Elämä on ihmeellinen matka ja universumin tiet ovat tutkimattomat… Muistan, kun tapasin ystäväni Teneriffalla ensimmäistä kertaa vuonna 2018.
Olin juuri menossa työhaastatteluun ja hän tuli minua vastaan iloisena, silmiin katsoen ja käden ojentaen hotellin vastaanotossa.
Sain kyseisen työpaikan itselleni, mutta en tavannut häntä enää hotellissa. Kyseessä oli nimittäin hänen entinen työnsä ja hän oli aloittamassa uudessa paikassa.
Tuo kohtaaminen oli taianomainen, ja siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä tiiviisti, melkein päivittäin.
Viime vuoden alussa kohtasin suuren epäonnen menettäessäni asunnon, johon olin juuri muuttanut. Hän tuki minua ja tarjosi kodin.
Sanotaan, että hädän hetkellä tosiystävät tunnetaan. Hän todella osoitti olevansa tosiystävä. En tosin koskaan epäillyt sitä.
Hän on ollut rinnallani myötä- ja vastatuulessa. Voi vitsit, mitä kaikkea meidän Teneriffan seikkailuihimme on mahtunut, kuten tiedättekin.
Tämä matka ei ole ollut helppo, mutta sitäkin palkitsevampi. Jotenkin alusta asti tiesin, että ”olen vihdoin kotona.” Nyt olen oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten seurassa sielunperheen kanssa.
Kerron tämän kaiken taustoittaakseni sitä, miten tärkeä hän on elämässäni.
Kuvauspäivä
Sattuipa niin, että eräänä toukokuisena maanantaiaamuna menin Santa Cruziin kuvauksiin. Vaikka minulla on auto, en sentään vielä uskaltanut hurauttaa saaren pääkaupunkiin ja moottoritielle.
Menin siis bussilla.
Ystäväni lapsivedet olivat menneet lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, joten hän oli saaren pääsairaalassa Candelariassa.
Aamulla olin viestitellyt hänen miehensä kanssa kysyen kuulumisia. Halusin antaa ystävälleni synnytysrauhan.
Kun matkustin bussilla Santa Cruzista leffan toimistolle, näin matkan varrella Candelarian sairaalan. Melkein lensin bussin penkiltä, koska tuntui uskomattomalta mennä ohi juuri sillä kriittisellä hetkellä.
Ajatella, että siellä ystäväni oli sillä hetkellä – synnyttämässä! Niinpä laitoin hänelle viestin siitä.
Saavuin hyvissä ajoin paikalle ja ehdin jopa käydä myöhäisellä aamupalalla. Työvuoroni oli tarkoitus alkaa klo 13 ja kestää puoleen yöhön asti.
Sitten suuntasin toimistoon, joka itse asiassa oli valtava halli, täynnä elokuvan työntekijöitä, kuten puvustajia, maskeeraajia ja muita ammattilaisia.
Siellä minusta ja monesta muusta kuoriutui poliisi, etsivä ja ties mitä rooleja. Minut maskeerattiin ja hiukset laitettiin. Vaatteet sain päälle ihan itse.
Meidät kuljetettiin bussilla Santa Cruzin keskustaan ja kaduilla ihmiset tuijottelivat meitä poliisi- ja armeija-asuisia porukoita ihmetellen.
En ollut vieläkään saanut viestiä ystävältäni. Ranteessani oli langoista tehty lenkki, jonka olin saanut siunausseromoniassa viikko sitten lapsen kunniaksi.
Normaalisti kuvauksissa ei saa olla omia esineitä, mutta tällä kertaa kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Tosin ei se edes näkynyt poliisin takin alta.
Minun oli tarkoitus leikata tuo lenkki vasta, kun ystäväni lapsi olisi syntynyt. Se oli tärkeä lupaus, jota en halunnut rikkoa – ei edes Hollywood-kuvausten takia!
Hetken aikaa meitä järjesteltiin kadulla omille paikoillemme. Aluksi minut asetettiin suuren poliisipakettiauton viereen, ja ihmiset ottivat minusta kuvia kuin olisin ollut joku julkisuuden henkilö.
Jouduin selittämään, etten ole kuuluisa. Silti he olivat innoissaan ja tuntui oudolta kokea hetken aikaa ”julkkiksen” elämää.
Pian minulle löytyi toinen paikka ja sain tarkat ohjeet, mitä minun tulee tehdä. Ei mennyt pitkään, kun kuvaukset alkoivat. Meitä kuvattiin myös dronella.
Tapasin kaksi amerikkalaista ja mietin, olivatkohan he niitä päänäyttelijöitä. Kävelin heidän ohitseen. He olivat todella pitkiä, komeita ja kohteliaita.
En todellakaan tunne noita Hollywood-näyttelijöitä, joten en voi olla varma, oliko heistä kumpikaan elokuvan tähti vai avustaja, kuten minä. No, se selvinnee joskus tulevaisuudessa.
Minulla oli helppo rooli poliisina. Tehtäväkseni annettiin yksinkertaisesti käveleminen.
Yllättäen eräs ohikulkija, joka oli ilahtunut roolistani, halasi minua kuvausten jälkeen. En tiedä miksi, koska en todellakaan tehnyt mitään erityistä! Olen myös melko varma, ettei minua nähdä lopullisessa elokuvassa.
Teimme tietysti useita toistoja peräkkäin ja saimme uteliaita katseita niin kadulta kuin parvekkeilta.
Koko ajan odotin myös uutisia ystäväni lapsen syntymisestä. Ja aina, kun kameran linssi vältti, minä kuikuilin puhelintani.
Yllätyin totaalisesti, kun saimme tietää, että kuvaukset olivat ohi. Nappisuoritus! Se oli siinä. Pääsimme lähtemään.
Kuvausten jälkeen
Palasimme
takaisin kuvaushalliin, jossa söimme ja hoidimme loppurutiinit. Porukka alkoi
tehdä lähtöä ja minä yritin järjestää itselleni kyytiä Etelä-Teneriffalle.
Ei onnistunut. Kaikki olivat pohjoisesta.
Puhelimeni akku oli lähes tyhjä, joten jäin odottamaan paikan päälle latauksen
ajaksi.
Saman
aikaisesti sain uutisia – ystäväni lapsi oli syntynyt. Yllätyksekseni ystäväni
sanoi, että voisin tulla katsomaan vauvaa.
Mietin hetken, ehdinkö vielä käydä sairaalassa.
Päätin kuitenkin mennä ja lopulta sain ihanan vauvan syliini. Sain jakaa ilon
hetket tuoreiden vanhempien kanssa ja opin uutta.
Oli jännä tunne pidellä niin pientä vauvaa sylissä, toista kertaa elämässäni. Sitten tapahtui jotain ja vauva teki sylissäni elämänsä ensimmäiset kakat.
Ystäväni ja hänen miehensä vain nauroivat, että ainakin vauva on todella rentoutunut seurassani. Minä palautin pienen käärön vanhemmilleen ja alkoi vaipanvaihto-operaatio.
Hoitajat olivat mukana ohjeistamassa. Lisäksi painotettiin, miten tärkeää on, että vauva saa syödäkseen kolmen tunnin välein.
Aluksi pienokainen ei halunnut syödä, mutta vaipanvaihdon jälkeen kyllä. Ihmettelin, miten vauva on niin pieni. Aivan kuin pieni nukke!
Minulla oli todella tapahtumarikas päivä, jossa
kaikki tähdet olivat kohdallaan. Olin ensimmäinen vieras, joka näki vauvan heti synnytyksen jälkeen. Kyytikin järjestyi Etelä-Teneriffalle, kiitos ystäväni miehen.
Miehetkin lasten isinä ovat korvaamaton tuki, joten tasa-arvon nimissä heidät olisi ehdottomasti huomioitava.
Myös minun mieheni soitti matkan aikana videopuhelun ja onnitteli lapsen isää uudesta perheenjäsenestä.
On ihmeellistä, miten kuvausajankohta sattui juuri samalle päivälle, noin lähelle sairaalaa ja kuinka nopeasti kuvaukset saatiin hoidettua.
Rehellisesti sanottuna nämä olivat elämäni nopeimmat kuvaukset. Nimittäin jo klo 17 maissa olin takaisin hallirakennuksessa.
Olen tottunut siihen, että työn vuoksi en voi
tehdä asioita, joita haluaisin.
Tällä kertaa työ kuitenkin mahdollisti sen,
että sain kokea jotain ainutlaatuista: Hollywood-kuvaukset poliisina ja pienen
vauvan elämän ensihetket.
Oletko sinä päässyt kokemaan työn kautta jotain
ihmeellistä tai kokenut kenties syntymän ihmeen itse tai ystävän roolissa?
