maanantai 29. huhtikuuta 2019

WEBINAARI TULOSSA -EHKÄ?

Muistatteko, kun joku aika sitten mainitsin, että minut oli kutsuttu puhujaksi erääseen tapahtumaan Lanzarotelle, Espanjaan?

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukana eräässä yrittäjyystapahtumassa noin kuukausi sitten. Tapasin siellä erään liikenaisen. Juttelimme asiakaspalvelusta. Siitä, millaisia kokemuksia esimerkiksi minulla on ollut niin asiakkaana kuin asiakaspalvelijana. Hän ei epäröinyt hetkeäkään kutsua minua siltä istumalta puhujaksi, enkä minä ehtinyt räpäyttää silmäänikään, kun huomasin vastanneeni: ”Totta kai”.

Vaikka sen jälkeen olimme yhteydessä, ei tapahtumalla ole vieläkään lukkoon lyötyä päivämäärää. En tiedä järjestetäänkö tapahtumaa lopulta ollenkaan.

Se kuitenkin iski minuun pienen kipinän.
Minulla on siis niin paljon kokemuksia, tarinoita, oppeja. Tunnen olevani luontainen tarinankertoja. Olen nainen, joka haluaa kehittyä niin ihmisenä kuin oman alansa asiantuntijana. Tästä oppimisen halusta, tahdosta auttaa muita, minulle tarjoutui tilaisuus järjestää webinaari. On vain yksi pieni mutta… En ole koskaan elämäni aikana järjestänyt yhden yhtä!!!

Sen sijaan olen itse ollut hyvin monessa webinaarissa mukana ja rakastan niitä. Siksi koska niistä yleensä saa jotain todella hyödyllistä tietoa. Siksi, koska etenkin live-webinaareissa voi olla vuorovaikutuksessa järjestäjän kanssa. Webinaareissa järjestäjä myös tekee tarjouksen jostain omasta verkkokurssistaan, jossa innokkaimmat voivat syventää omaa osaamistaan ja oppia järjestäjältä. Ehkä ei siis tule yllätyksenä, että olen todella koukussa tällaisiin kursseihin. Minusta verkkokurssit ovat parhautta. Ne perustavat usein järjestäjän omaan kokemukseen. Koska mikään koulu ei valmista siihen elämänkouluun.

Ja uskon vahvasti, että jokaisella meillä on jotain, jota voimme opettaa. Jotain, jota voimme jakaa. Jotain, josta kertoa. Ja jotain, jota voimme oppia muilta.
Siitäpä se ajatus sitten lähti…

Haluaisinkin järjestää täällä blogissani webinaarin. Webinaarin, josta olisi iloa mahdollisimman monelle. Hyödyllistä tietoa ja olisi kerrankin jotain vähän erilaista. Samalla saisin itse harjoitusta siihen omaan, tulevaan webinaariini. Ja ei, minun webinaari ei tule sisältämään tarjousta mistään kurssista, koska minulla ei ole mitään omaa kurssia. Minulla on vain halu opetella ja jakaa tietoa!

Monet bloggaajathan tekee live-videoita tai videoita Youtubeen. Itse en vielä ainakaan ole innostunut tuottamaan videoita sinne tai tehdä live-lähetyksiä. Minusta vuorovaikutus on parasta ja tällainen webinaari todella kiehtoo minua kaikista vaihtoehdoista eniten.

Aiheina voisi olla vaikkapa...

Asiakaspalvelu, joka on lähellä sydäntäni ja olenkin aina saanut siitä positiivista palautetta. Elämäni varrella olen ollut hyvin monessa mukana ja monenlaisista tehtävistä on tullut kokemusta. Monesti asiakkaat ovat yllättäneet minut ja antaneet jopa lahjoja. Silti parasta on ollut kuitenkin se hyvä mieli ja aito kiitos. 
Asiakaspalvelu on tärkeä osa yritystoimintaa. Hyvän asiakaspalvelun ansiosta asiakas palaa takaisin ja tuo mukanaan muita. Huono asiakaspalvelu taas tekee hallaa niin yrityksen maineelle kuin kassalle. Siksi asiakaspalveluun kannattaa panostaa! Enkä tarkoita vain työntekijätasolla, vaan tämä koskee myös johtoporrasta. Siitä minulla olisi melkoisen hurjia kertomuksia esimerkiksi täältä Teneriffalta. 

Olen omin silmin nähnyt ja kokenut hyvin monenlaisia paikkoja Suomessa ja Espanjassa. Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että Suomessa, meillä Pohjois-Karjalassa olen ollut elämäni parhaimmissa työpaikoissa. Espanjassa Titanic-näyttelyssä työskentely oli yksi mahtavimmista kokemuksistani.

Espanja. Asiakaspalvelun lisäksi minulla on paljon Espanja-tietoutta, jota voisin jakaa. Miten tulla Espanjaan? Mitä asioita pitää ottaa huomioon? Mikä on nie? Miten löytää asunto? Miten oppia kieli? Minne matkustaa Espanjassa? Nämä kysymykset tulevat mieleen ainakin aluksi, mitä kaikkea voisinkaan kertoa Espanjasta.

Elämänmuutos. Muutoksen tuulet puhalsivat vai pitäisikö sanoa, että suorastaan pauhuivat reilu vuosi sitten. Sillä tiellä ollaan edelleen. Matkan varrella haluamani suunta on selkiytynyt ja nyt minulla on päämäärä, jota kohti kulkea. Mutta vastoinkäymisiltä en ole voinut välttyä. Haluaisitko kuulla, miten olen selvinnyt? Voisin antaa vertaistukea ja omia vinkkejäni elämänmuutokseen, mutta toisaalta tsemppiä niiden omien unelmien saavuttamiseen. Tiedän, miltä tuntuu olla pohjalla. Tiedän, miltä tuntuu, kun yrittää ja yrittää ja silti mikään ei onnistu. Tiedän miltä tuntuu, kun saa ties monennenko kerran ei-vastauksen. Olisi inspiroivaa puhua tästä aiheesta ja antaa vertaistukea.
Mitä voimme oppia espanjalaisilta? Kuinka tulla sosiaalisemmaksi? En tiedä, minkälainen kuva teillä on minusta, mutta rivien välistä luettuna luulen tietäväni. Uskon teidän ajattelevan minun olevan jotenkin todella sosiaalinen tapaus. Sellainen, joka tutustuu ihmisiin helposti. 

Noh, minä olen ollut todella ujo ja edelleen koen jollain tasolla olevani. Joskus olen ollut jopa niin ujo, etten ole uskaltanut tutustua muihin. Olen Pohjois-Karjalasta ja lopulta se lupsakka meno tarttui minuun. 

Toisaalta olen joutunut tekemään itseni kanssa töitä ja tiedostamaan monia asioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisen kuvan ihmiset saavat minusta. Tämä toisaalta liittyy myös taas siihen asiakaspalveluun, mutta toisaalta elämään. 

Elämässä, yhteiskunnassa, on tavallaan pakko olla muiden kanssa tekemisissä. Minusta kasvatettiin ”kiltti tyttö”, mutta Espanjassa olen oppinut temperamenttisuutta. Enää en kaikkeen suostu ja nykyisin ei tee tiukkaa sanoa EI. Se ei silti tee minusta huonoa ihmistä. Ja olen tällaisenaan edelleen miellyttävä tyyppi. 

Voisin siis kertoa omien kokemuksieni kautta ja jokainen voisi peilata siihen omaa tilannettaan. Ja uskon, että jokainen voi oppia jotain espanjalaisilta ja heidän elämänmenostaan.
Bloggaus. Mitä olen oppinut bloggaamisesta kaikkien näiden vuosien varrella? Miten minun artikkelini syntyvät? Mistä saada ideoita blogipostauksiin? Olen blogannut jo 7 vuotta tavoitteenani kehittyä kirjoittajana. Jotain olen oppinut!
En tiedä ollenkaan oletteko samaa mieltä. Lähteekö ajatus jatkoon vai ei? Järjestänkö teille ilmaisen webinaarin?

Mutta sehän selviää yhdellä ainoalla tavalla. 
1. Kommentoi tähän alle, mistä yllä olevista aiheista haluaisit webinaarin tai ehdota minulle uutta aihetta? Olen avoin uusille ideoille, mutta en voi tietenkään luvata mitään. Webinaarin tulisi olla aihealueesta, jonka osaan ja hallitsen ja josta olisi teille mahdollisimman paljon hyötyä.

2. Milloin? Minulle kävisi esimerkiksi ylihuomenna keskiviikkona vappuna 1.5. klo 18 (Suomen aikaa), sunnuntaina 5.5. tai maanantaina 6.5. klo 20 (Suomen aikaa).

3. Olisiko tästä iloa muille? Kerro eteenpäin. Mitä enemmän porukkaa olisi mukana, sen parempi webinaarista tulisi. Jos mukana olisi vähintään vaikka viisi henkilöä, niin se olisi hyvä. En tosiaan halua mitään monologia pitää, vaan olen kiinnostunut kuulemaan sinun ajatuksiasi ja vaihtaa mielipiteitä.

Joten… Kirjoita kommenttisi alle!
post signature





PS. Tekisin vain yhden webinaarin, joten äänestä aihetta, josta olet aidosti kiinnostunut. Joka tapauksessa nuo kaikki aiheet sopivat hyvin tulevieni postauksieni aiheiksi, sai webinaari sitten kannatusta tai ei.

EDIT: Peruin webinaarin, koska näytti, ettei tulijoita ole. 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

KOLUMNI: HUHTIKUU 234

33 vuotta sitten en olisi voinut valita parempaa päivää tullakseni tähän maailmaan. Synnyin huhtikuun 23. päivä. Äiti oli jo valmiiksi Joensuun keskussairaalassa, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui kolmea päivää myöhemmin. Tuo historiallinen tapahtuma varjosti syntymääni. Olen kuitenkin iloinen, että juuri 23.4. on minun päiväni. Se on tunnettu kirjan ja ruusun päivänä. 

Silloin juhlistetaan nimensä mukaisesti kirjoja, jossa perinteisesti naiset antavat miehille kirjoja ja miehet puolestaan ruusuja. Wikipedian mukaan ”Ajankohta valittiin kirjallisen historiansa ansiosta: 23. huhtikuuta 1616 kaksi maailmankirjallisuuden klassikkokirjailijaa, Miguel de Cervantes sekä William Shakespeare kuolivat.”

Kun luin tuon kuvauksen, tajusin heti jotain. Tajusin, että hyvänen aika: 1+6+1 on 8. Kun siihen laitetaan perään tuo 6, niin siitä tulee minun syntymävuosi. Hauska sattuma.

Niin ikään on hauska sattuma, että myös äitini syntymäpäivä –ja vuosi tulevat peräkkäisistä numeroista. Tai kuinka ystäväni on samoin syntynyt päivämääränä, jolloin numerot ovat perätysten. Peräkkäisillä numeroilla tarkoitan tosiaan kirjaimellisesti peräkkäisiä numeroita niin kuin omakin syntymäpäivä: 234.

Muutenkin numero 23 tuntuu pyörivän elämässäni useammin kuin muut numerot. Toki ymmärrän, että aivoni reagoivat siihen herkemmin ja siksi minusta vain tuntuu siltä. Silti minusta on melkoisen suuri sattuma, kun lasken yhteen vaikkapa omassa ajokortissani olevat numerot, niin siitä tulee se 23.
Kirjan ja ruusun päivä
On myös mielenkiintoista, että Kirjan ja ruusun päivä tulee alun perin Espanjasta kiitos erään espanjalaisen ja näin on ollut jo vuodesta 1925 saakka. Se alkoi ensin Barcelonasta, mutta levisi pian muihin yliopistokaupunkeihin Espanjaan. Ja kuten hyvin nyt tiedämme, myös ympäri maailmaa.

Myöhemmin UNESCO ilmoitti sen olevan lisäksi kirjan ja tekijänoikeuden päivä. "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina", järjestö perusteli.

Pyhän Yrjön päivä
Huhtikuun 23. on myös Pyhän Yrjön päivä eli San Jorge. Pyhä Yrjö on mm. Katalonian ja Aragonian suojelupyhimys. Mutta kuka San Jorge oikeastaan oli? Ei tiedetä varmuudella, oliko häntä koskaan oikeasti olemassa. San Jorge kuitenkin yhdistetään monesti lohikäärmeeseen esimerkiksi maalauksissa, joissa hän taistelee lohikäärmettä vastaan. Vaikuttaa siltä, että San Jorge olisi ollut roomalaissotilas Cappadociasta, Turkista, ja joka vapautti erään muinaisen kaupungin lohikäärmeestä.
Kuva on lainattu netistä.
On joka tapauksessa mieletön sattuma, että 23.4. on minun syntymäpäivä ja Aragonian päivä. Aragonia on yksi Espanjan 17 itsehallintoalueesta ja tosiaan asuin siellä monta vuotta.

Nyt asun Teneriffalla. Mutta voitko uskoa, että minun kotikatuni nimi on sama kuin erään espanjalaisen barokin ajan merkittävän näytelmäkirjailijan ja runoilijan?

Selittämättömiä sattumuksia
Kaikki nämä pienet sattumat tuntuvat todella merkityksillisiltä minulle. Ne tuntuvat kuin… kohtalolta? Huhtikuu on myös minusta vallan erikoinen kuukausi. Silloin tuntuu, että tapahtuu isoja, yleensä ikäviä asioita.

Viikko sitten Notre-Dame paloi. Olin juuri Etelä-Teneriffalla ystäväni kotona koiria hoitamassa. Kuuntelin Titanic -elokuvan musiikkia ja kun piipahdin Facebookissa, huomasin kaikkien päivittävän Notre-Damen palosta. Järkytyin itsekin. Notre-Dame on siis minulle tuttuakin tutumpi paikka… Olenhan asunut Pariisissa.

Ja sitten ne pienet sattumukset, jotka saavat ihon kananlihalle.
1. Olen tosiaan asunut Pariisissa.
2. Notre-Damen palo alkoi noin klo 18:50. Ja taas jos lasketaan, niin 18+5 on yhtä kuin 23!
3. Palon aikaan kuuntelin juuri Titanic-elokuvan musiikkia.
4. Olen työskennellyt Titanic-näyttelyssä.
5. Titanic upposi 15.4.1912. Ja jos taas lasketaan numerot yhteen… Tulee siitä 23! Välihuomautuksena: jos lasketaan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden numerot yhteen, niin tulee 32. Sehän on kuin 23, mutta väärinpäin.
Kuva on lainattu netistä.
Noh, nämä kaikki ovat tietenkin vain sattumia. Sattumia, joita varmasti itse kunkin elämässä on, jos oikein alkaa etsiä ja miettiä. Eikö vain? Meidän aivot ovat siitä jännä juttu, että ne yhdistelevät asioita mitä omituisimmilla tavoilla.

Eli johtopäätöksenä voidaan vetää ja voin sen ääneen tunnustaa… Kyllä. Minulla on varmasti harvinaisen hyvä mielikuvitus.

Mutta… Jos kaikki edellä mainittu on minun harvinaisen mielikuvituksen ansioita, niin haluan loppuun kertoa, mitä tapahtui viime syntymäpäivänä. Ja se ei ole minun mielikuvituksen tuotetta. Näin sen ihan omin silmin. Ja toisekseen. Minä en ollut yksin. Ystäväni oli paikalla ja voi todistaa tapahtumien kulun. 

Syntymäpäivä, jota en unohda koskaan
Elämäni erikoisin syntymäpäiväjuhla oli vuosi sitten, Teneriffalla. Silloin tapahtui jotain niin erikoista, etten tule unohtamaan sitä koskaan…

Päivä osui keskelle viikkoa. Onneksi edes yksi tärkeimmistä ystävistäni pystyi juhlistamaan päivää kanssani. Olin ostanut kakkua ja olimme asunnollani. Keitin vettä tehdäkseni teetä. Annoin veden jäähtyä ja vasta sitten laitoin kuppiin. Yhtäkkiä kuppi liikkui. Sanoin ystävälleni ”Hei, kuppi liikkui!”.

Ystäväni ei ollut nähnyt sitä ja ihmetteli, mitä minä hourin. Laitoin kupin samaan kohtaan ja sitten se liikkui taas, eikä mitään pikkumatkaa, vaan melko ison välin. Ystävänikin näki tämän ja ruvettiin nauramaan. 

Sanoin ääneen, että ”jospa se on isoäitini, joka tuli syntymäpäiväjuhlille” ja vitsailin, että ”annapas merkki, jos olet täällä”. Silloin kuppi heilahti pienesti, aivan kuin se olisi sanonut ”kyllä”! Ystäväni kanssa vaihdettiin merkitsevät katseet ja ihmeteltiin nauraen, mitä me just oltiin nähty?
Näihin ajatuksiin päätän tämän synttäripostauksen, jossa ei tainnut olla päätä, eikä häntää. Mutta toteanpahan vain, että elämä on täynnä mysteerejä. 

Haluaisinkin kovin kuulla, onko sinun elämässäsi ollut tällaisia mysteerisiä sattumuksia? Uskotko kohtaloon / johdatukseen?
post signature 


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

TÄLLAINEN ON TENERIFFAN KOTINI

Elän nyt elämäni suurinta seikkailua. Blogissani olen kertonutkin tästä elämän vaiheestani melko avoimesti. Miten minulle tuli ero. Miten muutin yksin Teneriffalle ilman asuntoa ja työtä, mutta jotenkin ihmeellisesti ne järjestyivät yhdessä päivässä. Miten menin takaisin Suomeen kesäksi. Miten taas tulin Teneriffalle. Miten metsästin huonetta

Lopulta päädyin Santa Cruziin. Se on myös tunnettu yhtenä maailman rumimmista pääkaupungeista. Ja silti minulle se on kuin paratiisi maan päällä. Santa Cruz on rauhallinen pikkukaupunki, jossa on turvallista kulkea mihin vuorokauden aikaan tahansa. Santa Cruz on pullollaan viehättäviä, kapeita ja vanhoja katuja, joihin eksyisi mielellään harhailemaan tuntikausiksi. Santa Cruz on kaupunki meren äärellä. Tosin siinä on vain yksi mutta. Täällä ei ole rantaa. Lähin ranta on Las Terisitas, jonne pääsee vaikkapa bussilla.

Kuin ihmeen kaupalla minulle löytyi kämppä täältä Santa Cruzista ja mikä vielä tärkeämpää: henkilö, jonka kanssa asun. Itse kämppä löytyi Milanuncios-sivuston kautta. Oli hilkulla, etten mennyt asunnonesittelyyn. Valokuvasta näin, ettei huoneessa ollut kirjoituspöytää, joka oli yksi kriteereistäni. Siinä vaiheessa olin kuitenkin niin epätoivoinen uuden asunnon löytämisen suhteen, että halusin katsoa kaikki kortit.
Ja hyvä, että menin! Kun näin ensi kertaa asunnon ja kämppäkaverini, minulle tuli jännä tunne. Sellainen ”vau”. Asunto on vanha, mutta todella siisti ja hyvin pidetty. Ja se valoisuus on aivan mieletöntä.

Olin ensimmäinen, jolle asuntoa näytettiin. Minulla oli siis uskomaton tuuri matkassa, mutta luulen, etten päätynyt tänne sattumalta. Toki tätä sai metsästää kissojen ja koirien kanssa, mutta näin sen vaan piti mennä. Jostain syystä minun kuuluikin tulla Santa Cruziin.

Jaan asunnon siis tämän yhden henkilön kanssa, eikä minulla ole valittamista. Päinvastoin. Hän on tsempannut minua koko tämän ajan omien unelmieni toteuttamisessa. Häneltä olen saanut tukea ja positiivista energiaa. Hän on myös monessa suhteessa todella zen. Vähän niin kuin minäkin, joten yhteiselo on ollut helppoa ja mutkatonta.

Kimppakämppä asumismuotona on minulle sopivin, koska asumiskustannukset ovat huomattavasti paljon edullisempia. On myös rikastuttavaa jakaa asunto toisen ihmisen kanssa. Siinä oppii paljon. Ja ei Espanjasta edes saisi vuokrattua asuntoa yksin, jos ei ole säännöllisiä palkkatuloja.

Kerrostaloelämää
Asun kerrostalossa, melkein kaikista korkeimmassa kerroksessa. Yläilmoissa. Haluaisin jatkossakin asua korkealla, koska kaupunkimaisemat ylhäältä ovat parhautta. Joka aamu katson ulos ikkunasta. Päivän mittaan tulee silmäiltyä useaan otteeseen. On ihanaa, kun ikkunasta näkyy puisto, meri, vuoret, kaupunki... 
Monta kertaa olen jäänyt vain katselemaan maisemia kahvikuppi kädessä ja olenpa saattanut myös ikkunasta käsin stalkata ihmisiä, jotka näkyvät melkein kuin muurahaisina kadulla.

Sijainti ei voisi siis olla parempi. Upeiden ikkunanäkymien lisäksi kaikki palvelut ovat lähellä. Tämä on myös juuri sopivan matkan päässä kaupungin keskustasta, linja-autoasemalta ja ostoskeskuksesta. Kaikki mahdolliset ruokakauppaketjut löytyvät kivenheiton päästä. On Mercadona, Lidl, Guay, Dino, Carrefur…

Kaupungin paras kuntosali hinta-laatusuhteeltaan löytyy myös aivan tästä läheltä ja siellä käyn säännöllisesti. Samoin 24/7 avoinna oleva kirjasto ja sunnuntaisin järjestettävät Rastro-markkinat ovat tässä likellä. Tietenkin täällä on paljon kahviloita, kioskeja, pieniä liikkeitä, El Corte Inglés ja ostoskeskus. Mielestäni sijainti on yksi tämän kaupungin parhaimmista, keskustan jälkeen.

En ole koskaan elämässäni asunut näin hienossa paikassa. Tai noh, olen minä asunut muutaman kerran omakotitaloissa, jossa joissakin on ollut jopa oma uima-allas. Olen asunut myös hotelleissa, niin Suomessa kuin Espanjassa. Mutta ei niitä voi verrata tähän. Jos omaa Suomen kotiani ei lasketa, niin täytyy sanoa, että tämä todella tuntuu kodilta. 

Meidän asunnossa on kolme huonetta, olohuone sekä tietenkin kylppäri ja keittiö. Meillä on myös pieni, lasitettu parveke, jonne laitamme pyykit kuivumaan. Minulle erikoista on se, ettei ole uunia, eikä minkäänlaista lämmityssysteemiä asuntoa lämmittämään. Eikä Teneriffalla tietysti tarvitsekaan. Keittiön vesihana on myös outo, sillä siitä ei saa säädettyä veden lämpötilaa. 

Minun huone on todella kiva, juuri sopivankokoinen. Seinät ovat oikeasti valkoiset, vaikka kuvassa ne näyttävät muun värisiltä.
Meillä on myös omia yksityiskohtia kämpässä, jolla molemmat tuo omaa persoonallisuuttaan esille. Minä toin talvisen valokuvan Suomesta. Kirjahyllyssä olevat kirjat ovat minut. Tämä palvelee myös baarikaappina. Viiniä löytyy ja joululta on vielä glögiäkin jäljellä. Suomalaista, palkittua giniä toin matkalaukussa, koska halusin antaa espanjalaisille maistiaiset. 
Jos asuu toisen ihmisen kanssa, voi välillä vastaan tulla tilanteita, että kyllästyy tai ärsyyntyy. Meille ei onneksi sellaista ole tullut, koska molemmat ollaan tänä aikana matkusteltu vuoronperään. Toisen naamaan ei siis ole ehtinyt kyllästymään. Tämän puolen vuoden aikana olen ollut Suomessa, Barcelonassa ja pariin otteeseen myös Etelä-Teneriffalla, jonne olen mennyt auttamaan ystävääni koirien hoidossa. Kämppikseni on puolestaan käynyt manner-Espanjassa useammassa paikassa, Fuerteventuralla ja myös muualla Teneriffalla.

Suomen päässä kaikki ovat ottaneet positiivisesti minun Teneriffa-seikkailun. Moni ystävä olisi halunnut tulla vierailulle, mutta lopulta kukaan ei syystä tai toisesta päässyt vielä tänne asti. Syksyllä voisi olla uusi yritys. Jos vielä olen silloin täällä. 

Entäs sitten se naapurusto? Tässä suurin osa on iäkästä väkeä. Kovin monen kanssa en ole jutellut. Ainoastaan tervehdykset ja heipat hississä. Tässä vähän aikaa sitten eräs naapurin rouva näki minut ensimmäistä kertaa ja kysyi haluaisinko opettaa englantia hänen lapsilleen. Ihan tuosta noin vain? Mielestäni minun englanti ei ole niin hyvä, että sitä voisin opettaa muille. Tapaaminen jäi kuitenkin mieleeni positiivisesti. Se sai minulle hymyn huulilleni. Luulen, että ihmiset pitävät minusta, koska olen iloinen, positiivinen ja kohtelias.

Joskus ollessani kotona, kuuluu kuin joku kiikkuisi kiikkutuolilla. Aamuisin kuuluu linnunlaulu. Minusta se on paras hetki, kun kaupunki on vielä unessa, mutta linnut laulavat herätellen uuteen päivään. Ja niin sitä itsekin sitten jaksaa ponnistaa sängyn pohjalta.

Töitä kotoa käsin
Minun työskentelytila on ollut olohuoneen pöydän päässä. Ei mikään ergonomisin asento istuskella, mutta tässä vaiheessa se on minulle paras. Salaa kuitenkin haaveilen omasta toimistosta Santa Cruzin keskustasta tai co-working-tiloista. Vaikka tässä tilanteessa ei ole oman kodin voittanutta. Voin nimittäin aloittaa työskentelyn heti aamupalan jälkeen vaikka pyjamassa ja tukka pörröllä, jos siltä tuntuu. Tuossa pöydän päässä minä opiskelen sekä kirjoitan koneella blogia ja muita tekstejä. Olen kirjoittanut tarinoita ö-mappiin ja suunnitellut omia kirjoja.

Elämäni on siis melkoisen opiskelu –ja kirjoittamispainotteista. Ei siis ihme, että puolisen vuotta on mennyt kuin siivillä! Olen kiitollinen aivan kaikesta. Siitä, että minulla on katto pään päällä, ruokaa ja vaatteita. Siitä, että olen tutustunut upeisiin ihmisiin tällä matkalla. Siitä, että asun Teneriffalla –ainakin tällä hetkellä.

Ainoastaan minun työtilanne on epävarma. Edellisessä postauksessa kerroinkin noista suurista vastoinkäymisistä ja miten olen niistä selviytynyt. Vielä en kuitenkaan voi täysillä keskittyä omiin kirjoittamisjuttuihin, koska minun mindset painottuu muiden kirjoituksiin, ei omiini.

Ei siis auta jäädä makaamaan laakereilleen. Kristallipalloa minulla ei ole, en voi nähdä tulevaisuuteen. Yritän nyt fokusoida kaiken energiani, että löytäisin oman paikkani. Tulevaisuudelta toivoisin seesteisimpiä aikoja, jotta voisin rauhoittua ja kirjoittaa myös itselleni. Minulla olisi niin paljon tarinoita ja kirjaideoita, mutta nyt tässä tilanteessa ne eivät pääse ulos. Pääsevätköhän ne koskaan? 

Toivon, että saisin jäädä tänne Teneriffalle, koska tämä olisi niin inspiroiva paikka kirjoittaa. Aika näyttää. Kuka tietää, missä sitä on vaikkapa kuukauden päästä. Pitäkää siis peukkuja!
Mitäs tykkäsit meidän kämpästä?
 post signature

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

MAITOJUNALLA SUOMEEN

Siitä on jo puoli vuotta, kun olen asunut Teneriffalla ja yrittänyt saada elämäni järjestykseen. Löytää oman polkuni ja suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka on ollut täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Asioita, jotka ovat tuntuneet minusta jopa ihmeeltä. Kuten se, kun eräänä iltana sattumalta Facebookissa näin mainoksen ”Haluatko elää kirjoittamisella?” Ja siitä hetkestä tiesin, että se on minulle. Se oli nimittäin juuri sitä, mitä jo opiskelin toisella kurssilla ja joka oli parhaillaan loppusuoralla. Oli siis luonnollista jatkaa.

Myös muita ihmeellisiä asioita on mahtunut matkani varrelle. Kuten se, kun kirjoitin lehtijuttuja, jotka sain myös julkaistuksi. Kun sain elämääni oman mentorin. Kun menin Barcelonaan ja tapasin siellä yhden Espanjan parhaimmista sen alan nimistä ja erään tunnetun espanjalaisen bloggarin. Kun aloitin täällä Teneriffalla kirjoittajakurssin, jota vetää eräs paikallinen kirjoittaja. Kun selvisi, että tuon kurssin jälkeen julkaisemme ehkä kirjan (paino sanalla ehkä) ja siihen pääsee vain parhaimmat kirjoitukset. Kun aloin mennä erilaisiin tapahtumiin kirja –ja yrittäjyyspiireissä. Kun minut kutsuttiin puhujaksi erääseen tapahtumaan Lanzarotelle. Kun eräs vesiputous nimettiin mukaani.

Nämä kaikki tapahtumat ovat sattuneet minulle tänä aikana. Aikana, jolloin olen opiskellut ahkerasti, kirjoittanut, yrittänyt edetä ja löytää sisäisen kirjoittajani. Suurin toiveeni on saada elämäni balanssiin. Ja elää kirjoittamisella.
Mutta tämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista… Maanantaista perjantaihin olen ollut tiukasti kiinni opiskelu –ja työasioissa ja käyn myös kuntosalilla. Vaikka asun Teneriffalla, niin minun rannalla oleilut voi laskea yhden käden sormilla. En koskaan ole ollut mikään rannalla lököttelijä ja sen sijasta valitsen mieluummin patikointiretken vuoristoon.

Olen joutunut olemaan tarkka rahan kanssa. Laskemaan, onko minulla varaa ostaa haluamaani ruokaa. En olekaan tuhlaillut, vaan yrittänyt ostaa tarpeeseen lukuun ottamatta joitakin kertoja, jolloin olen syönyt ulkona. Ja kyllä, olen sortunut myös shoppailuun. Kuten muutama kirja, karnevaaleissa käyttämäni hiuslaite tai se musta mekko, joka oli päälläni uutena vuotena… Viikonloppuisin saatan käydä yhdellä viinilasilla. Silti mitään en vaihtaisi! Pidän tarkasti kirjaa menoistani, joten tiedän kyllä oman rahankäyttöni tarkalleen.

Vain pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jollaista en toivo kenenkään kohdalle. Olin ajautunut umpikujaan. En tiennyt, miten edetä. Olin todella pohjalla. Niin pohjalla kuin minä ihmisenä vain voin olla. Minulla ei ollut juuri rahaa. Minulla olisi pitänyt olla eräitä työprojekteja, mutta sitten kävikin niin, ettei niitä ollutkaan. Jäin siis ikään kuin tyhjän päälle! Olin tehnyt myös lehtiartikkeleita, joita ei kuitenkaan koskaan julkaistu missään. Vaikka mielestäni ne olisivat olleet suomalaisille mielenkiintoiset uutiset. Eräässä kirjoittamassani jutussa oli mukana jopa erään maan presidentti ja olisi ehdottomasti mielestäni pitänyt julkaista. Minulle sanottiin, että se ei ylitä uutiskynnystä. Minun ainoa lohtuni olivat kommentit: ”Erinomainen artikkeli” ja ”Olet erinomainen toimittaja”.

Minun linja lehtijutuissa on, että niiden pitää olla laadukkaita, hyvin kirjoitettuja, mielenkiintoisia ja positiivisia. En halua kirjoittaa repostelujuttuja toisten ihmisten elämästä ja usko pois, tilaisuuksia olisi ollut. Jep, välillä tuntuu, että tämä hemmetin elämä on yhtä elokuvaa!
Olin siis tilanteessa, jossa mietin, että palatako Suomeen. Olin suoraan sanottuna PA. Enkä halua lainata rahaa vanhemmiltani tai mistään. Haluan selvitä omillani.

Olin ollut koko päivän lukittuneena sisälle ja yrittänyt löytää keinoja päästä eteenpäin tilanteessani. Ei onnistunut. En voi sanoin kuvata tuntemuksiani, sitä epätoivoa. Se on jännä tunne. Se, että uskot olevasi hyvä, mutta kukaan ei oikein arvosta sitä työtä. Paitsi perhe, ystävät ja ne ihmiset, joita olen haastatellut. Halusin kirjoittaa tähän, että omakin uskoni on ollut koetuksella. Mutta en vaan pysty. Luotan itseeni 100%. Tiedän, että minä olen hyvä. Ja jos joku sanoisi muuta, niin sillä ei olisi minulle mitään merkitystä, koska jokaisella on oma mielipide.

Minulla on tunne, että Suomesta saan paskaa niskaani. Ja mikä pahinta, minusta tuntui, että sama käy Espanjassa.

Menin sitten yöllä baariin. Yksin. Silloin, kun menee baariin yksin, on kaksi vaihtoehtoa. Joko tutustut uusiin ihmisiin tai jäät ylhäiseen yksinäisyyteen siemailemaan viinilasiasi. Minulla oli onnea matkassa. Tutustuin erääseen kirjoittajanaiseen, joka antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä. Hän tsemppasi ja totesi, ettei kirjoittajan elämä todellakaan ole helppoa. Se piristi kummasti mieltä. En siis ole yksin. En ole ainoa, jolla on vaikeaa. Sinä hetkenä tuntui, että olen elossa. Elämä olisikin liian tylsää, jos kaikki tulisi kuin manulle illallinen.

Ja sitten tapahtui ihme.

Tuon baarireissun jälkeen sain uusia työprojekteja. Siitä hetkestä olen nähnyt valoa tunnelin päässä. Ja ehkä minun ei tarvitse tulla maitojunalla Suomeen? Ei ainakaan vielä. Välillä tuntuu, että tässä saaressa on taikaa. Ja vain aika näyttää, minne päädyn.

Nyt elän päivä kerrallaan. Uskon, että elämä heittää minut juuri sinne, minne minut on tarkoitettu. Kaikella on tarkoitus. Kaikilla näillä vastoinkäymisillä ja epätoivon hetkillä. Ja, kun on oikein vaikeaa, niin täytyy pitää mielessä. En ole yksin. Näin on tapahtunut myös kuuluisuuksille. Kuten itsellensä Hemingwaylle.

En siis aio lannistua jatkossakaan EI-vastauksista. Jos ei koskaan yritä, niin ei voi saavuttaa mitään. ”Ei” minulla on siis varmasti, mutta yksi ”kyllä” voi muuttaa kaiken.
Niinpä sitten päätin hakea avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin. En ole koskaan kirjoittanut hakukirjettä yliopistoon. Eihän sitä edes voi verrata vaikkapa työhakemukseen tai mihin muuhunkaan myyvään tekstiin, joiden kirjoittamisesta minulla on kokemusta.

Pöpelikössä –blogista luin mielenkiintoisen postauksen ”Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin”. Ehkäpä hänen kirjoituksestaan sain inspiraation, ahaa-elämyksen Minun hakukirjeen ei tarvitse olla mikään tylsä. Lopulta kirjoitin sen sydämestä.

Kahteen folioon oli haastavaa saada mahdutettua omaa kirjallista elämää. Tunsin sydämessäni, että minun pitää kirjoittaa suhteestani Hemingwayhin. Ernest Hemingway symboloi minun kirjallista elämää. Hän vain tuli elämääni ja kyllä, yhä edelleen törmään häneen, menin minne menin. Oma blogipostaukseni ”Pamplona –Ernest Hemingwayn jalanjäljillä” antoi minulle inspiraatiota.
Elämä on tehnyt minulle melkoisen selväksi, että kirjoittaminen on se minun juttu. Kaikki, mitä aikaisemmin olen yrittänyt, on mennyt mönkään. Kun aloin seurata sydäntäni kirjoittamisen maailmassa ja vaikka välillä on niin hemmetin vaikeeta, niin sitten minulle tapahtuu näitä ihmeitä. Ihmeitä, joiden ansiosta jaksan jatkaa.

Laitan tähän pienen pätkän hakukirjeestäni. JOS pääsen sisään, niin ehkä julkaisen koko kirjeen. Ja jos en tällä kirjeellä pääse sisään, niin en sitten tiedä millä? Ehkä en sitten hae enää koskaan ja täytyy uskoa, että kaikella on tarkoitus. Laitan myös kappaleen, joka inspiroi minua.
”Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein.”
Onko sinun elämässä sattunut tällaisia ihmeitä ja jos on, niin mitä?

post signature

lauantai 6. huhtikuuta 2019

SAIN KOTIINI KUTSUMATTOMIA VIERAITA

Nyt piti nähdä tämäkin päivä, jolloin tapahtui jotain uskomatonta. Itse asiassa tapahtuma sijoittuu tammikuuhun, jolloin olin juuri palautunut Suomesta takaisin Teneriffalle. Tai itse asiassa tapahtumat, joista toinen tapahtui heti, kun olin muuttanut tänne.

Olin kuitenkin sen verran hämilläni, etten osannut pukea niitä sanoiksi ja kirjoittaa tänne blogiin. Ja miksi olisin kirjoittanutkaan? Koska tästä on nyt kulunut jonkun aikaa, totesin osaavani jopa nauraa asialle. Vaikka toinen asia on vielä kesken ja sitä puidaan…

Mutta tämä postaus on tärkeä. Jossain vaiheessa haluaisin näyttää kotini, ensimmäistä kertaa blogini historiassa! Täällä todellakin tuntuu kuin olisin kotonani. Joka kerta, kun astun sisälle, saan sellaisen vau-efektin. Täälläkö minä oikeasti asun?

Ennen sitä haluan kuitenkin kertoa pari tositarinaa täällä minun Teneriffalla asumisestani. Ihan vain sen vuoksi, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että minun elämä olisi jotenkin ruusuilla tanssimista. Kun vaan ei ole. Elän nimittäin elämäni haastavinta aikaa. Mutta se on toinen tarina se...
Muuttaessani Teneriffalle ja näille leveysasteille, ei pienessä mielessäni käynyt, että nythän ollaan subtrooppisessa vyöhykkeessä. Eli talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät pitkiä ja kuumia. Minulle Teneriffa on osa Espanjaa, enkä siis ajatellut ilmastoa… Tai monihan ajattelee, että täällä on niin upea ilmasto ja aurinkokin paistaa melkein aina. Siksi  ne ei-toivotut ilmiöt voivat tulla yllätyksenä. Calimaan olen jo tottunut. Eli täällä hyvin yleiseen sääilmiöön, jossa hiekka tai pöly tai mikälie, on ilmassa ja tekee siitä utuisen ja seisovan kuuman. Tai sateeseen. Jep, myös täällä sataa vettä. Ainakin välillä.

Niin, mitä tekemistä minun kodilla ja ilmastolla on keskenään? Paitsi sen lisäksi, ettei meiltä löydy lämmitystä? Eli ei ole lämpöpattereita, koska niitä ei tarvita.

Tiedätkös sen sanonnan ”kun kissa on poissa, niin hiiret hyppivät pöydillä”. Noh, meillä hiirien tilalla olisivat torakat.

Arvaapa onko kiva mennä illalla keittiöön, napsauttaa valot ja nähdä kuinka kymmenkunta torakkaa pakenevat eri suuntiin? Kun näin ne ensi kerran, hyvä etten saanut paskahalvausta. Minulla, kun on huonoja kokemuksia tällaisista siipeilijöistä. Säikähdin tosissani. Ihan aikuisten oikeasti. 

Välihuomautus: Lue tämä postaukseni klik, jos et tiedä, mihin juuri viittasin. Se on muuten blogini historian luetuin postaus, jota on luettu huimat 14 486 kertaa!

Nyt, kun olen täällä jokusen kuukauden asunut, niin harmittomiksihan nuo torakat ovat osoittautuneet. Toki niiden ulosteiden mukana voisi periaatteessa levitä ripuli, salmonella tai A-hepatiitti, mutta minulla ei ole ollut mitään noista. Mutta ovat ne silti ällöjä. Juuri näiden tunkeilijoiden takia minulla on aina myrkkyä, mutta tuntuu, ettei sillä ole niihin vaikutusta. Yhdessä vaiheessa tilanne oli hallinnassa ja niitä ei ollut ja sitten yhtäkkiä ne tulivat takaisin. Pitänee kohta ottaa järeämmät aseet käyttöön.

Koska elämässäni on nyt kuitenkin isompia ongelmia ja jaksan hoitaa vain yhden taistelun kerrallaan, niin toistaiseksi torakat saavat tanssia pöydillä. Silloin, kun en itse ole paikalla. 

Ja tämä on Teneriffa. Tällaista tämä elämä nyt vain on. Torakat ovat osa tätä. Jos se ei olisi torakka, niin sitten muurahainen. 
Mutta... mitä tapahtui tammikuussa?
Tapahtuipa tammikuussa, että meidän asunnon keittiö alkoi haista. Epäilimme hajun tulevan putkistosta. Putkistohan on tietenkin se yleisin syypää, jos tällaisia epämääräisiä hajuja tulee. Ryhdyimme toimeen ja kokeilimme kaikki maailman keinot putkiston putsaamiseksi. Keitimme vettä, laitoimme tököttiä, mutta lemu oli ja pysyi. Kämppäkaverini alkoi jo hyppiä melkein seinille. Hän siivosi keittiön lattiasta kattoon ja tutki kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei tuloksia.

Eräänä päivänä huomasin keittiössä kärpäsen. Ei siinä ollut muuta erikoista, mutta kun se oli jäänyt loukkuun liesituulettimen lasin alle. Suureksi hämmästyksekseni ja ällötyksekseni, sen sisältä tuli valkoisia toukkia. What?!

En eläissäni ollut nähnyt moista, joten aloin suihkutella myrkkyä liesituulettimeen. Itse kärpänen lensi liesituulettimen uumeniin, joten hyödynsin ja sain tapettua siivottua toukat veks. Asia unohtui…

Hajuongelma kuitenkin jatkui. Itse asiassa tuntui, että päivä päivältä ongelma vain paheni. Myös kylpyhuoneen puolella alkoi tapahtua kummia. Joka kerta, kun vetäisimme vessanpöntöstä, vesi alkoi nousta sellaisella vauhdilla kuin olisi tulossa vedenpaisumus. Kummasti alkoi vessareissut vähentyä…

Viikon päivät ehti vierähtää epämääräisissä hajuissa, joka onneksi rajoittui vain keittiöön.

Sitten kämppäkaverini muisti ohimennen mainita, että oli nähnyt rotan tyyliin ”Ai niin, täällä oli muuten rotta, kun olit Suomessa.” Minun reaktioni oli tietenkin, että ”mitä?! Et ole tosissasi?!”

Kämppäkaveri oli sitten luullut kertoneensa asiasta minulle ja minun piti tarkentaa, että tokihan nyt muistaisin, jos hän olisi minulle tällaisesta episodista kertonut.

Rotta oli ollut meidän pyykkihuoneessa, mutta kämppäkaverin kaveri oli ollut paikalla ja antanut sille kyytiä luudalla. Rotta oli lentänyt ikkunasta ulos kuin leppäkeihäs!

Sitten muistin, että enpä minäkään ollut muistanut kertoa yhtä juttua… Sitä kärpäsepisodia, nimittäin. Niinpä kerroin siitä kämppäkaverilleni. Tuijotimme hetken toisiamme epäuskoisina… kunnes meillä syttyi lamppu melkein yhtä aikaa.

Rupesimme pohtimaan, että jospa se rotta ei ollutkaan lentänyt kadulle. Tässä vaiheessa voisin kertoa sen verran, että asumme kerrostaloasunnon melkein niissä kaikista ylimmissä kerroksissa. Mitäpä jos rotta olisi jotenkin raahautunut takaisin sisälle ja… kuollut?

Katonrajassa oli sellainen putki, joten epäilimme hajun tulevan sieltä ja se voisi olla rotan kuolinpaikka. Kaveri tuli katsastamaan putken, irrotti sen ja vei mennessään. Sen sisältä ei paljastunut yhtään mitään ja kuten arvata saattaa, hajukaan ei hävinnyt mihinkään. Ja nyt meillä ei ole edes sitä putkea, vaikka en edes tiedä, mitä virkaa se siellä katon rajassa toimitti, kun näköjään ilmankin pärjätään.

Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa.

Kämppikseni oli yhteydessä vuokranantajaan. Hän kuunteli epäuskoisena ja sanoi ”etteiväthän nyt rotat tule näin korkealle…” Rotat tulevat kuulemma vain toiseen kerrokseen. Vuokranantaja tuli kuitenkin tutkimaan asiaa, jolloin hänellekin valkeni hajuongelma ihan konkreettisesti. Liesituuletin sai siltä istumalta lähtöpassit, eli hän purki ja vei sen mennessään. Sinä päivänä myös haju hävisi.

Uskokaa tai älkää, mutta… rotta oli kuollut liesituulettimen sisään!!! Se tosiaan oli sitten palannut meidän kämppään vain kuollakseen liesituulettimen sisään. 

Onko tämä uskomattomin rottatarina ever..?

Tässä oli ennen liesituuletin. Ei ole enää! Ylhäällä oikealla meni sellainen iso putki. Sitäkään ei ole enää!
Ei varmaan tarvitse selittää, miten palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Haju, kärpänen, toukat…

Vaikken rotista perusta, niin olisin kyllä halunnut olla näkemässä, kuinka rotalle annetaan huutia luudalla. On se voinut olla näky… Noh, voin nähdä sen sieluni silmin. Tämän tapauksen jälkeen tuli taas todettua, miten kommunikaatio on tärkeää.

Vessakin alkoi muuten toimia heti paremmin. Kuin taikaiskusta. Vaikkei sillä ollutkaan rotan kanssa minkäänlaista yhteyttä.

Lopuksi täytyy todeta, että nämä episodit saivat mielikuvitukseni laukkaamaan ja mieleeni tuli vaikka mitä otsikkovaihtoehtoja... 

Kuten esimerkiksi:
Voihan rotta ja russakka! 
Ongelmia paratiisissa
Houston Tenerife, we have a problem

Koska uskon vahvasti, että jokaisella meistä on joku tarina liittyen hiiriin tai rottiin, niin kertoisitko minulle oman hiiri/rottatarinasi..?
post signature