MITÄ TAPAHTUU VUONNA 2020?

Vuosi on vaihtunut ja olemme siirtyneet uudelle vuosikymmenelle. Maailmalta kaikuu monenlaisia uutisia. Australian metsäpalot, saasteongelmat, koronavirus... Niiden edessä sitä tuntee itsensä pieneksi. 
 

Ajatukseni ovat kuitenkin pyörineet itsekkäästi oman navan ympärillä ja olen uhrannut ajatuksen jos toisenkin tulevaisuuteni pohtimiselle. Tänä vuonna haluan, että minulle tapahtuu suuria asioita. Haluan päästä eteenpäin. Haluan ansaita omalla työlläni rahaa. Haluan olla vapaa. Paljon on sitä ja tätä, mutta mitä olen valmis tekemään niiden eteen?

Olen miettinyt kulunutta vuotta, aikaani Teneriffalla, elinympäristöäni ja tätä Santa Cruzia. Ja kuinka täällä bloginkin puolella olen jossain kohdin kertonut, miten kerrankin tuntuu kuin olisin kotona, oikeassa paikassa. Olen edelleen varma, että Teneriffa on minulle paras paikka. Ja että juuri täällä minun tulee olla. Samalla kuitenkin ymmärrän, etten vieläkään kaikista ponnisteluistani huolimatta ole siinä tilanteessa tai elämässä, jota oikeasti haluaisin elää.  Minulla on mennyt ihmeellisesti tähän asti ja kaikesta olen selvinnyt. On huippukämppä ja huippukämppis.

Mutta pikku hiljaa minusta on alkanut tuntua, että tarvitsen taas jonkinlaista muutosta elämääni. Jonkinlaista hyppyä epämukavuusalueelle. Seikkailua tuntemattomaan. Lähteä lentoon kohti uusia seikkailuja ja elää. Elää täysillä, jotta olisi tarinoita kerrottavaksi. Huomaan kaipaavani ympärilleni ihmisiä, joilla on samanlainen draivi päällä. Ihmisiä, joilla on samanlainen mindset. Tämä on se pieni, suuri ero minun ja kämppäkaverini välillä. 

Jo puolisen vuotta sitten kerroin hänelle haaveilevani ajasta ulkomailla. Jossain kaukana, ehkäpä työskennellä nomadina. Minua ovat kuitenkin pidätelleet monenlaiset pelot. Epävakaa tilanteeni, raha, osaisinko elää reppureissaajaelämää yhdistettynä työhön ja tietenkin tämä huone, joka on ollut todellinen helmilöytö. Kaikkien niiden ihmeellisten huonekommelluksien jälkeen! 

En halua, että vuodet taas vierivät ja yhtäkkiä havahdun jälleen epämukavaan ajatukseen, että mitä hittoa olen tehnyt tuona aikana? Haluan, että kun vuosien päästä katson elämääni, voin ylpeänä sanoa eläneeni. Haluan myös kirjoittaa ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoitettavaksi. Olen siis tavallaan vieläkin turhautunut, että aikani menee oman leivän ansaitsemiseen ja kädestä suuhun elämiseen. 

Onneksi olen nyt unelma-ammatissani. Vielä, kun muutkin osaisivat arvostaa työtäni. Toivon, ettei minun tarvitsisi murehtia työasioita, vaan voisin keskittyä työntekoon eli siihen, jossa olen omimmillani. Rehellisesti sanottuna elän haastavia aikoja. 

Minulla on sokea, 100 % usko elämään. Uskon, että tulen selviämään. En kuitenkaan voi laskea sen varaan, vaan minun on toimittava. On tehtävä päätöksiä suuntaan tai toiseen niillä tiedoilla, jotka minulla on nyt. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tulevaisuus pelota tai huoleta. Kyllä vain. Ja hemmetin paljon.  Olen aivan yksin. Pelkään, että romahdan, etten jaksa enää. 

Ja sitten muistan sen maagisen höyhenen, joka oli kuin merkki ja valoi minuun uskoa. Olen oikealla polulla. 

Mutta aika aikansa kutakin.

 

Sanoin huoneeni irti ja minulle koittavat uudet tuulet. Maalis- tai huhtikuussa tapahtuu jotain, enkä yhtään tiedä mitä… 

Kämppäkaverini kanssa jatkamme ystävinä ja tulemme olemaan yhteydessä. Kyse on siis vain ja ainoastaan minusta, minun sisäisestä maailmastani. Ja osittain siitä, etten tällä hetkellä näe muuta mahdollisuutta.

Mitä siis tapahtuu maaliskuussa?

Lähden pois Teneriffalta. Tämä tulee nyt varmasti suurena yllätyksenä, mutta… On lähdettävä, jotta voin palata. En ole lähdössä pois pysyvästi. Ideana on jättää tavarani tänne ja ottaa mukaan vain tarpeellinen. Koska minä niin inhoan muuttamista! Ja en kai ole lähdössä pois ikuisiksi ajoiksi. 

Toki… Koskaan ei tiedä, minne elämä heittää. En halua olla tulevaisuuden suhteen ehdoton ja suunnitella. Se ei minulla toiminut. Nyt annan elämän kuljettaa minua. Minne polkuni siis vie maaliskuussa? Se jää nähtäväksi ja katsotaan sitten, kun sen aika on. 

Mutta tiedän, että minun on lähdettävä johonkin suuntaan.

Näen tämän oivana mahdollisuutena seikkailuun ja kuten Minna Canth sanoi ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää."

En ole ollenkaan surullinen, että joudun lähtemään. Palasin sitten Suomeen tai lähden muille maille. Tapahtui minulle mitä tahansa, otan sen vastaan kiitollisena ja positiivisena, uutena mahdollisuutena. 

Vain yksi asia saa minut todella surulliseksi.

Ei, en ole huolissani kämppäkaveristani. Asuntoasiamme ratkesi jo ja löysimme tähän uuden, samanhenkisen asukkaan. Siltä osin voin lähteä kevein mielin. Minulle jää saarelle myös lukuisat ihanat ystäväni, joita tulen kaipaamaan. Luotan siihen, ettei tämä minun lähtö ole hyvästi, vaan näkemiin. Minulle kuitenkin tulee tippa linssiin, kun ajattelen, etten pääse taaskaan oman kirjan julkaisutilaisuuteen ja juhlistamaan sitä kirjoittajatovereideni kanssa. 

Miksi, oi miksi, minulle käy aina näin? Tämä on jo tosiaan kolmas kerta, kun olen mukana kirjassa ja jonka julkaisutilaisuuteen en pääse paikalle henkilökohtaisesti. Kaksi aikaisempaa kirjaa julkaistiin Zaragozassa… Nyt olen kolmannessa kirjassa täällä Teneriffalla, enkä taaskaan pääse julkaisutilaisuuteen. Voisi melkein luulla, että teen tämän tahallani. Mutta, kun ei…  Huoh.

Luontokuvat ovat tämän vuoden ensimmäiseltä patikointireissultani.

Ja sitten vielä loppuun yksi jännittävä ja positiivinen uutinen! Osallistuin kilpailuun minitarinalla ja se valittiin yhdeksi parhaimmista. Niistä parhaimmista minitarinoista syntyy kirja. Eli tänä vuonna olen mukana kahdessa kirjassa! Eikö olekin huikeaa? 

Jep, tästä vuodesta on tulossa todella mielenkiintoinen vuosi. Tulevaisuus on auki. Kirjaimellisesti.

VUODEN 2019 PARHAIMMAT MUISTOT JA OPIT

Tiedän. Olemme jo vuodessa 2020. Mutta ennen kuin alan kirjoittaa tästä vuodesta ja suunnitelmistani, halusin koostaa tähän viime kuukausien parhaimmat muistot ja opit. Silloin todellakin kasvoin ja opin valtavasti monessa suhteessa, enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä.

Viime vuodessa ehkä parasta oli se, kun oma polku alkoi ylipäänsä hahmottua. Tajusin, että minun on tehtävä sitä, missä olen hyvä, eikä yrittää olla jotain muuta kuin mitä olen. Viime vuosi ei ollut helppo, vaan todellakin jouduin tekemään töitä hartiavoimin. Oli myös epätoivon hetkiä, kyyneleitä ja itsensä soimaamista. Silti olen tässä. Selvisin.  Maailma ei loppunut. Nyt se näyttäytyy edessäni täynnä mahdollisuuksia. 

Vuoden 2019 opit 
Olen itselleni armollisempi
Minusta tuli vahvempi ja opin olemaan itselleni armollisempi. Keskityn positiivisiin asioihin itseni kritisoimisen sijasta. Haluan onnitella itseäni siitä, mitä olen saanut aikaiseksi, enkä murehtia tekemättömiä töitä tai harmitella asioita, joihin en voinut vaikuttaa.

Kaikki, kun ei ole vain minun käsissäni. Tähän asti minulla on ollut uskomaton tuuri. Niin paljon kaikkea ihmeellistä on sattunut, että välillä on nipistettävä itseään. Olenko oikeasti hereillä? Vai onko tämä vain unta... Olenko elossa, vaiko jo siirtynyt tuonpuoleiseen..?

Sokea usko siihen, että elämä kantaa
Nyt minulla on 100 % sokea usko elämään. Vaikka olisi miten vaikeaa... uskon, että kaikki järjestyy. Jos niin on tarkoitettu. Ja miksi ei olisi tarkoitettu? Minusta tuntuu, että olen jo kokeillut elämässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja elämä, se laittaa meidät jokaiset omaan paikkaansa. Jokaisen kuningattaren valtakuntaansa ja jokaisen pellen sirkukseensa. 

En ole varma, kumpaan minä kuulun, mutta liekö sillä merkitystä, kun on vain oikealla polulla. En haluaisi joutua harhateille tai pahimmassa tapauksessa eksyä nyt, kun viimein olen oikealla tiellä. 
Kuuntelen sydämeni ääntä
Kuuntelen sydämeni ääntä ja luotan vaistooni. Toivon, että tämä minun sokea usko ei kostaudu minulle. En tietenkään odota, että asiat tapahtuisivat vain sormia napsauttamalla. Minä todella olen ponnistellut raivokkaasti eteenpäin.

Uskon energioihin, universumiin, johdatukseen, johonkin korkeampaan. Tunnen, että jokainen päivä on ihme. Ja elämä on suuri seikkailu. Tätä olen ystävilleni hokenut. Usko elämään, se johdattaa sinut oikeaan paikkaan. 

Meditaatio
Viime vuonna löysin myös meditaation. Erityisesti viime kevät oli minulle haastava ja en tiennyt yhtään miten minun käy. Joudunko palaamaan Suomeen vai mitä... Youtubessa on paljon videoita, joissa näytetään meditaatiota. Ideana on kuunnella audio ja tehdä juuri niin kuin siinä opetetaan. 

Omat taidot karttuivat
Opin hakukoneoptimoinnin. Opin lisää omasta ammatistani ja tulin paremmaksi. Suoritin muutamat kurssit. Niiden kurssien ansiosta opin käsikirjoittamaan, tekemään minitarinoita ja ylipäänsä kirjoittamaan paremmin. Aloitin avoimessa yliopistossa.

Vaikka kaikki ei todellakaan ole mennyt nappiin ja kaikenlaista on sattunut, olen tyytyväinen menneisiin kuukausiin. Voiko olla ihmeellisempää vuotta kuin viime vuosi, joka oli ihmeitä täynnä?

Nämä ovat suurimmat oppini viime vuodelta. Oliko viime vuoteni täydellinen? Ei. Teinkö virheitä? Kyllä. Mutta tiedän tästä olevan suunta vain ylöspäin. Siitä lisää seuraavissa postauksissa... 

Vuoden 2019 parhaimmat muistoni
1. Patikointiretket Teneriffalla

Tein useita patikointiretkiä Teneriffalla. Näin ja koin häkellyttävän luonnon, kukkivat mantelipuut, vuoret ja laaksot. Yksi patikointireissu saattoi helposti olla vähintään 10 km ja se tunne, kun olin saanut lenkin päätökseen. Patikoin ystävien kanssa tai suuremmassa poppoossa. 

Erään reissun aikana minulle nimitettiin ikioma vesiputous. En tiedä, mistä sovelluksesta sen voi löytää, mutta minulle jäi hauska muisto. Ajatella, että tuolla jossain on minun oma vesiputous minun nimellä.

2. Barcelonan ja Sevillan matkat

Viime vuonna matkustin vain kahdesti, jos ei oteta lukuun Teneriffalla retkeilyä. Aivan liian vähän. Molemmat matkat liittyivät ammattiini ja opin niissä valtavasti. Olisin halunnut matkailla enemmänkin, mutta niin ajan kuin rahan takia se ei valitettavasti ollut mahdollista. 

3. Santa Cruzin karnevaalit

Tästä kirjoitin oman blogipostauksen. En ole varmaan koskaan mennyt ulos niin paljoa kuin tuolloin ja olihan se huikeaa olla paikan päällä. Siksi voinkin suositella tätä kaikille matkailijoille, joiden menojalkaa vipattaa. 

4. Forestal Park

Minun piti kirjoittaa tästä oma postauksensa, mutta muiden kiireiden lomassa se sitten jäi. Forestal Park on seikkailupuisto, jonne menimme naisporukalla. Oli muuten huikea päivä liukua puusta puuhun ja se onkin yllättävän rankkaa. Aina laskeutumiset eivät menneet nappiin. 

Myös puiston korkeimpaan puuhun kiipeäminen pelotti. Sieltä en sitten päässyt alas, kun en uskaltanut hypätä kohti ”hämähäkin” verkkoa. Kunto ja mieli pettivät juuri kriittisellä hetkellä ja puiston työntekijä joutui pelastamaan minut yläilmoista. Toki ensin minua yritettiin pitkään houkutella yrittämään, mutta tiesin, etteivät voimani riittäisi. 

Tästä pienestä välikohtauksesta huolimatta päivä puistossa oli onnistunut ja meillä oli hauskaa. Menisin uudestaan koska tahansa.

5. Elämäni paras patikointireissu

Vuosi 2019 oli huikea varsinkin lukuisten patikointien kannalta, joten ei ihme, että elämäni paras haikki sijoittui niihin maisemiin. Näin jopa kukkivat mantelipuut,vaaleanpunaisten kukkivien puiden ilotulitusta silmänkantamattomiin. Mutta oliko se paras patikointi..? Ei. Paras reissu oli se, kun kaikki ei mennyt, niin kuin suunnittelimme... Ja samalla se oli kuin hengellinen matka. 

Joitakin kuukausia takaperin minä ja kaksi ystävääni päätimme mennä Erjosiin. Odotukset olivat kovat, sillä olin lukenut siitä niin paljon positiivista. Tulimme Erjosiin, jossa parkkeerasimme auton kadun varrelle. Menimme pieneen kahvila-baariin, joka oli niin vaatimaton kuin olla voi. Pääasiallinen syy sinne menoon oli vessan hyödyntäminen, mutta ystäväni osti munkkeja eväiksi.

Kylästä lähti polku, joka vei metsään. Tuntui, kuin olisimme matkanneet ajassa taaksepäin - niin vaikuttava metsä se oli. Halasimme jopa puuta matkan varrella. Auringonsäteet kurkkivat puiden lomasta. Metsäisen osuuden jälkeen tuli vuoristomaisemaa, jossa taasen oli paljon sumua. Saavuimme johonkin pieneen kylään, mutta… Emme enää tienneet, miten päästä takaisin Erjosiin! Ainakaan, jos emme halunneet kulkea samaa reittiä. 

Aloimme olla jo melko väsyneitäkin. Näimme talon ja talossa miehen. Kysyimme, oliko se ravintola. Ei ollut, ei. Yksityisomistuksessa. Kahvit olisimme saaneet, mutta sillä hetkellä halusimme kovasti yrttiteetä. 

Vanha mies ohjasi meidät kylän ravintolaan, joka oli ilmeisen suosittu väkimäärästä johtuen. Meidän piti tyytyä terassipaikkaan, sillä emme halunneet lounastaa. 

Nautimme yrttiteetä, jonka höyryjen lomassa keskustelimme elämästä. Tuntui lohduttavalta tietää, että on muitakin, jotka ovat elämässään tietyllä tapaa risteilykohdassa. 

Koska olimme jo sen verran väsähtäneitä, päätimme napata linja-auton. Menimme pysäkille, jossa linja-autoja kulki hyvin harvakseltaan. Meillä ei olisi varaa menettää tätä kyytiä. 

Sää oli pilvinen ja istahdimme odottelemaan. Paitsi yksi meistä, sillä jonkun oli vahdittava bussia. Se tulisi hetkenä minä hyvänsä. Siinä odotellessa toinen ystävä lauloi mantran. Juuri sillä hetkellä aurinko tuli esiin. Kun mantra päättyi, myös aurinko sujahti piiloon pilven taakse. Olimme todella hämmästyneitä. 

Linja-autoa ei alkanut kuulua. Muistimme repussa olevat munkit ja aloimme mutustaa niitä. Tällä kertaa istuimme kaikki penkillä. Enpä ole koskaan syönyt niin hyvää espanjalaista munkkia kuin se. 

Ja juuri silloin bussi lähestyi… Se oli kuin hidastetusta elokuvasta. Näin, mutta en reagoinut siihen. Täällä Teneriffalla tulee huikata kädellä kuljettajalle, jos mielii kyytiin. 

Ehdin jo ajatella tilaisuutemme menneen ohi. Mutta onneksi yksi meistä reagoi niin nopeasti, että oli käsi ja nainen pystyssä kuin leppäkeihäs. Emmekä menettäneet bussia! Ovet avautuivat ja astuimme sisään. 

Tälle kommellukselle nauroimme vedet silmissä koko bussimatkan ajan. Siinä sitten tuli puheeksi höyhenet. Olin aikaisemmin löytänyt valkoisen höyhenen, jossa oli vihreää ja violettia. Kerroin, miten maagiselta tuntui löytää juuri se höyhen. Joidenkin uskomusten mukaan höyhen on merkki enkeliltä, etten ole elämän taistossa yksin ja että hän kulkee rinnallani. Se voi olla myös merkki, että olen menossa oikeaan suuntaan. Niin tai näin, tämän pienen höyhenen löytyminen tuntui todella lohdulliselta.

Linja-auto kiemurteli Mascan upeissa maisemissa ja jäimme pois Santiago del Teide-kylässä. Sielläkin oli sen verran vilpoisaa, että menimme kirkkoon odottamaan seuraavaa bussia. Laitoimme kynttilät palamaan siinä odotellessa ja lausuimme rukoukset yläilmoihin. 

Kirkossa käynti oli jotenkin todella hengellinen kokemus ja tuntui kuin sielu olisi puhdistunut. Juuri silloin tuli seuraava bussi, jonka kyydillä pääsimme takaisin Erjosiin. Näihin sanoihin ja tunnelmiin päätän tämän blogipostauksen. 

Monia kokemuksia jäi toki mainitsematta. Vuosi 2019 ei ollut täydellinen, mutta se vahvisti tunnetta siitä, että ainakin elämälläni on joku suunta. 

 
Mikä oli sinun viime vuoden paras muisto?