perjantai 16. helmikuuta 2018

MILTÄ TENERIFFA VAIKUTTAA?

Olen nyt viettänyt Teneriffalla kaksi erittäin työntäyteistä viikkoa ja sunnuntaina tulee täyteen kolme viikkoa tällä saarella. Asun Etelä-Teneriffalla eräässä kylässä. Se on tosi pieni ja tietenkin työpaikka on toisaalla. Jaan asunnon erään naisen ja kahden koiran kanssa. Täällä vuokrat ovat pilvissä, joten asunnon hankkiminen yksin ei tule kysymykseen. Palkat eivät ole kovin isoja, mutta töitä kyllä on tähän asti ainakin riittänyt. Päivät menevät todella nopeasti.  

Tänä lyhyenä aikana olen kuitenkin kotiutunut vallan loistavasti. Vielä en hirveästi tätä paikkaa tunne ja kaikki tuntuu kovin uudelta. Varsinkin bussimatkat ovat olleet varsinaisia ”elämyksiä”. Aina sattuu jotakin.

Ensinnäkin tähän pieneen kylään ei tule bussia tai jos tulee, niin kovin harvoin. Niinpä joudun kävelemään pari kilometriä tuonne tien varteen, josta bussi minut noukkii kyytiin. Tuon parin kilometrin aikana ei ole minkäänlaista kävelytietä ja autot ajavat kaasu pohjassa. Hiekka vain pölyää ja joka ikinen kerta kenkäni ovat sentin paksuisen pölyn peitossa.
Onneksi se ei minua haittaa, pölyt saa aina karistettua. Mutta niin, ne bussimatkat. Kuljettaja mm. kerran unohti minut kyytiin, vaikka olin painanut stop-nappia. Pahoitteli kovasti, iski jarrut pohjaan ja päästi minut pois. Jäin sinne tien varteen kuin nalli kalliolle ja säkkipimeyteen. Minulle tuli ehkä kilometri lisää kävelyä. Otin asian rennosti ja positiivisella asenteella.

Olen huomannut, että täällä suurin osa ihmisistä on todella rentoja ja ystävällisiä. Vähän väliä kuulen töissä minua kutsuttavan hellittelynimillä kuten ”mi niña”, ”amore”, ”cariño” jne.

Etenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten monet tarjoutuvat ottamaan minut kyytiin, vaikken liftaa. Ensimmäisen kerran, kun tulin bussilla, mukaani lyöttäytyi vanha belgialaisnainen, joka rupesi liftaamaan. Minä olin tietenkin ”herra isä, eikö sinua pelota?”. Ja hän vastasi, että ”ei, ei tuolta pääse minnekään muualle”. Sillä kertaa kukaan ei kuitenkaan lukuisista yrityksistä huolimatta pysähtynyt.

Sen jälkeen sattumalta moni on pysähtynyt ja jos ei ihan gangsterin näköinen ole ollut, niin olen uskaltautunut kyytiin. Ensimmäisen kerran minut nappasi kyytiin ranskalainen, iäkäs nainen. Toisella kertaa menin italialaisen vanhan herran mukana. Voi, pojat, se vasta oli ikimuistoinen reissu.

Ensin tietenkin small-talkia, kunnes tultiin kylään ja huikkaan iloisesti, että ”kiitos, minut voi jättää tähän”. Mutta ei, herra halusi viedä minut välttämättä kotia asti. Sitten näytän kadun, missä asun, tietenkin vielä oli pimeää.

Mies kysyy minulta, että ”tässäkö sinä asut?” Ja minä vastasin, että ”juu, tässä”. Sitten mies kysyi uudestaan ja minä taas toistin, että ”kyllä”. Ihmettelen tietenkin samalla, miksi hän utelee niin paljon. Ja vielä uudestaan mies kysyi. Siinä vaiheessa rupesi toden teolla ihmetyttämään ja sopersin, että ”en minä ole tässä kovin pitkään asunut, enkä aiokaan asua pitkään”. Mies katsoi minua silmät pyöreinä ja ihmetteli. Sitten tajusin kääntää pääni oikealle ja näin hylätyn, keskeneräisen rakennuksen.

Hupsista! Olin erehtynyt kadusta. Ei ihme, että mies kyseli niin paljon. Sehän olisi ollut todella huolestuttavaa, jos oikeasti asuisin jossain hylätyssä ja keskeneräisessä kerrostalorakennelmassa. Minulla piti pokka ja sanoin ”anteeksi, erehdyin kadusta, se onkin tuo seuraava katu.”
Ja niin mies jätti minut oikeaan kohti, mutta kyllä molempia lopulta nauratti. Kun saavuin kämpille, nauroin aivan täysillä ja vedet valuivat silmistä. Siinä oli kämppäkaverilla ihmettelemistä. 
Olen nyt oikein tyytyväinen elämääni. Auringonpaistetta on riittänyt lähes päivittäin, olen nähnyt muita suomalaisia ja kaiken kaikkiaan täällä on jotenkin kotoisa olo. Erityisen tyytyväinen olen asuntoon, kämppäkaveriini ja koiriin.
Täällä maisemat ovat niin upeita ja monesti töistä tullessa ihastelen noita kukkuloita, joita ympäröi monesti pilvet. Lumihuippuinen Teidekin näkyy. Joskus on jo pimeää, kun olen menossa kämpille. Silloin pysähdyn katsomaan tähtitaivasta ja pohdin, mitä tulevaisuudella on minulle tarjottavana.

Alku on lähtenyt täällä lupaavasti käyntiin, joskin näillä näkymin menen taas kesäksi Suomeen töihin. Teneriffalle voin aina palata. Suomessa minua odottaa työ, perhe, ystävät ja sukulaiset. Kesä on kauneinta aikaa kotimaassa ja jospa tästä kesästä tulisi säänkin puolesta parempi.

Eikä minua pidättele Teneriffalla mikään. Kaikki on auki. Ehkä se on hyvä.

Olen päättänyt tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Juuri nyt nautin vapaapäivästäni, joten menen terassille ja otan hyvän kirjan käteeni.
Ajattelin aloittaa myös kuntosalilla. Lisäksi suunnittelen ”kauneusoperaatiota”. Eli aion tehdä minusta itseni parhaimman version. Liikkua, syödä hyvin, mennä hampaiden valkaisuun, huolehtia ihosta ja hiuksista. Voi minulla on paljon suunnitelmia ja aion ajatella vain itseäni.
Mitä sinulle kuuluu?
post signature

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

ELÄMÄNMUUTOS

Vihjailin edellisessä postauksessa muutoksenkaipuustani. Nyt se sitten tapahtui. Muutos.

Olen ollut jo todella pitkään tyytymätön omaan tilanteeseeni. Siihen, että elämä vain junnaa paikoillaan, eikä mikään ole muuttunut. Toisaalta olen kiitollinen, että perusasiat on ns. hyvin. Miksi siis olen tällaisessa tilanteessa, että en ole tyytyväinen?

Vika on minussa. Jos sisintä kalvaa tunne, että on riittämätön, ettei tee omaa osuuttaan yhteiskunnan ja kodin eteen, ettei ole kehittynyt, mikään ole muuttunut, niin silloin on ontto olo. Näin ei voi jatkua loputtomiin.

Minä haluan olla hyödyksi ja tehdä asioita. Minulla oli paljon unelmia ja suunnitelmia elämälle, mutta Espanjaan muuttaessani mikään ei ole mennyt suunnitellusti. Oikeastaan kaikki on mennyt aivan päinvastaisesti!

Ja lopulta tulee vain sellainen hetki, että en minä enää jaksa. En jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. Mikä minussa on vikana?

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sopeutunut elämään Espanjassa. Itse asiassa minusta tuntuu, että olen enemmän espanjalainen kuin suomalainen! Ja oikeastaan kaverit vielä sanovat, että olen aragonialainen tai ”maña finlandesa”. Pidän Espanjasta, kulttuurista, ihmisistä. Oikeastaan ihan kaikesta. Tämä outo tunne on jotain ihan muuta. Jotenkin minusta tuntuu, että olen aivan väärässä paikassa. Espanjaksi kuvailisin tunnetta näin: Estoy fuera del lugar.

Olenkin nyt viimeiset kuukaudet miettinyt tosissani, mitä minä haluan elämältäni. Mistä sen voi tietää? Pahinta on tosiaan, etten tiedä vielä vastausta. Haluaisin olla yrittäjä, mutta en haluaisi ottaa lainaa ja on vaikea aloittaa pienellä pääomalla. Ainakin sen liikeidean kanssa, mikä minulla on juuri päässä.

Toisaalta voisin työskennellä enemmän freenlancena, sillä joitakin artikkeleita olen julkaissut lehdissä korvausta vastaan. Kirjoittaminen on elämäni suurin intohimo, se menee kaiken edelle. En nauti mistään enemmän kuin kirjoittamisesta. Mutta vaikka olen luova, niin olenko tarpeeksi idearikas keksimään ideoita artikkeleihin? Ja jatkuvalla syötöllä?

Freelancena voisin työskennellä missä vain.  Mutta jäisinkö Zaragozaan, jos voisin valita asuinpaikkani? Minulle on alkanut vahvistua yhä enemmän tunne, että en vain näe itseäni Zaragozassa.

On jotenkin todella turhauttavaa, että ”kaikki on auki”.

Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa? Eikö sen pitäisi olla niin helppoa kuin hengittäminen?

Samaan hengenvetoon huomautan, etten halua valittaa turhasta. Tiedän, että olen onnekas, kun olen terve, voin liikkua, nähdä ja kokea. Olen siitä äärettömän kiitollinen. Ja toki yritän huolehtia itsestäni, liikun, en polta ja yritän elää terveellisesti.

Pitkään mietin eri vaihtoehtoja ja lopulta tunne vain kasvoi. Minun paikka ei ole Zaragozassa, vaan jossain muualla. En ole onnistunut asettumaan kaupunkiin lukuisista yrityksistä huolimatta. Vuodet vain vierivät, mutta mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Toki olen kasvanut ihmisenä ja muilla osa-alueilla olen oppinut valtavasti. Olen saanut kokea asioita, joista en osannut edes unelmoida.

Mutta en vain näe Zaragozaa enää minun kotikaupunkina. Se näyttäytyy minun silmissä tyhjältä, elottomalta.

Uskon myös kohtaloon, että on joku korkeampi voima, joka ohjaa jokaisen oikealle polulle. Jos antaa mahdollisuuden.

Tein elämäni yhden vaikeimmista päätöksistä. Oli kamalaa lähteä Zaragozasta. Sinne jäi minun entinen elämä ja mies.

Minulla oli kaksi isoa, painavaa matkalaukkua, reppu ja laukku. Mies saattoi linja-autoasemalle ja hyvästelimme toisemme, mutta emme parina, vaan ystävinä.

Nyt katselen ja ihmettelen maailmaa Teneriffalta käsin. Aloitin elämäni puhtaalta pöydältä. Aivan alusta. Olen nyt sinkku ja se tuntuu oudolta näin monen vuoden jälkeen. Lähdin ikään kuin etsimään itseäni. Miettimään asioita ja pohtimaan elämää. 

Miksi juuri Teneriffa? Muistatte varmaan, että tein sinne pari reissua tässä jokin aika sitten? Saari teki minuun vaikutuksen. Teneriffalla oli jotenkin ihana, maaginen tunnelma. Suomalaisia on kuulemma paljon ja töitä tekeville.

Asiat loksahtelivat paikoilleen. Ensin järjestyi kämppä –tosin vain helmikuun ajaksi. Tulin sunnuntaina, maanantaina minulla oli työhaastattelu ja tiistaina sain tietää, että minä todella sain työpaikan. En voinut uskoa asiaa!

Työ vaikuttaa varsin kivalta. Palkka ei ole iso, mutta pääsen alkuun ja eihän se ole mikään loppuiän paikka. Täältä käsin hoidan yritysprojektia, etäisyys tuo omat mutkansa matkaan. Lisäksi aion jatkaa kirjoittamista, bloggailua ja artikkeleiden tekoa freelancena. Annan nyt elämän viedä ja katsotaan mihin päädyn. Tiedä vaikka muutaman kuukauden kuluttua asun Suomessa pysyvästi. 

Joka tapauksessa tämä aika on ollut todella terapeuttista ja täällä minulla on pikku hiljaa alkanut palautua usko elämään. Ehkä asioilla on sittenkin tapana järjestyä?

 post signature