MITEN LÖYTÄÄ OMA INTOHIMOSI?

Olen kuunnellut lukuisia postcasteja omien unelmiensa toteuttamisesta ja lukenut jonkin verran motivaatiosta ja juurikin niiden unelmien saavuttamisesta. Silti minusta tuntuu, että monissa lähteissä oman intohimon löytymistä ei käsitellä ollenkaan tai jos käsitellään, niin se jää vain pintaraapaisuksi. Vaikuttaa siltä kuin monet menestyneet ihmiset olisivat aina tienneet, mikä se oma juttu on ja menneet sitä kohti kuin kiitojuna uskoen itseensä 100 % ja lopulta… Tadaa, he saavuttavat menestyksen. 

 

Kate Winslet tiesi haluavansa näyttelijäksi. Sylvester Stallone tiesi haluavansa näyttelijäksi. Totta kai molempien polku oli vastoinkäymisiä täynnä. Mutta… He ainakin tiesivät, mitä halusivat. Miten he tiesivät sen?

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolen on varmasti joku, joka ei tiedä, mikä on se oma intohimo ja suuri unelma, jota kohdin mennä. Voin sanoa, että minä olen kulkenut hyvin pitkän ja vaivalloisen matkan keksiäkseni oman juttuni. Ja silti se oli nenäni edessä kaiken aikaa. Aivan liian lähellä tajutakseni, että tämä on se minun juttu. 

Oman intohimon löytämisen tärkeys
Se oman jutun ja intohimon löytäminen on tärkeää, koska se tekee elämästä merkityksellisempää. Siitä voi aueta jopa kokonaan uusi ura. Jos perustat oman yrityksen, aina suositellaan sen rakentamista oman intohimon ympärille. Silloin jaksat painaa, vaikka olisi miten vaikeaa. Intohimo on voima, joka ajaa eteenpäin ja unelma on päämäärä, jota kohti olet menossa. Mutta silti näiden löytäminen on niin pirun vaikeaa. Miksi? Luulisi, että jokainen tietää, mikä isona haluaa olla. Asia ei siltikään ole niin yksinkertainen… 

Maailma on muuttunut aivan valtavasti verrattain lyhyessä ajassa. Elämä ei ole enää sellaista, mitä se oli silloin, kun olin lapsi. Puhumattakaan millaista se oli, jos mennään 100 vuotta taaksepäin. Silloin kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa. Nykyään on paljon vaihtoehtoja. Niin paljon vaihtoehtoja, että ei ihme, jos pää menee pyörälle. Samaan aikaan koulutusjärjestelmä ei varsinaisesti kannusta omien unelmien tavoitteluun. Itse ainakin olen kokenut sen pikemminkin valmistavan meitä oravanpyörään. Mutta eikö jokainen ansaitsisi tehdä työkseen sitä, missä on hyvä ja mistä kaikkein eniten nauttii? Eikö se olisi kaikkien etu, jos olisimme omissa töissämme onnellisia? Jos Suomessa olisi enemmän yrittäjiä?

Minulle yksi iso motivaattori oman polkuni kulkemiseen on vapaus: vapaus tehdä asioita oman rytmini ja jaksamisen mukaan, saada toteuttaa itseäni. Minulle kirjoittaminen tuo iloa ja sydämessäni läikähtää aina, jos joku vilpittömästi kertoo minulle tykänneensä tekstistäni. 

Oma tarinani

Ollessani yläasteella kirjoitin äidinkielen tunnilla kirjoituksen, kuinka haluan opiskelemaan kenkäsuunnittelijaksi Lontooseen. Olin juuri ollut tettimässä sukulaisteni kenkäalan yrityksessä. Sukulaiseni kannustivat minua täysillä, mutta kirjoitukseeni opettaja kirjoitti, että kuulostaa haihattelulta. 

Se jäi mieleeni hyvin masentavana asiana ja pitkään yritin rakentaa normielämää. Tiedättehän, oma koti ja tavallinen työ. Tein vaikka millaisia töitä. Olen ollut hoitokodissa hoitamassa vanhuksia Suomessa ja kehitysvammaisia Espanjassa. Olen ollut töissä kukkakaupassa, ravintoloissa, museoissa, baareissa, elokuvissa, tv-sarjassa ja ympäri maailmaa kiertävässä Titanic-näyttelyssä… Yhtään kokemustani en vaihtaisi pois. Jokaisesta työstä opin jotain. Erityisellä lämmöllä muistelen muutamaa työpaikkaa, joita en tule koskaan unohtamaan.

Silti elämäni junnasi paikoillaan. Minulla ei nimittäin ollut vakituisempaa työtä. Jouduin suhaamaan Suomen ja Espanjan väliä.  Minulla oli tunne, että jokin ei nyt natsaa. En ollut onnellinen. Ajattelin aina, että jos saan vakituisemman työn, niin silloin olisin onnellinen.

Perustin oman yrityksen, kun ensin olin pitkään miettinyt, mikä se olisi. Mietin ehkä kaksi vuotta, kunnes uskalsin ottaa ratkaisevan askeleen. Huonostihan siinä kävi. Se oli epäonnistuminen kaikin mahdollisin tavoin. Tein kaikki virheet, joita en nyt tässä ala luettelemaan. Suurin virheeni oli se, että kyseessä ei ollut intohimoni, vaan korkeintaan kiinnostuksenkohde…

Se epäonnistuminen ei kuitenkaan ollut epäonnistuminen. Se oli mahdollisuus. Sen ansiosta löysin copywritingin ja markkinoinnin maailman. Aloin opiskella. Juuri tuon ”epäonnistumisen” kautta piipahdin Teneriffalla ja koin vahvasti, että täällä on minun paikkani. Tunne oli niin vahva, että pistin elämäni uusiksi ja muutin lopulta saarelle.

Ja onneksi tulin. Teneriffa oli minulle se juttu, jonka seurauksena aloin kuunnella sydämeni ääntä. Ja lopulta annoin elämän johdattaa, kun vuosia se oli ollut sellaista paikallaan junnaamista. 

Löydä intohimosi ja suuri unelmasi
En halua, että sinulle kävisi samoin. En halua, että menetät vuosia elämästäsi vain sen takia, ettet tiedä, mikä se sinun oma intohimosi on ja se suuri unelma. Jos tämä kirjoitus voisi auttaa edes yhtä henkilöä löytämään oman juttunsa, silloin se on tehnyt tehtävänsä.

Haluan kirjoittaa tämän kirjoituksen, koska itse en löytänyt kattavia kirjoituksia tästä aiheesta, oman intohimon ja unelman löytämisestä. Senkin edestä sitten löytyy paljon tietoa, miten saavutat ne omat unelmasi. Mutta miten aiot saavuttaa omat unelmasi, jos et edes tiedä mikä se on?  Toivon oman tarinani inspiroivan mahdollisimman montaa henkilöä. 

Miten siis tein sen? Miten löysin oman juttuni?
On yksi asia, jossa olen aina ollut hyvä. Ja se on kirjoittaminen. Olen lapsesta asti kirjoittanut kaikenlaisia tekstejä ja jo hyvin nuorena kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni. Freelanceksi heittäydyin melkein kymmenisen vuotta sitten. En kuitenkaan ajatellut, että voisin elää kirjoituksillani.

Sanotaan, että elämä laittaa jokaisen oikeaan paikkaan. Ja minun kohdallani niin taisi käydä. Olen kokeillut monia eri töitä ja juttuja ja silti löytänyt itseni aina umpikujasta. Kunnes aloin kuunnella sydämeni ääntä ja tehdä sitä, missä olen hyvä.

Ei, en sano, että olisin toteuttanut omat unelmani, en lähellekään. Ja ei, minun elämäni ei ole nousukiitoa. Minusta vain tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni olisin oikealla polulla. Tuo polku on ollut antoisa, mutta samalla olen kohdannut vastoinkäymisiä. Olen vielä oman matkani alkutaipaleella, enkä vieläkään voi sanoa täysin varmaksi, mihin tämä vie minut. Sen tiedän, että tulen elämään kirjoittamisella, olin sitten Teneriffalla tai Suomessa.

Haluaisin myös sanoa, että jos olet työtön tai työtilanteesi on epävarma, niin se ei ole huonoa tuuria. Et ole luuseri. Paitsi, jos jäät siihen, yhteen pisteeseen. Koska juuri se on upea tilaisuus, mahdollisuus, omien unelmien löytämiseksi. Tiedän, koska minä olen ollut siinä tilanteessa. Olen ollut eksyksissä. 

Siksi voinen sanoa, että kun tiedät edes suunnan, jota kohti kulkea ja yrität mennä sitä kohti, asiat alkavat järjestymään. Ja juuri monia tuo kysymys vaivaa. Mikä on se suunta, jota kohti kulkea?

Oman tarinani pohjalta olen havainnut muutamia mielenkiintoisia pointteja, jotka voivat auttaa sinua löytämään sen oman juttusi, sen oikean oman intohimosi ja unelmasi.

Huomioitani oman intohimon löytämiseksi
Nyt, kun tiedät minun tarinani pääpiirteittäin, olet ehkä vetänyt jonkinlaisia johtopäätöksiä. Haluan kuitenkin vielä listata tähän, mitkä minun mielestäni ovat olleet ratkaisevia asioita oman intohimoni löytämisessä. 

1. Lapsuus. Mieti omaa lapsuuttasi ja asioita, joita teit? Mitä harrastit? Missä olit hyvä? 
Esimerkiksi minä olin jo lapsena kirjoittaja. Piirsin myös sarjakuvia.

2. Kokeile eri töitä. Pohdi, millaisista töistä nautit eniten?
Olen kokeillut kaikkea mahdollista ja todennut, että minulle kirjoittamistyö sopii parhaiten. Olen myös todella hyvä asiakaspalvelutyössä. 

3. Opiskele.
Opiskelun kautta saat enemmän tietoa. Mitä enemmän tiedät ja mitä enemmän osaat, sitä enemmän sinulle avautuu uusia ovia.

Minä olen alkuperäiseltä koulutukseltani matkailualan restonomi, mutta vasta copywritingin opiskelu muutti kaiken. Koko ajan opiskelen lisää. 

4. Mieti, missä olet hyvä ja mistä oikeasti pidät. Jokainen on hyvä jossain. Mikä on sinun erityisosaamista?
Olen aina kokenut olevani hyvä kirjoittamisessa. Onneksi se ei ole ollut vain minun päässäni, vaan olen saanut myös muilta kiitosta teksteistäni. Työssäni huomaan olevani hyvä ja saan onnistumisen tunteita. 

5. Uskalla yrittää. Aloita vaikka kevytyrittäjänä ja testaa liikeideasi.
Jos voit testata ideasi ensin pienesti ilman suuria investointeja, testaa. Todellinen testi on se, kun joku on valmis maksamaan sinulle. 

6. Uskalla muuttaa asioita.
Jos et ole onnellinen, muuta asioita. Asiat eivät muutu paikallaan junnaamalla. Muista, että voit muuttaa asioita, mutta et ihmisiä – paitsi itseäsi. 

Minä jouduin jättämään taakseni kaiken, jotta sain aikaan muutoksen. Ihan näin radikaalia muutosta sinun tuskin tarvitsee tehdä, mutta… Mieti, miten muutat oman elämäsi kohti parempaa.

7. Uskalla epäonnistua. Itse asiassa epäonnistumisia ei ole olemassakaan. On vain onnistumisia ja oppimiskokemuksia. 

8. Itsetutkiskelu. Tunne itsesi ja pohdi, millaisen elämän haluat elää. Kuvittele oma unelmaelämäsi. 

9. Meditaatio. Rauhoita mielesi ja löydä sisäinen rauhasi.
Meditaatio auttoi minua, kun koin isoja vastoinkäymisiä. Myös mantra on hyvä. 

10. Harrasta.
Olen käynyt käsikirjoitus-, kirjoittamis- ja minitarinakursseilla, kuntosalilla, vaeltamassa… Harrastukset auttavat kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. 

11. Päätä ja keskity siihen.
Minä päätin, että keskityn kirjoittamiseen. Ehkä siksi, että koin olevani siinä todella hyvä. Mutta yhtä hyvin olisin voinut päättää opiskella graafiseksi suunnittelijaksi. Tavallaan siis mielessäni ajattelen minun olevan jo kirjoittaja ja copywriter. Ja nyt vain menen sitä kohti.

Oletko sinä löytänyt oman intohimosi? Yhdistätkö intohimosi työhösi vai pidätkö ne erillään?

HARKITSEN TATUOINNIN OTTAMISTA

Kun olin pieni, vannoin, etten koskaan ikinä kuuna päivänä aio ottaa tatuointia. Minun isä oli nimittäin oman aikansa edelläkävijä ja hänellä on useampikin tatuointi. Paitsi, etteivät ne ole kovin kauniita… Tosin sitäkin persoonallisempia ne kyllä ovat!

Olen jo siis pienestä pitäen tullut tutuiksi tatuointien kanssa. Ja olen aina tykännyt tarkkailla muiden tatuointeja sekä kuulla tarinoita niiden takaa. Erityisen kiinnostavaa on kuulla, miksi joku on päätynyt johonkin tiettyyn kuvioon.

Jollekin tatuointi on osa selviytymisprosessia. Toiselle tatuointi on kaunis muisto. Ja kolmas vain halusi tatuoinnin ilman sen suurempaa suunnitelmaa tai syvällisempää tarinaa. 

Olen seurannut, miten vuosien saatossa tatuoinneista on tullut suosituimpia ja suosituimpia. Vesipuistossa ollessani näin tietenkin paljasta pintaa ja huomioin, että kyllä vain: suurimmalla osalla on tatuoinnit. 

Aivan erityisesti mieleeni piirtyi se hetki, kun olin tässä parisen vuotta sitten Gran Canarialla reissussa. Yövyimme laivassa, jota meille vuokrasi eräs islantilainen. Hän oli yltä päältä tatuointien peitossa ja hän kuvasi olevansa taiteilija. Paitsi hänen taiteensa oli nimenomaan juuri tatuoinnit. Kun kerroin, ettei minulla ole yhtään tatuointia, hän sanoi minusta tulevan joku päivä muodin edelläkävijä. Jonain päivänä iho, jossa ei ole tatuointeja, palaa muotiin. 

Minua ei ole koskaan kiinnostanut muoti. Jos joku asia on muodissa, alan jopa välttelemään sitä. Näin myös tatuointien kanssa. En ole koskaan kokenut tatuointia tarpeelliseksi.

Olen joskus kyllä leikitellyt ajatuksella. Mitä jos minulla olisi tatuointi? Millainen se olisi? Olen kuitenkin aina ajatusleikissäni ajautunut umpikujaan. 

Kuva on lainattu netistä.

Tatuoinnin riskit

Ensinnäkin tatuoinnissa on aina olemassa riski. Riski, että joidenkin vuosien kuluttua kuva alkaa tympimään. Miten sitä osaa valita sellaisen tatuoinnin, johon ei kyllästyisi koskaan? Värillisissä tatuoinneissa värit myös haalistuvat ajan myötä. Iho muuttuu ajan saatossa ja vanhetessa meistä tulee ryppyisempiä, joka varmasti vaikuttaa osaltaan tatuoinnin ulkonäköön. Entäs sitten aineet, joista tatuointi on tehty? Iho on ihmisen suurin elin, joten mietin, liukeneeko tatuoinnista kehoon jotain sinne kuulumatonta? 

Piikkien kautta voi periaatteessa levitä myös vakavia tauteja. Espanjassa on kyllä todella tiukat hygieniamääräykset, joten täällä kyllä uskaltaisin tehdä tatuoinnin.

Tuoretta tatuointia on hoidettava huolellisesti, koska kyseessä on avohaava. Se ei saa päästä tulehtumaan. Ja tietenkin pelottaa, mitä jo se kaikesta huolimatta tulehtuu? Tämä kohta mietityttää Espanjassa ja Kanarialla ollessa. Onko tämä sittenkään se paras paikka tatuoinnin ottamiseen.

Lisäksi tatuointi jää iholle käytännössä loppuiäksi. Tatuointeja ei voi poistaa, korkeintaan haalistaa. Tai sitten voi tehdä uuden ja paremman tatuoinnin päälle. 

Tuskinpa kukaan, joka menee laittamaan tatuointia, kuitenkaan ajattelee sen poistoa myöhemmässä vaiheessa. Tatuointi tehdään loppuiäksi. 

Lisäksi se kipu pelottaa. Huh. 

Miten valita oma tatuointi?

Koska tatuoinnissa ajatuksena on, että se tulee olemaan lopun ikään, niin sitä suuremmalla syyllä sen tulisi miellyttää omaa silmää. Sen tulisi olla kuvio, johon ei pääse kyllästymään. Hyvän tatuoinnin kruunaisi tarina. Jos sillä olisi joku syvällisempi merkitys kantajalleen. Sillä ei ehkä ole väliä, kumpi tuli ensin: tatuointi vai tarina. 

Miettiessäni tatuointia omalle kohdalle, pohdin seuraavia kysymyksiä.

Mustavalkoinen vai värillinen tatuointi?

Värillinen, ehdottomasti. Vesivärin kaltaiset värit olisivat kauniit.

Listaa asioita, joita pidät visuaalisesti kauniina?

Revontulet, tähtitaivas, metsä, riikinkukko, sateenkaari, kukat, lootuksenkukka, perhoset, keijut, sulka, Feenix-lintu, lohikäärme

Listaa muuten vain asioita, joista pidät?

Karhut, eläimet, matkailu, sitaatit, kompassi, Otava-tähtikuvio, mytologia, historia, elokuvat, sarjat, kirjat, kirjoittaminen, vanhan ajan kirjaimet, museot, emalikyltit, orkideat, ruusut, pilvet, metsät, vesi, vesiputoukset, tiimalasi, pelikortit…

Tatuoinnin paikka

Mihin tatuointi tulee?

Paikalla on ratkaiseva merkitys. Vielä nykypäivänäkin se saattaa vaikuttaa työmahdollisuuksiin, vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla.

Itse olen miettinyt, että paikan on oltava sellainen, joka on piilossa ja voin näyttää sen vain harvoille ja valituille. Esimerkiksi reisi olisi loistava.

Kuva on lainattu netistä.

Tatuointi –kyllä vai ei?

Olen kallistunut tatuoinnin kannalle. Enää pitäisi keksiä se oikea kuvio. 

Tatuointi olisi minulle symboli uudesta alusta. Haluan olla varma, että juuri se kuvio on minua varten. Olen varmaan vuoden ajan pohtinut, että kompassi olisi hyvä ja siinä olisi vesivärit taustalla. Kompassi kuvastaisi sitä, miten minussa yhdistyvät pohjoinen ja etelä, sekä toisaalta itä ja länsi. Värit taas kuvastaisivat värikästä persoonaani. 

Toisaalta olen miettinyt myös revontulia, mutta en keksi tarinaa. Haluaisin minun tatuoinnilla olevan tarina… Siksi kompassi tuntuu hyvältä. Ja se voisi olla myös minun ”suunnannäyttäjä”, etten enää koskaan eksy. 

Kompassikuvion huono puoli on, että se on sellainen klisee. Ties miten monta kompassitatuointia on tuolla maailmalla. 

Myös elämänpuu voisi olla mielenkiintoinen.

Vaarana on, että jään jahkailemaan tatuoinnin ottamista ja miettimään pääni puhki. Kaverini totesi, että minun vain tulisi mennä. Muuten en koskaan tee tatuointia. Mutta minun tulisi mennä sitten, kun haluan sen tatuoinnin. Olipas tyhjentävästi neuvottu. 

Ehkäpä minä kohta menen tatuointia tekemään...

Onko sinulla tatuointia? Mitä neuvoja antaisit ensikertalaiselle?

KOLUMNI: AJATUKSIA RAKKAUDESTA

Olen viime aikoina törmännyt häihin siellä sun täällä. Lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa ja blogeissa, joita seuraan. Joko on menty naimisiin, ollaan suunnittelemassa häitä, ollaan juhlittu hääpäivää tai ainakin vähintään on osallistuttu hääjuhliin.

Tämä on ollut minusta masentavaa. Ei siksi, että olisin kateellinen kaikista niistä onnellisista ihmisistä, jotka ovat löytäneet rakkauden. Päinvastoin, olen iloinen! Sehän ei siis minulta ole pois missään nimessä. Kyse onkin siitä, että en ymmärrä, miten löytää elämänkumppani ja miten se rakkaus syttyy? Miten jotkut päätyvät naimisiin jakaakseen loppuelämän yhdessä?

Eihän se ole tietenkään mikään yllätys, että kesä on häiden sesonkiaikaa. Mutta silti minusta tuntuu, että häitä on jotenkin tavanomaista enemmän. Onko sinullakin samanlainen tunne?

Ja sitten eräänä päivänä yllätin itseni selailemasta hääpukuja. Ravistelin itseni heti takaisin todellisuuteen ja jatkoin työskentelyä. Vaikka erityisesti yksi luomus oli niin ihana, että päätin säilyttää kuvan. Olenhan blogini historiani aikana päässyt jututtamaan erästä espanjalaista melko tunnettua vaatesuunnittelijaa. Hän tuli tunnetuksi korseteistaan, mutta nykyisin on erikoistunut hääpukuihin. Ja ah, miten upeita ne ovatkaan. Tuon jutun voit muuten lukea täältä. 

 

Kuva on lainattu Martha Petersin sivulta.

Rakkaus

Tulin siihen tulokseen, että elämänkumppanin löytyminen on aina ihme, sattuma, kohtalo tai miksi kuka sitä haluakaan nimittää. 

Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Pitää kohdata se oikea ihminen.

Pitää saada jonkinlainen keskustelu. 

Pitää olla jonkinlainen yhteys, syy, miksi haluta nähdä uudestaan.

Mahdollisuus nähdä uudestaan. Ei ihme, että monet suhteet alkavatkin kahvittelun merkeissä.

Pitää olla kemiaa, se kipinä. Tämä on se juttu, joka erottaa kaverisuhteet parisuhteesta. 

Tunteen pitää olla molemminpuolinen. 

Miten monta tarinaa tuolla onkaan torjutuksi tulemisesta, kun tunne ei ole ollut molemminpuolinen. Meillä kaikilla on varmasti tällainen tarina. Olet joko itse torjunut tai ollut korviasi myöten ihastunut, mutta toinen osapuoli ei ole vastannut tunteeseen. Silloin ei voi muuta kuin jatkaa eteenpäin. Se ihminen ei silloin ole sinua varten. Aikaa ei kannata käyttää ”jahtaamiseen”. Se Oikea on sinusta kiinnostunut ja vaikka hän olisi miten kiireinen, niin hän löytää sinulle aikaa.  Väärä ihminen taas ei. Parasta, mitä voit tehdä, on paeta tällaista ihmistä ja unohtaa, koska hän ei ole sinun arvoisesi.

Ja kun nuo kaikki edelliset palat ovat kohdallaan, niin siitä se rakkaus syntyy, jos on syntyäkseen. 

Mutta sekään ei riitä. Näiden kahden ihmisen on katsottava samaan suuntaan, haluttava samanlaisia asioita. Elämässä on tiettyjä kysymyksiä, joista ei voi joustaa. Yksi tällaisista asioista on esimerkiksi perheen perustaminen. Jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin siitä on mahdotonta jatkaa yhdessä. 

On mielenkiintoista ajatella elämää junamatkana, jonka aikana ihmisiä nousee kyytiin, osa poistuu ja osa jatkaa kanssasi määränpäähän asti. 

Uskon myös, että kohtaamme jokaisen ihmisen jostain syystä.

Yhdeltä opimme jonkin asian. 

Toisen kautta saamme uskomattoman työtarjouksen. 

Kolmas voi juurikin olla vaikkapa se elämänkumppani. 

Neljännestä tulee todella hyvä ystävä.

Kuva Pixabay.com

Mahdollisuuksille on siis avattava ovia. On laitettava nokkansa rohkeasti ulos ja liikuttava erilaisissa ympyröissä.

Minun elämä Teneriffalla on ollut täynnä tällaisia onnekkaita kohtaamisia. Juuri, kun olen ollut epätoivon syövereissä, elämääni on tullut joku onnekas kohtaaminen. 

Näitä onnekkaita kohtaamisia on ollut jo sen verran paljon, että mietin, että enää puuttuu vain se elämänkumppani. 

Mutta elämänkumppani ei tule etsimällä. Silloin se on vähän kuin epätoivoista. Ja jos olet epätoivoinen, on hyvin paljon mahdollista, että erehdyt. Saatat rakastua tunteeseen, etkä ihmiseen. 

Olenkin varma, että Se Oikea tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun keskityt omiin projekteihisi ja omaan onnellisuuteesi. Keskityt olemaan itsesi paras versio ja jos et ole vielä itsesi paras versio, niin ainakin matkalla kohti sitä.

Tämä on minusta tärkeää, että olet onnellinen ihan yksiksesi. Teet sitä omaa juttuasi. Ei pidä myöskään pelätä yksin jäämistä. Mieluiten yksin, kuin huonossa seurassa. 

Mistä tunnistaa elämänsä rakkauden?

Niin, mistä sen tietää? Tähän ei ole varmasti yhtä oikeaa vastausta. Kukaan ei voi antaa takeita tulevaisuudesta. Uskon, että elämänkumppanin tunnistaa siitä, että hänen kanssaan on vain niin luontevaa olla. Voit keskustella hänen kanssaan mistä tahansa aiheesta muitta mutkitta, vaikka seksistä ilman punastelua. Ja voit olla hänen seurassaan omana itsenäsi, vaikka ilman meikkiä. 

Haluat esitellä hänet ystävillesi ja perheellesi. Haluatte toisillenne parasta ja onnellisuutta. Osaatte puhua myös ongelmista ja ratkoa ne yhdessä. Olette toistenne tukena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Pidätte toistenne seurasta.

Kuva Pixabay.com

Juhannustaika

Muistan aina ja ikuisesti erään juhannuksen. Halusin tehdä juhannustaian. Se kun on aina niin taianomaista aikaa muutenkin. Niinpä 16 kesäinen minä halusi ihan vain uteliaisuuttaan kokeilla. 

Keräsin 7 erilaista kukkaa. Laitoin ne tyynyn alle. Yöllä näin unen, jossa eteeni ilmestyi tummahiuksinen nuorukainen. Hänen kasvonsa olivat sumun peitossa, mutta hiukset olivat tummat. Sen jälkeen olen aina ollut 100% varma, että tuleva puolisoni tulisi olemaan tuo unen tummatukkainen henkilö. 

Halusin kertoa tämän, koska niin monet kysyy toimiiko juhannustaika? Vaikka vielä ihan yksikseni elelen, niin uskallan sanoa. Juhannustaika toimii ja voi hyvinkin nähdä sen tulevan kumppaninsa. 

Miten sinä ja kumppanisi tapasitte? 

UUTINEN, JOTA EN VOINUT USKOA TODEKSI

Kuten tiedätte, minulla ei ole ollut mikään maailman helpoin elämä. Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen kohdannut sellaisia vaikeuksia, että on tehnyt mieli luovuttaa. Monesti on ollut se kauhea tunne, että olen nolla, enkä saa mitään aikaiseksi. 

Olen saanut niin monet kerrat EI-vastaukset, että toisaalta olen jo niin tottunut siihen, ettei enää hetkauta. Ja jokainen ei tuo minut lähemmäksi kyllä-vastausta. Mutta kyllähän se vähän laittaa miettimään, miksi aina tuntui tulevan kuraa niskaa. 
 
Kun muutin Teneriffalle, elämäni on ollut kuin myötätuulessa. Vaikeuksia on toki ollut, mutta kaikesta selvitty. Jotenkin ihmeellisesti elämä on kantanut. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt elämäni olevan kuin elokuvasta. 

Ei-vastaukset voivat olla tosi lannistavia. Kukapa sitä jaksaa hakea kymmeniä kertoja samaan paikkaan?

Oikeasti, minua voisi kuvata jopa Alibaban perustajaksi siinä mielessä, että hänetkin torjuttiin monta kertaa. Kiinan rikkain mies, Jack Ma, sai monet kerrat ei-vastauksia. Omien sanojensa mukaan hän haki haki töitä 30 kertaa ja aina sai hylkäävän vastauksen. KFC tuli kaupunkiin. 24 haki työpaikkaa, ja 23 otettiin sisään. Jack oli ainoa, joka ei päässyt. Hän haki poliisiksi ja arvatkaa mitä? Viisi haki ja neljä otettiin sisään. Hän jäi siis taas nuolemaan näppejään. Harvard-yliopistoon hän haki peräti 10 kertaa, eikä häntä hyväksytty. 

Meillä on muutakin yhteistä. Tykätään molemmat Forest Gump-elokuvasta. Jack Man osalta loppu onkin historiaa. Hän on menestynyt elämässään. Hän on esimerkki, että toivoa ei saa koskaan menettää. Tyhjästäkin voi ponnistaa ja jopa sellaisessa maassa kuin Kiina. 

Muistatte varmaan, kun kerroin, miten tänä keväänä rohkaistuin ja hain kirjoittamisen perusopintoihin? Sain päätöksen toukokuussa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Puolet pääsi sisään. Sitten tilanne oli viimeisten sisäänotettujen kohdalla niin tiukka, että jouduttiin arpomaan. En siis yllättynyt, kun jouduin viidennelle varasijalle.

Käytännössä siis olin saanut ei-vastauksen, jälleen kerran. Koska jokainen varmaan ymmärtää, ettei viidenneltä sijalta päästä sisään. Huoh. Taas minulle kävi näin. 

Ajattelin, että kaipa tälläkin joku tarkoitus on. Ehkä ei sitten ollut tarkoitettu, että aloitan yliopistossa ja täytyy löytää ihan yksin se oma polku. Jossain aikaisemmassa postauksessa taisin jopa uhata, etten hae enää koskaan yliopistoon, jos minua ei oteta nyt sisään.

Nyt ollaankin jo elokuun puolessa välin ja nuo kirjoittamisen opinnot ovat jo alkaneet. En ole katkera, en. Hyväksyin, että sain jälleen kerran ei-vastauksen. Hyväksyin, että tälläkin on joku tarkoituksensa.

Ei-vastauksilla viittaan siihen, miten olen kirjoittanut artikkeleita, joita ei ole koskaan julkaistu. Miten olen tehnyt sarjakuvaani, jota en kuitenkaan ole enää saanut yhteenkään lehteen. Miten hain Zaragozassa satoja työpaikkoja, enkä yleensä päässyt edes haastatteluun. Ja lukemattomia muita ei-vastauksia, joista voisi varmaan päätellä, että olen aikamoinen luuseri. 

En kuitenkaan koskaan ole itse ollut sitä mieltä. Olen aina uskonut itseeni 100%, koska olen aina sisimmässäni tuntenut minulla olevan kirjoittamisen lahja. Eikä kyse ole vain lahjasta, vaan tunteesta, että minulla olisi todella uskomattomia tarinoita teille kerrottavaksi. Olen saanut elää uskomatonta elämää. Se ei ole ollut vain mustavalkoista, vaan olen saanut elää kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kokenut niin paljon, että moni muu varmaan olisi minun tilassani lannistunut tai vähintäänkin masentunut. Välillä olen itsekin ihmetellyt, miten olen jaksanut.

Tänään sitten sain sellaisen uutisen, etten voinut uskoa silmiäni.  

Meinasin pyörtyä. Sähköpostiini kilahti viesti, joka alkoi näin:

”Tervetuloa kirjoittamisen perusopintoihin 
Onneksi olkoon! Sinut on valittu varasijalta kirjoittamisen syksyllä alkaviin perusopintoihin.”

Ei voi olla totta. Minut on siis hyväksytty sisään? Siis what?! Viidenneltä varasijalta? Huhhuh.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloitan yliopistossa ja tiedossa on tiukkaa opiskelua. Nyt en tiedä, miten ihmeessä selviän kaikista työ -ja opiskelupaineista, koska tämän yliopisto-opiskelujen lisäksi minulla on menossa muitakin kursseja ja sen lisäksi joudun tekemään paljon töitä elantoni eteen, että minulla olisi jatkossakin katto pään päällä ja ruokaa. 

Mutta hyvät uutiset eivät lopu tähän...

Muutama päivä sitten sain tietää, että aloitan elokuvan käsikirjoituskurssilla täällä Teneriffalla. Tuntuu niin uskomattomalta, että melkein on nipistettävä itseään, voiko tämä olla totta.
  
Olen tosi onnellinen, että pääsin sisään noihin molempiin kursseihin. 

Tänään muutama kyynelkin vierähti poskelle, kun mietin, millaisista vastoinkäymisistä olen selvinnyt ja täällä sitä ollaan. Mietin, miten olen aina jaksanut yrittää, vaikka oikeasti on tuntunut siltä, ettei kukaan arvosta. Olen toisaalta saanut paljon tsemppiä tutuilta ja tuntemattomilta eli heiltä, jotka ovat nähneet töitäni.

Kun kirjoitin Facebookiin yhden, pienen tekstin, eräs runoilija-ystäväni kirjoitti: ”Es como una prosa poética. Me lo tradujo el señor Zuckerberg ;) Y aún así conserva la poesía.”

Jos yksi asia on varmaa, niin elämä on tehnyt minulle harvinaisen selväksi yhden asian: kirjoittaminen on se minun juttu. Ja nyt saan opiskella sitä! Huh, uskomatonta. <3

Lupasinkin laittaa teille hakukirjeeni kokonaisuudessaan, jos pääsen sisään. Tuota postausta kirjoittaessa olin melkein varma, etten pääse sisään, eikä minun koskaan tarvitse julkaista hakukirjettäni. Toisin kuitenkin kävi. Ja ihme tapahtui. Pääsin sisään.

Tässä siis hakukirjeeni Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin, jolla jotenkin ihmeen kaupalla pääsin sisään viidenneltä varasijalta. Minua inspiroi Interstellar-kappale ja toivoisinkin, että jos luet hakukirjeen, niin kuuntelisit taustalla sitä, jotta pääsisit sisään minun sielunmaisemaani. 

"Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein. Muutin ulkomaille. Ensin Ranskaan, ja sieltä matkani jatkui Espanjaan. Muistan kerran, kun olin Madridissa lentoasemalla. Näin erään tytön lukevan kirjaa. Se oli paksu, tummansininen ja kannessa komeili kissankokoisin kirjaimin: HEMINGWAY. Se hetki piirtyi mieleeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Hemingwayn nimen. Eikä minulla tuolloin ollut edes aavistustakaan, kuka hän on.

Asuin manner-Espanjassa monta vuotta. Elämäni oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Kuin olisin ollut sumussa, ilman suuntaa tai päämäärää. Ja ainoa asia, miksi olin siinä kaupungissa, oli poikaystäväni. Kirjoitin blogia, joka oli minulle kuin henkireikä. Anonyymisti tietenkin, enkä halunnut kertoa siitä edes ystävilleni. Bloggasin kirjoittamisen ilosta! Ja kehittyäkseni paremmaksi. Tein joitakin kirjoituksia pöytälaatikkoon. Kirjoitin matkoista, elämästä, onnistumisista ja epäonnistumisista. 

Muistan erityisesti yhden matkan. Menin Unkariin, Budapestiin, jossa majoituin 20 –ja 30 –luvun teemahotellissa. Jokainen huone oli erilainen ja sisustettu sen ajan kuuluisuuksien mukaan. Minulle osui Hemingway. Silloin petyin, sillä Hemingway ei sanonut minulle oikeastaan mitään.

Kunnes eräänä kevätpäivänä tein matkan Pamplonaan. Siellä on sellainen vanha kahvila, jossa törmäsin Ernest Hemingwayn patsaaseen. Aloin kiinnostua hänestä. Mitä enemmän luin Hemingwayn elämästä, sitä enemmän huomasin meillä olevan yhteistä. Molempien elämää on koskettanut niin sota kuin itsemurhat. Me molemmat olemme asuneet Ranskassa ja Espanjassa, olleet Punaisessa Ristissä, työskennelleet toimittajina… Ja lista vain jatkuu.

Manner-Espanjassa asuessani osallistuin kirjoittajakurssille. Sitä veti tunnettu, espanjalainen kirjailija Juan Bolea. Hän vaikuttui, miten hyvin kirjoitan espanjaksi. Yhdessä muiden nuorten kirjoittajien kanssa julkaisimme kirjan ja seuraavana vuonna toisen.

Minusta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että olen väärässä paikassa. Lopulta jätin kaiken taakseni. Sitä ennen matkustin taas Pamplonaan, jossa menin ystäväni kanssa kahvilaan. Siihen samaan, jossa on Hemingway-patsas. Otimme kuvia ja hämmästyimme, kun niissä oli jotain vaaleaa. Vitsailimme sen olevan Hemingwayn henki. Yllättäen ystäväni löysi Hemingwayn luota kynän. Hän lahjoitti sen minulle. Olin otettu. Se oli juuri sellainen, jolla voisin kirjoittaa ja tehdä sarjakuvia.

Milla Liljeroos kirjoittaa kauniisti ”Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä.” Miten oikeassa hän olikaan! Kun tarkemmin miettii, niin mitäpä olisi kirjoittaja ilman kynää? Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon erityisempi minun kynäni oli. Pyöritellessäni sitä käsissäni, osui silmiini kolme numeroa. Ne näyttivät jotenkin tutuilta. Silloin muistin. Se oli Ernest Hemingwayn kuolinpäivä. Kylmänväreet kulkivat pitkin kehoani. Kynä oli tullut elämääni hetkenä, jolloin sitä kaikkein eniten tarvitsin.

Sen jälkeen nimittäin muutin Teneriffalle. Aloitin elämäni nollasta keskittyäkseni vain kirjoittamiseen ja löytääkseni sisäisen kirjoittajani. Tuo matka on vasta alussa, mutta tunnen olevani oikealla polulla. Luin sattumalta kirjoittamisen perusopinnoista eräästä blogista ja mieleeni tuli, että voisin hakea. Kirjoittamisen osalta olen itseoppinut, mutta haluan kehittyä paremmaksi. Tunnen sisimmässäni, että olen jo kirjoittaja ja että olen löytänyt sisäisen ääneni. Nora Ekström kysyy postauksessaan mikä metafori kuvaa sinua? Minun vastaukseni on kirja. Kuten missä tahansa mielenkiintoisessa tarinassa, alku on kaikista tärkein. Monesti se on myös vaikein kirjoittaa. Minä olen saanut kirjani ensimmäiset sivut tehdyksi. Haen kirjoittamisen perusopintoihin, jotta voin kasvaa, kehittyä ja kirjoittaa vihdoin ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoittaa.  

Nyt uskon kohtaloon. Opintojen avulla voisin löytää suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka ei tule olemaan helppo, mutta minä tein jotain, mitä kovin moni ei tee koskaan. Hyppäsin kohti tuntematonta."

Loppuun vielä kappale, joka sopii minun tämänhetkisiin tunnelmiin.

Onko sinulle sattunut ihmeitä?