lauantai 29. syyskuuta 2018

MILTÄ TUNTUI OLLA TURISTINA ENTISESSÄ KOTIKAUPUNGISSANI?

Zaragoza. Kaupunki, jota en tule unohtamaan koskaan, mutta jota en myöskään ikävöi. Zaragozassa vierähtivät vuodet, jolloin kasvoin aikuiseksi. Kaupunki on täynnä muistoja, pääasiassa hyviä sellaisia. Vietinhän siellä yhtä elämäni onnellisinta aikaa, toisaalta samanaikaisesti vaikeinta.

Nyt palasin Zaragozaan, mutta en jäädäkseni. Olen vain ohikulkumatkalla, turistina, jonka motiivina on nähdä kaupungissa asuvia ystäviäni. Sain majoittua exäni asunnossa hänen itsensä ollessa matkoilla.

Pari päivää meni ihmetellessä ja tietenkin levätessä, kun olen ollut reissun päällä melkein kuukauden. Asunto oli muuttunut parempaan suuntaan. Vielä yhdessä kaapissa oli minun pieni matkalaukku ja tavaroita, kenkiä, muistuttamassa olemassaolostani –tai poissaolostani. Lupasin, että jouluna haen loputkin tavarat, kun palaan Suomeen.

Vasta keskiviikkona treffasin kahden ystäväni kanssa. Menimme nauttimaan aamupalaa. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, joten oli todella luksusta olla terassilla. Oli, kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa ja juttua riitti. Toinen ystävistä poistui ja me jatkoimme päivää kaksistaan. Söimme ulkona. Kävelimme ympäri Zaragozaa, pitkin keskustaa. Voi, että oli lämmin! Minulla oli silti pitkähihainen, sillä haluan suojata käsivarsia porottavalta auringolta.
Miten päädyimme Espanjan televisioon?
Kuljimme pitkin Alfonso –katua, joka on Zaragozan tunnetuin katu ja vie suoraan Plaza de Pilar –aukiolle. Juuri siinä meidät pysäytti kuvaaja ja reportteri kysyäkseen mielipidettämme polemiikkiin. Zaragozassa palomiehet haluaisivat tehdä hyväntekeväisyyskalenterin, mutta kaupunki ei anna (buu!), koska se on kuulemma liian seksistinen, liian paljon paljasta pintaa, eikä vastaa todellisuutta.

Minä pidin aikamoisen palopuheen, joka loppua kohden vain kiihtyi. Olen sitä mieltä, että niin miehillä kuin naisilla on oltava samat oikeudet. Minä esimerkiksi en halua saada erityisoikeuksia ”vain koska olen nainen”. Ja jos palomiehet haluavat tehdä kalenterinsa ja lisäksi erittäin hyvän asian vuoksi, niin antaa palaa! Sillä mikseivät voisi, jos naisetkin voivat?


Illalla palasin kämpille ja totta tosiaan, pääsin telkkariin, Antena 3, joka vastaa noin suurin piirtein Suomen Mtv3:sta. Tosin minun pitkästä puheesta oli otettu vain yksi lause televisioon.

Zaragozassa aika kului kuin siivillä ja näin kaikkia ystäviäni, myös exääni. Näihin päiviin mahtui naurua, kyyneleitä ja mukavia hetkiä ystävien kanssa. Kuten kansainvälinen illallinen, jonne piti tulla amerikkalaisia, puolalaisia ja vaikka mitä muita kansallisuuksia, mutta lopulta siellä olikin enemmän espanjalaisia kuin ulkomaalaisia.

Eräänä toisena iltana grillasimme kaveriporukalla ja hyödynsimme kasvimaan antimia. Tomaateista ja sipuleista syntyi raikas salaatti. Munakoisot grillattiin ja jokainen sai siitä kotiinviemisiä. Tähtitaivas välkkyi yllä ja ei ollut kylmä, eikä kuuma. Kiersimme Zaragozan päästä päähän ja nautimme vielä yöllä jäätelöt! Juuri tästä syystä pidän Espanjasta, elämää on kadulla vielä yölläkin. Voit olla baarissa ja juoda vaikka poleo-mentaa, ei ole pakko nauttia viiniä tai muutakaan alkoholia, jos ei halua.

Kävimme myös eräässä näyttelyssä, jossa oli esillä ystäväni ystäväni maalauksia. Hän on jo eläkkeellä ja eläkepäivillään maalaa, vanha mies, joka kertoi ajatuksiaan elämästä ja taiteesta. Hän kertoi, että elämässä on vaiheita ja kuhunkin vaiheeseen on keskityttävä sataprosenttisesti. Lapsuus, aikuistuminen, rakastuminen, perhe, työ, vanhuus.

Hän kertoi, että silloin, kun olet rakastunut, taide ja kaikki sujuu itsestään, täydellisesti. Kun taas jos sydän ja pää eivät ole yksissä, menee kaikki pieleen.

Tällaisista keskusteluista pidän. Ihmisistä, jotka jakavat elämänviisauttaan. Ihmisiä, joilta voin oppia. Ihmisiä, joiden tarinan saan kuulla. Ihmisiä, jotka ovat kuin majakoita ja valaisevat polkuani, minne ikinä se johtaakaan.
Näin syksyistä alkoi olla Zaragozassa, kun lähdin pois.
Zaragozassa kierrellessäni näin myös Vipsin, jota ei enää ollut, oli vain se ravintola. Tuntui kuin ne paikat, joissa joskus kiersimme paljon, ovat kaikki häviämässä.

Matka Zaragozaan jälleen vahvisti sen, minkä minä tiesinkin. Tämä kaupunki ei ole minua varten, enkä minä ole Zaragozaa varten. Koskaan ei tietenkään pidä sanoa ei koskaan, koska elämä yllättää silloin, kun vähiten sitä odotat. Mutta tiedän tehneeni oikean päätöksen; lähteä kohti tuntematonta. 

post signature

perjantai 28. syyskuuta 2018

SAN SEBASTIÁN –KAUPUNKI KUIN SADUSTA

Istun bussissa, joka on matkalla San Sebastiániin. Takana olivat ihanat viisi päivää ystäväni luona Pamplonassa ja nyt oli aika jatkaa matkaa. En varsinaisesti tunne ketään San Sebastiánissa. Silti halusin mennä sinne, sillä se on vain tunnin ajomatkan päässä Pamplonasta ja niin moni on sitä minulle suositellut. Jopa siinä määrin, että veikkaan sen olevan espanjalaisten mielestä se kaikista kaunein kaupunki.

San Sebastián, baskiksi Donostia, on kuin sadusta. Se oli ensimmäinen ajatukseni tullessani hoodeille. Upea arkkitehtuuri, vehreys…  Ilta-aurinko valaisi kaupungin ja loi taianomaisen tunnelman. Linja-autoasemalla minua oli vastassa espanjalainen Marta. Olin vuokrannut häneltä huoneen Airbnb:n kautta. Vaikka emme tunteneet toisiamme entuudestaan, oli hän niin ystävällinen, että tuli minua vastaan asemalle omalla autollaan. Olin äärettömän kiitollinen, sillä minulla oli painava, iso ja temppuileva matkalaukku…
I päivä
Minulla oli kolme kokonaista päivää aikaa tutustua kaupunkiin. Ensimmäisenä päivänä lähdin keskustaan kävellen, joka on mielestäni paras tapa tutustua paikkaan kuin paikkaan. Casco viejo, ne lukuisat kadut, pintxos, veivät mennessään. Meren aallot löivät rantaan ja päivä oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen. Kaduin, etten ollut ottanut mukaan bikineitä!

Nousin Urgull–vuorelle, niin ylös kuin vain pääsin. Mitäpä olisi satujen kaupunki ilman linnaa, joten kävin linnassa -kirjaimellisesti! Kyseessä on tietenkin Castillo de la Mota, jonka uumenissa on näyttelyitä ja videoesitys, jossa kerrottiin San Sebastiánista. Sillä hetkellä kauniit maisemat houkuttelivat minua enemmän ja nälkäkin alkoi kurnia vatsassa.

Illalla menin Martan kanssa kaupungille, jota hän esitteli mielellään. Näin toisenlaisen San Sebastiánin, illan hämärtyessä, yön pimetessä. Olimme terassilla nauttimassa virvokkeita, siitä jatkoimme iltapalalle. Jotain oli haukattava ja Marta tiesi parhaimmat paikat.






II päivä
Seuraavana päivänä eli lauantaina oli aika mennä toiselle vuorelle. Kuljin meren vieressä kulkevaa kävelykatua pitkin. Kuten jossain oli kirjoitettu, tämän kaupungin rannat ovat maailman kauneimmat urbaanissa ympäristössä. Minä kuljin ne lähestulkoon päästä päähän, ensin tuli vastaan surffareiden suosima ranta isoine aallokkoineen, sitten La Goncha, jonka kauneutta ei voi sanoin kuvailla ja lopuksi perheiden suosiossa oleva poukama.

Minä suuntasin kohti Igueldo –vuorta, jonne pääsi kätevästi funikulaarilla eli kiskoköysiradalla. Nousu itsessään oli elämys, sillä se on toiminut yli 100 vuotta. Monte Igueldon huipulta löytyi vanha huvipuisto. Sellainen, jossa on sitä vanhan ajan havinaa. Sellainen, jossa historia herää henkiin. Se ei ole sellainen järisyttävä puisto extreme-laitteineen, vaan pikemminkin vintage-huvipuisto, jossa aika on pysähtynyt.

Nousin Torreóniin, joka on puiston keskipiste. Se on 1700 –luvulla rakennettu vanha majakka. Edullinen sisäänpääsy kannattaa maksaa, jotta voi nousta kattoterassille, josta avautuu ”maailman kaunein maisema”. Matkalla yläilmoihin kirjaimellisesti matkustaa menneisyyteen tornin seinillä olevien vanhojen valokuvien kautta. Aina, kun katson vanhoja valokuvia, herkistyn ja saattaapa kyynel vierähtää poskelleni ajatellessani ajan kulua. Siitä hetkestä tähän hetkeen ja miten monia vuosia, monta elettyä elämää siihen mahtuukaan. Tai entäpä ne ihmiset niissä kuvissa? Kuten myyjä, jolla ei ollut kenkiä jaloissa. Millaisen elämän he lopulta elivät? Mitä heille tapahtui? Olivatko he onnellisia?

Tornin huipulla eteeni avautui henkeäsalpaavan upea maisema, maailman kauneimmaksi maisemaksi tituleerattu.





Matkalla törmäsin myös vihaiseen tosi elämän "angry birdiin" eli kalkkunaan, joka huusi kuin viimeistä päivää. Rakennus, jossa kalkkuna käyskenteli oli myös "outo", sillä se näytti olevan kuin kauhuelokuvasta. Puutarha näytti viidakolta, rakennus oli ränsistynyt ja paikan karmivuuden kruunasi numero 13. 

III päivä
Sunnuntaina menin tutustumaan Palacio de Miramariin, joka sijaitsee kahden rannan välimaastossa. Sen historia ulottuu 1800 –luvun loppupuolelle. Kuningatar Isabel II vietti kesiä San Sebastiánissa ja kaupunki tarjosi tonttia kesänviettopaikaksi. Kuningatar kieltäytyi tarjouksesta ja halusi mieluummin ostaa sen itselleen. Siihen rakennettiin englantilaisen arkkitehdin suunnittelema palatsi, joka on kuin jonkun ylhäisen talo Englannin maaseudulta.

Kiertelin palatsin puutarhassa. Tämä päivä oli pilvinen ja tuulisempi, joten ulkona lukemisesta ei tullut mitään. Päätin mennä museoon. Siellä oli vaihtuvana näyttelynä Kreikan mytologia, jumalat ja puolijumalat. Näyttely oli täynnä mielenkiintoisia tarinoita, maalauksia ja esineitä. Kiersin näyttelyn todella suurella mielenkiinnolla ja siinä tuli niin paljon informaatiota, että kaikki muu tuli vain kierrettyä kevyesti ja nopeasti.

Palasin tukikohtaani ja matkan varrella ostin bussilipun Zaragozaan, jonne lähdin seuraavana aamuna.

Seuraavissa postauksissa kerron matkastani Zaragozaan ja miten yllättäen päädyin Espanjan televisioon. Tulossa on myös postaus sellaisesta aiheesta kuin yksin matkustaminen.

Tätä kirjoittaessa olen jo Teneriffalla, eikä kaikki mennyt kuin Strömsössä...

Oletko sinä käynyt San Sebastiánissa?
 post signature

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

PAMPLONA –ERNEST HEMINGWAYN JALANJÄLJILLÄ

Rakastuin Pamplonaan ensisilmäyksellä, kun matkustin sinne ensimmäistä kertaa.

Nyt palasin Pamplonaan, sillä siellä asuu minun hyvä ystäväni. Tutustuin häneen Zaragozassa. Vaikka tiemme erkanivat, hän muutti Pamplonaan ja minä puolestaan Teneriffalle, olemme silti pitäneet yhteyttä.

Sanomattakin oli siis selvää, että Pamplonaan oli palattava. Matkasin Madridista Pamplonaan junalla. Asemalla ystäväni olikin jo vastassa ja auttoi painavan matkalaukkuni kanssa.

Pamplonassa minulla oli vallan ihanaa! Aika kului kuin siivillä. Söimme hyvin, näimme ystäviä, lenkkeilimme. Värjäsin hiukseni sinisiksi.
Halusin ihan ehdottomasti mennä tervehtimään Ernest Hemingwaytä.

Olen suuri Ernest Hemingwayn ihailija. Ajatellessani hänen erikoista elämäänsä ja traagista loppuaan, kyynel kihoaa silmäkulmaani. Olemme kaksi täysin eri henkilöä, täysin eri aikakausilta. Ja silti minusta tuntuu, että meillä on niin paljon yhteistä! Ernest Hemingway oli yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija. Hän osallistui ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan ja jopa espanjan sisällissotaan. Ernest oli naimisissa neljä kertaa ja asui elämänsä aikana mm. Pariissa ja Espanjassa. 

Pikkuhiljaa, kuin varkain, Ernest Hemingway on ilmestynyt elämääni. Muistan, kun istuin lentokentällä ja näin erään tytön lukevan kirjaa. Siinä luki kissankokoisilla kirjaimilla Hemingway. Myöhemmin eräällä toisella matkalla Budapestissa majoituimme teemahotellissa 20 –ja 30 –luvun henkeen. Meille osui huone, jonka seinällä oli maalaus Hemingwaystä. En itse vielä tuolloin ollut kovin innoissani Hemingway –huoneesta, minkä takia en sitä myöskään silloisessa postauksessani maininnut, vaikka muuten niin huone kuin hotelli olivat mieleen.

Myöhemmin sain lahjaksi Ernest Hemingwayn kirjoittaman kirjan, kävin Pamplonassa ja luin hänen elämästään. Vain yllättyäkseni, miten paljon meillä on yhteistä kuten kirjoittaminen, olemme molemmat asuneet niin Pariisissa kuin Espanjassa. Meillä on vieläkin enemmän yhtäläisyyksiä, joita en nyt tässä ala erittelemään, vaan pidän ne itselläni. Tuolloin hän todella sulatti tämän tytön sydämen. 
Café Iruña
Ernest Hemingway –patsas löytyy aivan Pamplonan keskustassa sijaitsevasta kahvila Iruñasta, joka henkii historian havinaa. Se on legendaarinen baari, joka on säilyttänyt entisajan lumon. Astuessa sisään kahvilaan, tuntuu kuin matkustaisi ajassa taaksepäin.
Meillä tosin vierailu alkoi ehkä vähän väärällä jalalla, sillä kahvilan työntekijät eivät olleet ystävällisimmästä päästä. Ostimme juomat tiskiltä ja olisimme menneet terassille, mutta tarjoilija ei antanut, minkä voin ymmärtää. Tarjouduimme maksamaan ekstraa, mutta siihen tarjoilija ei suostunut. Juomat olisi pitänyt palauttaa ja kuitti perua, mennä terassille ja tilata uudestaan. Eli kaikkein monimutkaisimman kautta! Eräs toinenkin asiakas ihmetteli tarjoilijan käytöstä. Joimme siis juomamme seisaaltaan.
Pyysimme avaimen, jolla pääsee sisään Ernest Hemingwayn nurkkaukseen, eli pieneen baariin kahvilan takaosassa. Siellä otimme kuvia. Kuvissa näkyi jotain vaaleaa ja vitsailin ystävälleni, että se on se Ernest Hemingwayn haamu.
Sitten tapahtui jotain kummallista...Mikä aluksi vaikutti ihan tavalliselta jutulta. Ystäväni löysi penkiltä mustekynän. Hän huikkasi iloisesti ”Hei, minä löysin kynän!”. Ja laittoi sen laukkuun. Unohdimme koko asian. Kunnes myöhemmin, lähdön hetkellä ystäväni antoi tuon kynän minulle. Kokeilin sitä heti ja totesin, että se on juuri sellainen, jota voin käyttää sarjakuvien teossa ja jopa parempi. Siinä on todella musta muste.

Se hetki tuntui jotenkin maagiselta, selittämättömältä. Tuntui kuin se olisi ollut viesti korkeammalta taholta tai kenties Ernest Hemingwayltä itseltään! Pieni asia, mutta niin merkityksellinen. Koen, että olen oikealla tiellä ja sain siitä vahvistuksen tämän kynän muodossa.

Tämän jälkeen jatkoin matkaani San Sebastiániin, jossa olen tätä kirjoittaessa. Mutta se on kokonaan toinen tarina ja siitä lisää ensi viikolla... 

Oletko käynyt Pamplonassa? Oletko lukenut Ernest Hemingwayn kirjoja? 
post signature

tiistai 11. syyskuuta 2018

IDÄSTÄ LÄNTEEN JA LÄNNESTÄ ETELÄÄN

Tässä tuli kierrettyä puoli-Suomea. Matkani ensimmäinen etappi alkoi kauniista Pohjois-Karjalasta Vaasaan, Suomen aurinkoisimpaan paikkaan.

Oli jännä tunne istua bussissa. Katsella, miten metsäiset vaaramaisemat vaihtuivat yhä avarampaan ja ”ei-niin-metsäiseen”-maisemaan. Pohjanmaalla on niin ”aakkeeta laakkeeta”.

Lähdön hetkellä iski pieni haikeus. Taas olen menossa, mihin joudun, mitä minulle tapahtuu? Olen silti varma, että tämä on oikea päätös. Matka Espanjaan on juuri sitä, mitä tarvitsen. Tarkoitus on olla poissa vain kolme kuukautta ja Suomeen olen vahvasti tulossa joulun tienoilla.

Vaasassa minua oli vastassa ystäväni. Kävimme ostoskeskuksessa ja ruokakaupassa. Heti kättelyssä kuulin vieraita kieliä, ruotsia ja espanjaa. Ilmassa oli kansainvälisyyden tuntua!

Kun ystäväni ehdotti Strömsöön tutustumista, minulta loksahti suu auki. Olenkohan ainut suomalainen, joka ei ole tiennyt Strömsön olemassaolosta?

 ”Ei mennyt niin kuin Strömsössä”
Menimme kuuluisan sanonnan alkulähteelle, Strömsöön. Siellä Yle on kuvannut tv-ohjelmaa erilaisista kodinaskareista puutarhanhoidosta ruoanlaittoon. Ohjelmassa kaikki on mennyt aina suunnitelmien mukaan, mistä itse sanontakin on syntynyt.

Sää oli aivan täydellinen ja siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää. Kaikki meni, kuten suunnittelimmekin. NOT! Kun otimme kuvia, minun paidan ensimmäinen nappi oli auennut. Piti ottaa uudet kuvat, tällä kertaa nappi kiinni. Epäselväksi myös jäi, olisiko sisälle saanut mennä? Ulkoalueella kiertely tosin riitti meille vallan hyvin, sitten tuli jo kiire syömään. 




Vaasa
Vaasassa parasta olivat huikeat auringonlaskut ja kauniit maisemat. Ihana kaupunki, josta ei auringonpaistetta puutu. Illalla menimme ravintolaan ja sieltä vielä drinkille toiseen paikkaan.

En ole nähnyt missään niin upeita auringonlaskuja kuin Suomessa ja juurikin Vaasassa.







Helsinki
Vaasan visiittini jäi erittäin lyhyeksi. Maanantaina tulin ja jo keskiviikkona minun täytyi jatkaa matkaa Helsinkiin ja sieltä suoraan lentoasemalle, sillä minulla oli lento Espanjaan torstai-aamulla.

Helsinkiin menin bussilla. Tuolla matkalla tutustuin erääseen minua vanhempaan oikein mukavaan naiseen ja selvisi, että hänkin oli menossa lentoasemalle! Menimme lopulta yhtä matkaa.

Sitten keskustelu sai yllättävän käänteen…

Paljastui, että hän on lukenut minun sarjakuviani! Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika. Olin aivan äimänkäkenä, että oikeasti? En tosiaan ole julkaissut mitään pitkään aikaan. Minun sarjakuvat olivat joitakin vuosia sitten Ilta-Sanomissa. Paljastui, että hän on säilyttänyt noita vanhoja lehtiä mökillään ja minun sarjakuva jäivät mieleen. Lisäksi hän kertoi pohtineensa "kukahan näitä tekee?" ja "ettei voinut arvata törmäävänsä niiden tekijään elävässä elämässä".

Tuon naisen tapaaminen juuri tällä hetkellä tuntui tärkeältä, koska minulla alkaa elämässä mielenkiintoinen vaihe. Hänen kohtaamisestaan sain ikään kuin voimaa ja uskoa jatkaa taiteen parissa. Jos vaikkapa minun sarjakuvat tai tekstit tuottavat iloa edes yhdelle ihmiselle, niin sittenhän olen onnistunut.

Espanjassa olen kuukauden reissussa ystäviäni tavaten, minkä jälkeen menen Teneriffalle ainakin pariksi kuukaudeksi. 

Näine ajatukseni lähden tästä syömään ja sitten lenkille. Olen vielä Pamplonassa. Seuraava postaukseni kertoo juuri tästä Pamplonan vierailusta, joten olkaas kuulolla!
post signature

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

ESPANJAAN LÄHTÖ –KUINKA PAKATA MATKALAUKKU?

Kun elämä pitäisi pakata matkalaukkuun, se ei välttämättä ole niin helppoa. Pakkasin jälleen kerran kimpsuni ja kampsuni ja pohdin, miten niin inhoan matkalaukun pakkaamista. Laukkuun pitäisi mahduttaa vain tarpeellinen, hoin itselleni. Teoriassa siis ne samat jutut, jotka olin tuonut mukanani. Lopulta laukku painoi 21,5 kg! Mitäh?!

Mielestäni olen kuin kuka tahansa matkaaja. Pakkasin vaatteita noin viikon tarpeeseen eli housuja, muutama hame, paitoja, kaksi pitkähihaista paitaa, kaksi bleiseriä, alusvaatteita ja sukkia. En edes pakannut mukaan kaikkia tuomiani vaatteita, vaan osan jätin Suomeen.

Lisäksi otin mukaan kosmetiikkaa, mutta siinäkin yritän pärjätä mahdollisimman vähällä. Shampoot ja hoitoaineet ovat minulla esimerkiksi pienissä muoviputeloissa. Hiustenkuivaajaa minulla ei ole matkassa ollenkaan. Pyöröharjan unohdin tyystin (jouduin myöhemmin ostamaan uuden).

Pakkasin sandaalit, joten en voi sanoa raahaavani useampaa kenkäparia. Kengäthän noin muuten painaisivat melkoisesti ja veisivät tilaakin kohtuuttomasti. Yhdet mustat sandaalit mahtuvat nyt vaikka mihin rakoon.

Totesinkin matkalaukkua pakatessa, että minulla yksittäiset, eniten painavat asiat, ovat viinisalkku ja gini-pullo sekä tuliaiset. Kun menen Espanjaan ja vielä majoitun toisten kodeissa, en aio mennä tyhjin käsin. Minusta on kiva tuoda jotain pientä. Tuliaisina minulla on suomalaisia saippuoita, huulirasvoja ja suklaata. Viinit ja ginin säästän Teneriffan oleskeluani varten, johonkin erityiseen hetkeen ystävieni kanssa.

Haluan ilahduttaa ystäviäni ja luoda hyvää mieltä. Esittelen mielelläni Suomea ja etenkin nämä suomalaiset marjaviinit ovat saaneet positiivisen vastaanoton –ei siis ole eka kerta, kun vien niitä maailmalle!

Jälleen kerran sain pakattua matkalaukun. Jälleen kerran se oli valmiina matkaan. Ja matkahan alkoi!
Elokuu ja sadonkorjuu lähestyy. Kuva ei liity matkaani mitenkään.
Viikko sitten maanantaista lähtien olen ollut reissussa ja todellakin olen saanut olla matkalla kieli keskellä poskea. Nyt viimein pääsin koneelle ja aloin kirjoittaa. Tulossa on postauksia reissun päältä ripotellen.

Halusin aloittaa alusta, siitä matkalaukun pakkaamisesta. Matkalaukun pakkaaminen on tärkeä vaihe, joten siksi en halunnut sitä sivuuttaa. Siinä matkalle lähtö muuttuu konkretiaksi. Omalla kohdallani en voi sanoa, että perhoset lentäisivät mahassa. Espanjaan meno on minulle maailman normaalein asia. Se vasta olisi outoa, jos olisin jäänyt Suomeen.

Ensimmäistä kertaa en kuitenkaan ollut ikään kuin surullinen. Monena vuonna Espanjaan palatessa minulla on ollut sellainen surullinen olo. Toivottomuuden tunne. Epävarma olo.

Nyt minulla ei ollut tuota olotilaa! Oikeasti odotin matkaa ja Espanjaan menoa, mutta ilman niitä perhosia vatsassa. Viime talvena, kun muutin tyhjän päälle Teneriffalle, jotenkin maagisesti ne asiat lutviutuivat. Nyt uskon tulevaisuuteen ja tällaisen työputken jälkeen oloni on itsevarma. Tunnustan myös, että ehkä myös naiivisti uskon todella, että onni suosii rohkeaa. Minulla on myös sellainen pieni tunne, hassu kutina, tai jokin sisäinen ääni, joka kuiskii, että Teneriffalla minua odottaa autuus. 

Voin olla myös hullu, ei nyt sitä poissuljeta, mutta… Tällä kertaa kuuntelen itseäni, sydämeni ääntä.

Näyttää myös siltä kuin asiat järjestäytyisivät, niin kuin se sanontakin sanoo ”Asioilla on tapana järjestyä.” Minulla on nyt paikka minne mennä Teneriffalla. Eräs suomalaisnainen tulee hakemaan minua kentältä ja saan olla viikon hänen luonaan koiria hoitamassa. Sitten, näillä näkymin, muutan pääkaupunki Santa Cruziin kimppakämppään, jossa minun lisäkseni asuvat amerikkalainen mies ja italialainen nainen.

Mutta ei mennä asioiden edelle! Seuraavassa postauksessa kerron matkani ensimmäisestä etapista, eli Vaasasta. Tätä kirjoittaessa olen siis jo Espanjassa… Pamplonassa. Istun ystäväni työhuoneen sohvalla siestan aikaan, ikkunasta näkyy aivan ihana maisema. Ollaan melkein kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja edessä näkyy upeita kukkuloita, metsää, pilvinen taivas.

Voi tätä elämän autuutta. On niin ihanaa olla ystävien nurkissa. Hihihihi. 
Ai niin, tällä reissulla matkalaukku on mennyt hurjaan kuntoon ja kohta joutunen ostamaan uuden. Tämä lähes 10-vuotias laukku on ollut mukanani monilla matkoilla. Siinä on Suomen ja Espanjan liput. Nyt se on hajoamassa eräästä nurkasta. Pyörä on niin kulunut, että se voi sanoa riks-raks-poks millä hetkellä tahansa. Ja vetokeppi nousee silloin, kun haluaa. Ei silloin, kun minä haluan. Ehkä selviän Teneriffalle sen kanssa. Tai sitten en. Aika näyttää.

Mukavaa sunnuntaita!
 post signature