KISSATERAPEUTIN ESITTELY

– Ja vielä kissaterapeutti, hätääkös sulla! Näin ihanasti kommentoi Päivänsäteen Menninkäinen tässä postauksessa ja sai minulle hymyn huulille. Kiitos ihanasta kommentista!  

Esitelkäämme siis kissaterapeutti. Kissa, joka tsemppaa minua koiran hoidossa ja on ollut minulle henkisenä tukena. Long story short: tulin koiranhoitajaksi erääseen taloon maaseudulle jonnekin päin Etelä-Teneriffaa.

Ensin tuli talo ja sen mukana koira. Koiran mukana tuli kissa. Ja kissan mukana pikku kissa.  

Iso kissa, pikku kissa
Tullessani silloin ensimmäistä kertaa vierailulle tähän huusholliin, en osannut arvatakaan täällä asuvan myös tällainen kissaeläin. 

Meidän kohtaaminen oli kyllä siinä mielessä ikimuistoinen, kun yhtäkkiä vain tuijotimme toisiamme sen istuessa keittiön hyllyllä. 

En ollut huomannut tätä kissaa ollenkaan, vaikka olin kulkenut keittiön läpi. Ennen kuin sen naama oli melkein omassani kiinni ja tuijotti oikein uteliaana. Ei siinä voinut muuta, kuin revetä huutonauruun.  

Talossa oli myös toinen kissa, tai siis kissanpentu. Se oli oikein kaunis, niin kaunista kissaa harvoin näkee. Se oli valkoinen ja jos en ihan väärin katsonut, niin sillä oli siniset silmät. 

Mutta… se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin pientä. Joku ihminen on ilmeisesti sen napannut mukaansa.   

Miten kissan ja koiran yhteiselo sujuu?

Tämä minun hoitokoira suhtautuu myötämielisesti juuri tähän kissaan. Joskus kissa joutuu sähisemään ja sitten se vetää kuonoon, jos muu ei auta. 

Jos ei uskota ensin hyvällä, niin sitten pahalla. Koiran ei siis kannata työntää kuonoa joka paikkaan tai tulla liian likelle.

Kissa on vapaa. Se saa tulla ja mennä juuri niin kuin haluaa. Tämä kissaterapeutti on tavallista kissaa hieman pienempikokoinen. Se sujahtaa portistakin ilman mitään. Se tykkää loikoilla terassilla.

Naapurit vastaavat kissan hoidosta omistajan ollessa poissa. Tässä rakennuksessa naapuriapu toimii. Etenkin tuo naapurin ikkuna, jonka näkymä on suoraan, ööh, minun terassille. 

Ikkuna on nyt toiminut kissan kulkureittinä. Ensin se pujahtaa portista ja sitten ikkunasta aina, kun haluaa ruoka-apajille.

Minä laitan kissalle vettä terassille. Olen kuitenkin nähnyt sen häviävän parempiin suihin eli koira on hörppinyt. Kissaa en ole yhyttänyt juomasta. Kaipa hän osaa nesteytyksestään huolehtia, aikuinen katti. 

Laitoin roskapussin portin pielukselle, että muistan varmasti viedä. Tietenkin juuri silloin kissa ja koira asettuivat kuvausasentoon...

Kissojen armeija
Toisin kuin kissat, koira ei ole vapaana ja lenkillä se kulkee hihnassa. Yritän opettaa hihnakäyttäytymistä, mutta lenkkeily itsessään ei ole aina sujunut kuin tanssi. Se on semmoista tahtojen taistelua. 

Tuolla Teneriffan kukkuloilla me lenkkeilemme ja maisemat ovat niin kuin paratiisista. Ja jos kaikki menee kuin Strömsössä, niin ensin menen minä, sitten koira ja kissa sopivan välimatkan päässä takana. 

Ei se kissa pitkään seuraa tai joskus liittyy mukaan vasta, kun lenkki on jo ohi, ilmeisesti silityksen toivossa. Monesti lenkillä, etenkin ilta-aikaan, kissa tulee peränpitäjäksi.

Täällä on luonnollisesti muitakin kissoja. Ne ovat sitten niitä katukissoja. Vaikka yksittäinen kissa ei hievahtaisikaan, voi suorastaan tuntea, kuinka sen silmät seuraavat menoamme. Ehkä niitäkin huvittaa tämä omituinen sekalaisesta seurakunnasta muodostuvat jonomme? 

Lenkki on silloin hyvä, jos ajatukset virtaavat. Kerran mietin, miten kissat olisivat huippuvakoojia. Ei ole liioiteltua sanoa, että niitä on ihan kaikkialla Espanjassa. 

Ne sopeutuvat paikkaan kuin paikkaan ja pystyvät liikkumaan huomaamattomasti vaikka nukkuvan koiran ohi. Why not?

Mitä tykkäsit kissaterapeutista? Kiinnostavatko nämä eläinjutut? Kommentoi alle! Saatan vaikka innostua tekemään lisää. 

 
PS.  Jos tykkäsit tästä jutusta, saatat tykätä myös tästä postauksestani. Siinä kerron kampaamoreissustani ja kuinka siellä oli kissa ja koira.

KOLME VIIKKOA KOIRANHOITAJANA

– Miten sinulla menee? Miten pärjäät haastavan koiran kanssa? Syökö koira paremmin? Totteleeko koira sinua?

Ihan hyvin minä pärjään… 

Jos ei oteta lukuun, miten kivikkoinen alku meillä oli. 

Jos ei oteta lukuun, että koira kulkee kanssani hihnassa ja varmaan silloin kiroaa minut alimpaan maanrakoon.

Jos ei oteta lukuun, että lenkillä meillä on aina tahtojen taistelu. Toinen haluaa mennä oman päänsä mukaan, mutta minä paha täti en anna. Lenkin on mentävä minun pillin mukaan.

Jos ei oteta lukuun, että lenkillä yhtäkkiä naapurin ovi aukesi. Sen takana oli villakoira ja koiratappelu oli valmis. Ovi pamahti samointein kiinni. 

Jos ei oteta lukuun, miten erittäin hapan naapurin täti kielsi meitä kulkemasta tontilla. Paitsi, että siellä ei ole yhtään kieltokylttiä ja kaikki muutkin alueen koiranomistajat kulkevat poluilla. Arvaa kuuntelinko häntä?  

Jos ei oteta lukuun, että välillä koira paukkoilee puolelta toiselle ja joudun taas kiristämään hihnaa.

Jos ei oteta lukuun, että minun kädet ovat lenkin jälkeen hiertyneet ja koira hengittää kuin viimeistä päivää.

Jos ei oteta lukuun, että koira kerran livahti makuuhuoneeseen ja meni minun sängylle koko leveydellään. Sai minulta lähtöpassit heti, kun yllätin hänet. 

Jos ei oteta lukuun, miten hän tuhosi sohvan patjan ja rikkoi lelunsa.

Jos ei oteta lukuun, miten hän ripuloi, oksensi ja yhtenä aamuna löysin kakat terassilta. Lenkkipolulta löytyi kuollut hiiri. 

Jos ei oteta lukuun, miten hän hangoittelee vastaan aina, kun kuljemme naapurin erittäin vihaistenoloisten koirien ohi eli joka aamu ja ilta.

Jos ei oteta lukuun, miten koira on heti salamana paikalla kuullessaan jääkaapin oven ja kerjää ruokaa, vaikka kerjääminen on ehdottomasti kiellettyä. 

Jos ei oteta lukuun, miten poliisi pyörähti pihassa ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä miettiessäni näinkö olen epäonnistunut koiranhoidossa. Onneksi heillä ei ollut minulle asiaa.

Jos ei oteta lukuun näitä, niin ihan hyvin minulla menee. Ei valittamista. Jos pipo kiristää, otan lasillisen viiniä. 

Minulla on myös kissakaverin tuki. Monesti se illan hämärässä kipittää meidän takana ja sopivan tilaisuuden tullen tulee jopa vaatimaan silityksiä. Mainitsinko jo, että kissat jumaloivat minua?

Oli miten oli, tältä hauvalta olen oppinut ja paljon. Olen oppinut käsittelemään haastavaa koiraa. Jos hän vetää, lyhennän hihnaa. Vastaavasti, jos hän käyttäytyy hyvin, hihna pidentyy. 

Kehun hyvästä käytöksestä lempeimmällä äänelläni. Jos taas hän tekee tuhmuuksia, ääni nousee uusiin sfääreihin. Ystäväni totesi minun olevan kuin armeijan vääpeli. 

Kolme viikkoa on takana vastoinkäymisistä huolimatta. Koira tottelee minua ja käskyt kuten istu, paikka, maahan ja tänne ovat menneet kaaliin. Olen saanut hänet syömään silloin, kun on ruoka-aika ja sitä ruokaa, mitä tarjotaan. Ensimmäiset päiväthän koira kiukutteli ja oli syömälakossa. 

Ja voi pojat, virheitä olen tehnyt myös… Kuten se, että annoin hänen kulkea edellä, vaikka koiran pitäisi kulkea vierellä tai takana. Ei ihme, että lenkkeily ei vielä suju kuin tanssi.

Ja sitten on ne omat momenttinsa, jotka antavat uskoa tekemiseen tai saavat hymyn huulille. 

Kun olen koneella ja koira tulee suussaan lelu kutsuen leikkiin tai nuolaisee käsivarttani. Tai toisena hetkenä laittaa päänsä polvelleni ja tuijottaa minua syvälle silmiin. 

Tai kerran, kun olin makuuhuoneessa katsomassa elokuvaa. Koiraltahan on sinne pääsy kielletty. Mutta yhtäkkiä ovi avautui hitaasti raolleen ja pian sieltä näkyi koiran pää ja kuinka hän tuijotti minua. 

Tai miten hän pyydystää kärpäsiä ja joskus joku varomaton tapaus päätyy hauvan namupalaksi...

Eikä tämä ole koirallekaan varmasti helpoin paikka. Yhtäkkiä hänen kodissaan on tuiki tuntematon naikkonen ja omistaja hävisi kuin pieru Saharaan. Tällaista tätiä pitäisi sitten kuunnella ja totella? Vähemmästäkin menee hermot!

Mitä sinulle on sattunut ja tapahtunut koirien kanssa?

MUUTIN, EI MENNYT KUIN STRÖMSÖSSÄ

Tiedätkö sen tunteen, kun saa yhden askeleen eteen, tulee kaksi taakse? Se päivä oli eilen. Muutin uuteen paikkaan keskiviikkona, kuten kerroin tässä postauksessa, klik.  

Mutta kämpän kylkiäisenä minulla on kolmen kuukauden ajan hoitovastuu koirasta, joka on rodultaan astetta haastavampi. Minä pidän haasteista ja olen liikunnallinen, joten koin olevani enemmän kuin valmis tarttumaan härkää sarvista.

Kaikki ei vain mennyt niin kuin Strömsössä...

Kivikkoinen alku
Sattui niin, että tällä koiralla oli juuri ennen tuloani valeraskaus. Ystäväni tuli käymään ja rapsuttaessaan löysi sen yhden ainoan tissin, josta tuli maitoa. Muuten koira vaikutti normaalilta ja pääsimme lenkkeilemäänkin, sekä omistajan kanssa että ilman. Omistaja ehti perehdyttää ennen kuin hänen täytyi lähteä. Ja minä jäin yksin. 

Lenkit ovat olleet aivan omanlaisensa haaste. Välillä koira kulki hyvin, kunnes pysähtyi, eikä suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan. Kissa kipitti meidän perässä. 

Oksentelukin tuli koettua, kun kuulin terassilta outoa mölinää. Koira oli ilmeisesti syönyt ruohoa suoliston puhdistukseen ja se tuli laattana terrasin laatoille. 

Mutta sitten tein pahan virheen. Löysin pesukoneesta yhden lelun. Ajattelin, että se oli sinne unohtunut, joten laitoin kuivumaan ja annoin sen koiralle. Virhe! Se lelu oli tosi asiassa sen vauva. Vietit heräsivät. Viimeisetkin lenkkihalun rippeet hävisivät. Ruoka ei maistunut. OMG!

Stressasin myös eräästä projektista. Olen viime kuukaudet väkertänyt omalla vapaa-ajallani auttaakseni erästä tuttavaani. Hänet olin tavannut sattumalta vuosi sitten. Mutta uskon myös siihen, että elämässä ei ole lopulta sattumia. Jokaisella ihmisellä on tärkeä roolinsa.

Olen auttanut häntä ihan hyvää hyvyyttäni, odottamatta mitään palkkioksi. Motivaationa minulla on ollut kokemuksen kerryttäminen, uusi aluevaltaus ja valmiin lopputuloksen näkeminen. 

Mutta eilinen oli liikaa. Kaikki huolet kerääntyivät kuin pahaenteisenä, synkkänä pilvenä päälleni ja sitten alkoi sataa. Sataa koko voimallaan minun päälleni. En minä enää jaksa. En vain jaksa. On minunkin jaksamisella ja auttamisella joku raja. 

Sanoin, että hei, se on nyt loppu. Jatka sinä omaa polkuasi ja minä omaani. Minun pitää nyt keskittyä hoitamaan valeraskaudesta kärsivää koiraa. Minun pitää nyt kiriä opiskeluissa. Minun pitää myös tehdä töitä ansaitakseni elantoni ja päästä eteenpäin.

Yritin tehdä koneella töitä illalla. Jep, perjantai-iltana, kun normaali ihminen tekee jotain muuta. Kuten vaikkapa rentoutuu elokuvan parissa, lukee tai menee baariin. 

Yhtäkkiä kuulin, kun minua kutsuttiin. Nousin ja menin terasille. Ystävälliset naapurini olivat ikkunalla ja kyselivät, miten minulla menee. Täällä on tosiaan erikoisuutena tämä naapurini pikku-ikkuna, josta on näkymä minun terassilleni. Sain lahjaksi pari tyynyä, jonka he laittoivat minulle ikkunan kautta. Toinen pääsi heti tuolin pehmusteeksi.

Juttelin vielä ystäväni kanssa. Hän lohdutti ja lopulta itku muuttui nauruksi. Siihen riitti, kun hän tokaisi ”Besitos y fuerza”.

Lopulta kömmin sänkyyn hyvin, hyvin väsyneenä. Nukuin kuin tukki, enkä nähnyt yhden yhtä unta. Mikä on hyvin huolestuttavaa, kun normaalisti näen mitä ihmeellisimpiä unia ja juuri niistä saan tarinoita kirjoitettavaksi. Sänkyni yläpuolella on valkoinen unisieppari, näköjään toimiva sellainen. Minun pitää ilmeisesti ottaa se pois. Unistani en luovu.  

Valoa tunnelin päässä

Uusi päivä valkeni valoisampana. Koirankin sain lenkille. Siellä tuli uusia vastoinkäymisiä, kun puskasta ilmestyi musta pikkukoira ja hyökkäsi tämän kimppuun. Jouduin pitämään kaikin voimin kiinni omastani, ettei tapahdu mitään peruuttamatonta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Sain muuten piilotettua vauvalelun. Huomenna koiranomistajan ystävä tulee auttamaan koiran kanssa ja tuo oman koiransa mukanaan. Ovat parhaimpia kaveruksia.

Sovimme myös tuttavani kanssa. Hän muistutti, että nyt ei voida luovuttaa. Olemme tulleet jo näin pitkälle. Juuri, kun työ alkaa kantaa hedelmää. Juuri, kun tämä polku on muuttumassa mielenkiintoisemmaksi. 

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka monta kertaa se on käynyt mielessä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin valmis heittämään pyyhkeen kehään. 

Ja mikä oli tämän kirjoituksen pointti?
Ei, en halua valittaa. Olen kiitollinen tästäkin etapista elämässäni, kaikkine vastoinkäymisineen ja että tämänkin keskellä minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka auttavat. Ja toisaalta voin itse auttaa muita. Kirjoitin tämän lähinnä itselleni. Kirjoittaminen on terapeuttista.

Toisaalta, jos siellä joku lukee tämän, niin ehkä halusin kertoa, että vastoinkäymisiä tulee. Pieniä ja suuria. Ja sitten tulee tämmöisiä mahalaskuja, synkkiä päiviä, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta. 

Et ole yksin. 

Ja sitten tärkeä muistutus. Myrskyn jälkeen tulee poutasää. Aina. Olipa, miten synkkä ja vaikea hetki tahansa, se ei kestä ikuisesti. Se kirpaisee kerran. 

Onko sinulla ollut vastoinkäymisiä?