmettu metsästys. Onneksi nykyaika on tehnyt sen helpoksi.

Äiti otti oman puhelimensa esille ja siitä he pystyivät näkemään reaaliajassa missä kännykkä on menossa. Ja he lähtivät siltä istumalta pitkäkyntisen perään. Applikaatio johdatti heidät ratikan luo, mutta ovet sulkeutuivat juuri nenän edestä ja ratikka lähti kohti Santa Cruzia. Ja sen mukana pojan puhelin.

Seuraavaksi he yrittivät soittaa siihen. He laittoivat myös viestiä kertoakseen tietävänsä tarkalleen, missä puhelin matkaa. Lopulta he blokkasivat puhelimen, jotta siitä ei ainakaan olisi tälle varkaalle iloa. Mutta puhelin oli teillä tietämättömillä. 
Porukka meni kotiin, jossa oli perinteiseen tapaan jouluaaton illallinen. Sanomattakin lienee selvää… Joulumieli oli maassa. 

Puhelimen menettäminen oli musertavaa. Hän oli saanut sen vasta vuosi sitten lahjaksi. Monille, jotka menettävät puhelimensa, kyse ei niinkään ole itse puhelimesta, vaan sisällöstä. Kuvat, viestit, muistiinpanot… Kaikki. Kaikki. Kaikki oli siellä.

Sitä paitsi… Kuka menee varastamaan puhelimen 14-vuotiaalta? Se on kuin veisi tikkukaramellin lapsen kädestä. Millainen ihminen tekee sellaista? Jos sitä edes ihmiseksi voi kutsua. Lisäksi tilanteen teki tuhat kertaa pahemmaksi se, että tuo lurjus hyödynsi pojan hätää. Tilannetta, jossa hän oli puolustuskyvytön.

Näin siis meni heidän jouluaattonsa. Kun kämppikseni tuli takaisin, puimme asiaa. Peli oli menetetty. Kunnes… Poliisi soitti eilen ja kertoi, että puhelin on löytynyt. Ja nyt poika on saanut sen jo itselleen takaisin. 

Mitä ihmettä tapahtui?
Ehkä pitkäkyntinen tunsi piston sydämessään… Ehkä karma kosti… Ehkä hän hukkasi puhelimen, jonka alun perin oli hankkinut epärehellisin keinoin… Ehkä joku rehellinen ihminen palautti sen.  Emme saa koskaan tietää. Pääasia, että puhelin löysi tiensä kotiin ja tarina sai onnellisen lopun. 

Kerroin tämän tositarinan, koska minusta se oli niin uskomaton kaikkine käänteineen aina loppuun asti, jolloin poliisi palautti puhelimen. 

Espanjassa sattuu toki varkauksia kaiken aikaa. Taskuvarkaita on liikkeellä, jopa täällä Teneriffalla vilkkaimmissa turistipaikoissa. Mutta että tällaista sattuu La Lagunassa… Nuorelle ihmisille, hädässä. Ja toisaalta se, miten hän sai puhelimensa viimein takaisin. 

Se oli minusta kuin ihme. Jouluaaton tragedia muuttui joulun ihmeeksi. Ja se on tarina, joka ansaitsi tulla kerrotuksi. Toisaalta, Espanjassa kun ollaan, ei ole niin itsestään selvää, että poliisi palauttaisi arvotavaran omistajalleen. Eräs kaverini on jo kuukausia yrittänyt saada poliisilta omaa pyöräänsä takaisin. Only in Spain. Se, miten pyörä päätyi poliisin haltuun, onkin jo toinen tarina se…
Onko sinulta varastettu koskaan mitään? Jaa kokemuksesi kommentissa.
post signature

torstai 26. joulukuuta 2019

ERILAINEN JOULU

Joulu ulkomailla on varmasti monen toive jossain vaiheessa elämää. Olen viettänyt lukuisat joulut Espanjassa ja Suomessa, mutta ei ole Suomen joulua voittanutta. Siinä valkoisessa lumimaisemassa, kodin takkatulen loimussa ja perheen yhdessäolossa, on jotain aitoa joulutunnelmaa.

Viime vuonna sain kokea Suomen joulun, pitkästä aikaa. Kuvasin monet muistot. Oli lunta, jossa hiihtää ja jäätä, jossa luistella. Sain myös kokea vuoden pimeimmän vuodenajan ja ”yllättyä”, miten aikaisin pimeys laskeutui ja verhosi kaiken mukanaan. Tein jäälyhtyjä tuomaan valoa pimeyden keskelle.

Espanjassa viettämäni joulut olivat taas mieheni espanjalaisperheen parissa, Zaragozassa. Iso suku kokoontui ja pöytä notkui täynnä ruokaa ja herkkuja. Kun olin ensimmäistä kertaa siellä jouluna, satoi lunta. Muina jouluina oli vähintäänkin viileää, lämpötilan keikkuessa nollan tuntumassa. Monesti oli myös hyvin sumuista, joka loi mystisen ilmapiirin. Vaikka lunta ei ollutkaan tuota ensimmäistä joulua lukuun ottamatta, niin pimeys ja sumuverho jotenkin helpottivat koti-ikävää. Koti jouluvalojen loisteessa tuntui silloin hyvinkin jouluiselta. 

Tämä joulu oli kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. 

Ensimmäistä kertaa vietin sen Teneriffalla, josta ensimmäisenä tulee mieleen auringonpaiste, palmut ja lämmintä vuoden ympäri. Ja sellaista täällä melko pitkälti onkin. Paitsi kyllä täällä joitakin sateita on ollut. Mutta se sade on sellaista tihkusadetta, ei niin kuin Suomen kovat kuurosateet, jotka kohdalle osuessa pieksevät koko ruumiin luita ja ytimiä myöten. 

Miten vietin jouluni Teneriffalla?
Minun jäädessä kotivahdiksi, kämppäkaverini oli joulun oman sukunsa ja ystäviensä kanssa. Jouluaattona sain seuraksi kaverini ja tämän työkaverin, joka tuli mukaan sattumalta. Hän olisi muuten joutunut olemaan joulun yksin kotonaan videopuhelimessa. Koska kenenkään ei tule olla jouluna yksin, kutsuimme hänet mukaan. Meitä oli siis suomalainen, hollantilainen ja ranskalainen. 

Hollantilainen kokkasi huippuillallisen ja kertoi tarinan, miten oli aikaisemmin asunut Michelin-tähtiravintolassa työskentelevän kämppiksen kanssa ja joka päivä tämä oli loihtinut mitä ihmeellisimpiä ruokia ja tämä hollantilainen kaverini sai toimia makutuomarina. 

Söimme riisiä, lohta valkokastikkeessa ja parsakaalia. Sen lisäksi olin tehnyt paistinpannulla oliiviöljyssä herkkusieniä kera valkosipulin ja espanjalaisen ilmakuivatun kinkun. Hollantilainen oli ostanut viiniä ruoan kyytipojaksi, mutta ei mitä tahansa viiniä, vaan kuulemma hänen paras koskaan maistamansa viini. Ja hän on maistanut elämänsä aikana paljon, koska on työskennellyt ravintoloissa. Mekin totesimme, että on todella poikkeuksellisen hyvää.

Sain lahjoiksi hollantilaiselta suklaata ja kämppikseltäni huivin ja kuumavesipullon. Sevillan matkan jälkeen tosiaan sairastuin pahaan flunssaan. Sevillassa nukuin hostellissa dormissa, joka oli uskomattoman kylmä ja lisäksi sää oli sateinen. Sevillassa, jossa ei koskaan sada. Tietenkin satoi juuri silloin, kun minä menin sinne. Tuon matkan jälkeen olin pari viikkoa flunssassa, jouduin juomaan paljon inkivääriteetä ja nukuin kuumavesipullon kanssa, jonka olin saanut kämppikseltäni lainaan. Nyt sain lahjaksi ikioman kuumavesipullon. Huivi puolestaan oli hänen Valencian matkaltaan. 

Minä puolestani olin antanut oman lahjani etukäteen: tarjosin hänelle ja 14-vuotiaalle serkullensa elämyksen: tryffelityöpaja. Viime lauantaina teimme siis tryffeleitä – baarissa. Se oli 14-vuotiaan ensimmäinen kerta baarissa (kuten myös tryffeleiden teossa). Hän totesi ennen sinne menoa: ”Ensimmäinen ja viimeinen kerta”. Työpaja oli niin upea elämys niin kämppikselleni kuin serkulle, joka esitti vienon toiveen uusinnasta. 

Joulupäivä meni nopeasti. Ruoaksi olin tehnyt rosollia (jonka lopulta unohdin jääkaappiin), possua appelsiinikastikkeessa ja perunoita oliiviöljyssä. Katsoimme elokuvan The Christmas Chronicles Netflixin kautta. Lämmin suositus tälle elokuvalle! 

Leffan jälkeen kaverini meni kotiinsa ja sittenpä kämppäkaverini tuli takaisin. Minä lähdin lenkkeilemään jouluiseen Santa Cruzin kaupunkiin kuunnellen samalla podcastia – espanjaksi tietenkin. Satamassa näin suurimman koskaan näkemäni laivan. Näin merimiehiä valkoisissa asuissaan. Näin pariskuntia, perheitä ja kauniita jouluvaloja. Santa Cruzin keskusta on niin kaunis jouluvaloissaan!
Kuva vuodelta 2018.
Kuva vuodelta 2018.
Kuva vuodelta 2018.

Kuva vuodelta 2018.
Tänään on Tapaninpäivä. Ja paluu arkeen. Ensi viikolla alkaa jo uusi vuosi, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten juhlistaa sitä. Olo tuntuu kieltämättä vähän yksinäiseltä ja silloin on hyvä muistuttaa mieleen, mitä ihmettä teen Teneriffalla?! Ja sitten kuiskaan itselleni: omia unelmia tavoittelemassa. Unelmia, jotka tällä hetkellä tuntuvat vieläkin niin kaukaisilta ja oma etenemiseni niin tuskastuttavan hitaalta. Mutta jos olen tullut tänne asti, en voi luovuttaa. Enkä varsinkaan jouluna tai uutena vuonna.

Joulujutut tiivistetysti
Joulumenut: Lohi valkokastikkeella, parsakaali, jasmiiniriisi, herkkusieni-valkosipuli-ilmakuivattu kinkku, possua appelsiinikastikkeessa, oliiviöljyssä paistetut perunat, rosolli, vihersalaatti, polvorones, glögi, piparkakkuja
Joululaulu: Jeff Buckley - Hallelujah
Jouluviini: Juan Gil Jumilla (2017)  
Jouluelokuva: The Christmas Chronicles
Joulukuusen koristeluidea: Itsetehdyt joulukoristeet ja joulukortit

Millainen oli sinun joulusi?
post signature

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

PÄÄSIN AVUSTAJAKSI NETFLIX-SARJOIHIN

Kyllä elämä on ihmeellistä! En liioitellut ollenkaan, kun kerroin elämäni olevan kuin elokuvaa Teneriffalle muutettuani. Kirjaimellisesti. 
 
Minulle on sattunut niin paljon kaikkea ihmeellistä… Jopa siinä määrin, että välillä mietin olenko poistunut elävien kirjoista? Mitä jos se onkin sieluni, joka elää näitä ihmeellisiä asioita? Tai ehkä Teneriffa on vain niin maaginen paikka, että täällä kaikki on… mahdollista? 

Minun polkuni ei kuitenkaan ole ollut helppo, edes täällä Teneriffalla. Olen ollut haastavissa tilanteissa. Olen kokenut hetkiä, jolloin on tuntunut, etteivät voimani riitä, etten jaksa… Miksi olla täällä taistelemassa, jos voisin olla Suomessa? Jos vain palaisin maitojunalla kotiin? 

Ja silti… Silti minusta tuntuu, että ensi kertaa elämässäni olen paikassa, jonne kuulun. Paikassa, jossa minun tulisi olla. Juuri, kun olen kokenut suuren vastoinkäymisen… Juuri, kun olen halunnut heittää pyyhkeen kehään ja vain luovuttaa, minulle on sattunut jonkinmoinen ihme. 

Jos luit edellisen postaukseni, tiedät jo suurin piirtein, mitä vuoteni Teneriffalla on pitänyt sisällään. Vuosi, jota kutsun ihmeiden vuodeksi. Nyt kerron teille yhdestä noista ihmeistä.

Olen muutaman viikon ajan saanut kulkea kuvauksesta toiseen, joissa olen osallistunut Netflix-sarjoihin avustajana. Kyllä, luit oikein, monikossa. Tähän mennessä olen työskennellyt avustajana kahdessa sarjassa: The One ja Sky Rojo. 

Minä olen se tyyppi, joka auttaa sarjoista tekemään todentuntuisen. Olen se tyyppi, joka on kohtauksessa siellä taustalla. Se tyyppi, johon kukaan ei ikinä kiinnitä mitään huomiota, mutta jos meitä ei olisi, on kuin jotain puuttuisi. Mitään muuta ei ole tarvinnut tehdä, kuin olla oma itsensä. Ja kaiken lisäksi saan siitä palkkaa.

Miten pääsin avustajaksi?

Luonnollisestikaan en voi paljastaa, millaisia kohtauksia kuvattiin. Mutta voin kertoa, miten pääsin mukaan. 

Jos joku ei tiedä, Netflix on amerikkalainen yritys, joka jakaa ja tuottaa audiovisuaalista sisältöä. Netflix mullisti viihdemaailman, sillä se toi elokuvateatterikokemuksen kotisohvalle. Siitä on tullut uskomattoman suosittu. Netflix tuottaa myös omia dokumentteja, elokuvia ja sarjoja. On mielenkiintoista, että sen Euroopan pääkonttori sijaitsee Madridissa. 

Miten siis minä pääsin mukaan Netflix-sarjoihin? 

Kaikki alkoi siitä, kun viime talvena aloin käydä kielivaihdossa petraamassa englanninkieltäni. Sen myötä minut lisättiin Whatsapp-ryhmään. Vaikka en ole pitkään aikaan ehtinyt kielivaihtoihin mukaan, olen edelleen ryhmässä. Eräänä päivänä joku meidän yli 100 hengen poppoosta jakoi ilmoituksen: tunnettu tuottaja etsii avustajia. Teneriffa on todella suosittu kuvauspaikka monestakin syystä, joista yksi tärkeimmistä on varmasti se, että täällä on niin erilaisia maisemia ja jokaiselle jotakin. 

Päätin oitis ilmoittautua mukaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Olen monet kerrat aikaisemminkin yrittänyt, jopa täällä Teneriffalla. Tuloksetta. Tällä kertaa päätin liittää hakemukseen valokuvia, jotka on ottanut ammattivalokuvaaja. 

Ammattivalokuvaaja ei tule heti ehkä ensimmäisenä mieleen, kun laittaa hakemuksen avustajaksi. Sattumalta minulla oli kuvat valmiina, sillä olin ottanut ne varta vasten omaa verkkosivustoani varten. 


Jos sinäkin haluat avustajaksi…

#1. Panosta hakemukseesi ja valokuviin
Olin aina ajatellut, että ammattivalokuvaajan palkkaaminen olisi jotenkin todella kallista. Eräs valokuvaajatuttavani kuitenkin suositteli lämpimästi, sillä ero on kuin yöllä ja päivällä. Totuus on, että jos haluat erottua ja antaa ammattimaisen vaikutelman, niin kannattaa palkata ammattilainen. 

Selvä. Minun piti siis vain löytää ammattivalokuvaaja. Vieläpä sellainen, johon minulla olisi varaa. Ensimmäiseen valokuvaajaehdokkaaseen törmäsin eräässä tapahtumassa. Harmi vain, että häntä ei tuntunut kiinnostavan uusien asiakkaiden saaminen, sillä lupaavan alun jälkeen hän ei vastannut viestiini. Luovutin.

Seuraava valokuvaajaehdokas oli toinen samassa tapahtumassa tapaamani henkilö. En vain ollut aivan varma siitä hänen ammattilaisuudestaan. Kovin innokkaalta ei hänkään vaikuttanut, kun ei laittanut edes hintatietoja. Luovutin. 

Lopulta päätin tutkia Airbnb-sivustoa. Siellä on nykyisin asuntojen ja huoneiden lisäksi myös elämyksiä. Sitä kautta löysin oman valokuvaajani ja vieläpä edullisesti. Minä halusin vain muutaman kuvan ja kuvauspaikaksi sovimme meidän kirjaston, joka on auki 24/7. Nykyisin valokuvaajille on tullut aivan uudenlainen markkinarako: kuvata matkailijoita, jotka haluavat loistaa somessa. 

#2. Hae, hae, hae - äläkä luovuta
Vain yksi kyllä-vastaus riittää. Sen saadakseni minun piti lähettää useita hakemuksia, mutta en luovuttanut. 

#3. Pidä itsestäsi ja ulkonäöstäsi huolta
Meillä jokaisella on oma, persoonallinen ulkonäkömme. Se kannattaa hioa esiin huolehtimalla itsestään ja omasta ulkonäöstään. Itse olen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kuntosalilla ja yritän myös syödä terveellisesti.

Marraskuun alussa kutsu kävi. Toki minua ei vielä ollut valittu virallisesti. Jouduin laittamaan jopa lisää valokuvia. Vahvistuksen odottaminen oli piinaavaa. Kun lopulta tuottaja sanoi OK, ei riemulla ollut rajaa. 

Ensimmäinen keikkani avustajana oli The One-sarjassa. Olin todellakin tippua penkiltä, kun tajusin, että kyseessä on Netflix-sarja. Sanomattakin lienee selvää, että kokemus oli unohtumaton. 

Ajattelin sen jäävän siihen yhteen kertaan…
Toisin kuitenkin kävi. Seuraavalla viikolla menin etelään todella lyhyellä varoitusajalla. Tosin olin itse aktiivinen ja olin laittanut ensimmäisten kuvausten jälkeen perään kiitosviestin ja muistutin olevani heidän käytettävissään. 

Tällä kertaa kuvaukset eivät kestäneet kovin pitkään. Mutta taisin saada jalkani oven väliin. Sitä seuraavalla viikolla pääsin uudestaan - kaksi kertaa! Sarjakin vaihtui lennosta. Enää ei kuvattu The One-sarjaa, vaan tällä kertaa kyseessä oli Sky Rojo. 

Näiden kokemusten ansiosta olen saanut seurata sarjojen tekoa läheltä ja olla mukana aivan mielettömissä kohtauksissa. Olen saanut elää ikimuistoisia ja nauruntäyteisiä hetkiä. Olen tavannut upeita tyyppejä. 

Minähän olen tosiaan aikaisemmin ollut elokuva-avustajana ja nyt ensimmäistä kertaa sarjoissa. Sarjan kuvaukset eivät näytä eroavan suuresti elokuvan kuvauksista. Ihan yhtä hidasta ja odottamista. Kuvauksissa työskentelee paljon ihmisiä. On ammattilaista joka lähtöön. Kuvauksien hyvä puoli on, että siellä saa yleensä syödä vatsansa täyteen. Ja ruoka on todella hyvää. 

Yleensä näissä elokuva- ja sarjahommissa mietityttää myös tuo vessapuoli. Kuvaukset kun voivat olla vaikka missä ja voi olla, ettei lähellä ole vessaa mailla eikä halmeilla. Ensimmäistä kertaa jouduin siis menemään rekassa olevaan vessaan. Ja voi pojat millainen vessa se oli! Se oli viimeisen päälle laitettu kaikilla mukavuuksilla ja erittäin siisti. Ja kyllä, todellakin tunsin itseni leffatähdeksi pytyllä istuessa, kun musiikki vain soi ja soi. Enpä arvannut, että vessareissu voisi olla tällainen elämys. 

Yksi mielenkiintoisimmista kohtauksista, joihin osallistuin, oli toimintakohtaus. Ennen sitä huomautin ohjaajalle, ettei minua ole meikattu ja hiukset on aivan sekaisin (tuuli niin kovasti). Ohjaaja vain tsemppasi, että just hyvä noin ja paljon luonnollisempi. Juu, minä vain olen ilman meikkiä vähän sairaannäköinen (olin muuten vielä flunssan jälkimeiningeissä). Kamera kuvasi aivan lähietäisyydellä.

Entäs sitten julkkisten bongaus?
Moni avustaja varmasti toivoo näkevänsä vilauksen ihailun kohteestaan. Monet ihailevat, suorastaan palvovat näyttelijöitä. Itse en sellaista ymmärrä, sillä ihan tavallisia ihmisiä hekin ovat. 


Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olen suuri elokuvien ja sarjojen ystävä ja jopa täällä blogissa tehnyt paljon arvosteluita, niin enpä tunnistanut niitä ekoja näyttelijöitä. Tällä viikolla onnistuin näkemään yhden kuuluisan espanjalaisen näyttelijän: Miguel Ángel Silvestre. Ilman paitaa. Hänet tunnistin seitsemän vuoden takaa, kun hän piipahti Zaragozassa. 

Onnistuin tietenkin nolaamaan itseni hänen seurassaan. Hän oli niin mukava, että tuli juttelemaan meille avustajille. Ja minä varsin hyvin tiedän, ettei kuvia saa ottaa, eikä näyttelijöitä häiritä... Kaiken lisäksi olen aina todella hiljainen, enkä yleensä sano mitään. Enkö vain nyt mennyt möläyttämään kuvasta. Hän joutui vähän niin kuin puolipakolla kuvaan ja minä halusin vajota maan alle. 

Noh, näköjään sain mokani anteeksi. Ensi viikolla kuvaukset jatkuvat jossain päin Teneriffaa ja saan olla mukana myös siinä. Ihan mieletöntä. 

Mitäs minä vielä kertoisin? Ai niin, eilinen pyyntö toimistolta räjäytti potin. Minun piti laittaa kuvat minun käsistäni. Tarvitsevat kuulemma sijaisnäyttelijän. Käsille! Hyvä, ettei tullut pissat housuun: doble de manos. Ajatelkaa, miten huikeaa olisi olla käsisijaisnäyttelijä. Laittaisin sen ehdottomasti omaan ansioluettelooni. 

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jätä kommentti. Se innostaisi minua kirjoittamaan lisää. Tai jos sinulla on joku kysymys, niin kysy.
post signature