torstai 15. elokuuta 2019

UUTINEN, JOTA EN VOINUT USKOA TODEKSI

Kuten tiedätte, minulla ei ole ollut mikään maailman helpoin elämä. Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen kohdannut sellaisia vaikeuksia, että on tehnyt mieli luovuttaa. Monesti on ollut se kauhea tunne, että olen nolla, enkä saa mitään aikaiseksi. 

Olen saanut niin monet kerrat EI-vastaukset, että toisaalta olen jo niin tottunut siihen, ettei enää hetkauta. Ja jokainen ei tuo minut lähemmäksi kyllä-vastausta. Mutta kyllähän se vähän laittaa miettimään, miksi aina tuntui tulevan kuraa niskaa. 
 
Kun muutin Teneriffalle, elämäni on ollut kuin myötätuulessa. Vaikeuksia on toki ollut, mutta kaikesta selvitty. Jotenkin ihmeellisesti elämä on kantanut. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt elämäni olevan kuin elokuvasta. 

Ei-vastaukset voivat olla tosi lannistavia. Kukapa sitä jaksaa hakea kymmeniä kertoja samaan paikkaan?

Oikeasti, minua voisi kuvata jopa Alibaban perustajaksi siinä mielessä, että hänetkin torjuttiin monta kertaa. Kiinan rikkain mies, Jack Ma, sai monet kerrat ei-vastauksia. Omien sanojensa mukaan hän haki haki töitä 30 kertaa ja aina sai hylkäävän vastauksen. KFC tuli kaupunkiin. 24 haki työpaikkaa, ja 23 otettiin sisään. Jack oli ainoa, joka ei päässyt. Hän haki poliisiksi ja arvatkaa mitä? Viisi haki ja neljä otettiin sisään. Hän jäi siis taas nuolemaan näppejään. Harvard-yliopistoon hän haki peräti 10 kertaa, eikä häntä hyväksytty. 

Meillä on muutakin yhteistä. Tykätään molemmat Forest Gump-elokuvasta. Jack Man osalta loppu onkin historiaa. Hän on menestynyt elämässään. Hän on esimerkki, että toivoa ei saa koskaan menettää. Tyhjästäkin voi ponnistaa ja jopa sellaisessa maassa kuin Kiina. 

Muistatte varmaan, kun kerroin, miten tänä keväänä rohkaistuin ja hain kirjoittamisen perusopintoihin? Sain päätöksen toukokuussa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Puolet pääsi sisään. Sitten tilanne oli viimeisten sisäänotettujen kohdalla niin tiukka, että jouduttiin arpomaan. En siis yllättynyt, kun jouduin viidennelle varasijalle.

Käytännössä siis olin saanut ei-vastauksen, jälleen kerran. Koska jokainen varmaan ymmärtää, ettei viidenneltä sijalta päästä sisään. Huoh. Taas minulle kävi näin. 

Ajattelin, että kaipa tälläkin joku tarkoitus on. Ehkä ei sitten ollut tarkoitettu, että aloitan yliopistossa ja täytyy löytää ihan yksin se oma polku. Jossain aikaisemmassa postauksessa taisin jopa uhata, etten hae enää koskaan yliopistoon, jos minua ei oteta nyt sisään.

Nyt ollaankin jo elokuun puolessa välin ja nuo kirjoittamisen opinnot ovat jo alkaneet. En ole katkera, en. Hyväksyin, että sain jälleen kerran ei-vastauksen. Hyväksyin, että tälläkin on joku tarkoituksensa.

Ei-vastauksilla viittaan siihen, miten olen kirjoittanut artikkeleita, joita ei ole koskaan julkaistu. Miten olen tehnyt sarjakuvaani, jota en kuitenkaan ole enää saanut yhteenkään lehteen. Miten hain Zaragozassa satoja työpaikkoja, enkä yleensä päässyt edes haastatteluun. Ja lukemattomia muita ei-vastauksia, joista voisi varmaan päätellä, että olen aikamoinen luuseri. 

En kuitenkaan koskaan ole itse ollut sitä mieltä. Olen aina uskonut itseeni 100%, koska olen aina sisimmässäni tuntenut minulla olevan kirjoittamisen lahja. Eikä kyse ole vain lahjasta, vaan tunteesta, että minulla olisi todella uskomattomia tarinoita teille kerrottavaksi. Olen saanut elää uskomatonta elämää. Se ei ole ollut vain mustavalkoista, vaan olen saanut elää kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kokenut niin paljon, että moni muu varmaan olisi minun tilassani lannistunut tai vähintäänkin masentunut. Välillä olen itsekin ihmetellyt, miten olen jaksanut.

Tänään sitten sain sellaisen uutisen, etten voinut uskoa silmiäni.  

Meinasin pyörtyä. Sähköpostiini kilahti viesti, joka alkoi näin:
Tervetuloa kirjoittamisen perusopintoihin 
Onneksi olkoon! Sinut on valittu varasijalta kirjoittamisen syksyllä alkaviin perusopintoihin.”

Ei voi olla totta. Minut on siis hyväksytty sisään? Siis what?! Viidenneltä varasijalta? Huhhuh.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloitan yliopistossa ja tiedossa on tiukkaa opiskelua. Nyt en tiedä, miten ihmeessä selviän kaikista työ -ja opiskelupaineista, koska tämän yliopisto-opiskelujen lisäksi minulla on menossa muitakin kursseja ja sen lisäksi joudun tekemään paljon töitä elantoni eteen, että minulla olisi jatkossakin katto pään päällä ja ruokaa. 

Mutta hyvät uutiset eivät lopu tähän...

Muutama päivä sitten sain tietää, että aloitan elokuvan käsikirjoituskurssilla täällä Teneriffalla. Tuntuu niin uskomattomalta, että melkein on nipistettävä itseään, voiko tämä olla totta.
  
Olen tosi onnellinen, että pääsin sisään noihin molempiin kursseihin. 

Tänään muutama kyynelkin vierähti poskelle, kun mietin, millaisista vastoinkäymisistä olen selvinnyt ja täällä sitä ollaan. Mietin, miten olen aina jaksanut yrittää, vaikka oikeasti on tuntunut siltä, ettei kukaan arvosta. Olen toisaalta saanut paljon tsemppiä tutuilta ja tuntemattomilta eli heiltä, jotka ovat nähneet töitäni.

Kun kirjoitin Facebookiin yhden, pienen tekstin, eräs runoilija-ystäväni kirjoitti: Es como una prosa poética. Me lo tradujo el señor Zuckerberg ;) Y aún así conserva la poesía.”

Jos yksi asia on varmaa, niin elämä on tehnyt minulle harvinaisen selväksi yhden asian: kirjoittaminen on se minun juttu. Ja nyt saan opiskella sitä! Huh, uskomatonta. <3
Lupasinkin laittaa teille hakukirjeeni kokonaisuudessaan, jos pääsen sisään. Tuota postausta kirjoittaessa olin melkein varma, etten pääse sisään, eikä minun koskaan tarvitse julkaista hakukirjettäni. Toisin kuitenkin kävi. Ja ihme tapahtui. Pääsin sisään.

Tässä siis hakukirjeeni Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin, jolla jotenkin ihmeen kaupalla pääsin sisään viidenneltä varasijalta. Minua inspiroi Interstellar-kappale ja toivoisinkin, että jos luet hakukirjeen, niin kuuntelisit taustalla sitä, jotta pääsisit sisään minun sielunmaisemaani. 
"Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein. Muutin ulkomaille. Ensin Ranskaan, ja sieltä matkani jatkui Espanjaan. Muistan kerran, kun olin Madridissa lentoasemalla. Näin erään tytön lukevan kirjaa. Se oli paksu, tummansininen ja kannessa komeili kissankokoisin kirjaimin: HEMINGWAY. Se hetki piirtyi mieleeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Hemingwayn nimen. Eikä minulla tuolloin ollut edes aavistustakaan, kuka hän on.

Asuin manner-Espanjassa monta vuotta. Elämäni oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Kuin olisin ollut sumussa, ilman suuntaa tai päämäärää. Ja ainoa asia, miksi olin siinä kaupungissa, oli poikaystäväni. Kirjoitin blogia, joka oli minulle kuin henkireikä. Anonyymisti tietenkin, enkä halunnut kertoa siitä edes ystävilleni. Bloggasin kirjoittamisen ilosta! Ja kehittyäkseni paremmaksi. Tein joitakin kirjoituksia pöytälaatikkoon. Kirjoitin matkoista, elämästä, onnistumisista ja epäonnistumisista. 

Muistan erityisesti yhden matkan. Menin Unkariin, Budapestiin, jossa majoituin 20 –ja 30 –luvun teemahotellissa. Jokainen huone oli erilainen ja sisustettu sen ajan kuuluisuuksien mukaan. Minulle osui Hemingway. Silloin petyin, sillä Hemingway ei sanonut minulle oikeastaan mitään.

Kunnes eräänä kevätpäivänä tein matkan Pamplonaan. Siellä on sellainen vanha kahvila, jossa törmäsin Ernest Hemingwayn patsaaseen. Aloin kiinnostua hänestä. Mitä enemmän luin Hemingwayn elämästä, sitä enemmän huomasin meillä olevan yhteistä. Molempien elämää on koskettanut niin sota kuin itsemurhat. Me molemmat olemme asuneet Ranskassa ja Espanjassa, olleet Punaisessa Ristissä, työskennelleet toimittajina… Ja lista vain jatkuu.

Manner-Espanjassa asuessani osallistuin kirjoittajakurssille. Sitä veti tunnettu, espanjalainen kirjailija Juan Bolea. Hän vaikuttui, miten hyvin kirjoitan espanjaksi. Yhdessä muiden nuorten kirjoittajien kanssa julkaisimme kirjan ja seuraavana vuonna toisen.
Minusta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että olen väärässä paikassa. Lopulta jätin kaiken taakseni. Sitä ennen matkustin taas Pamplonaan, jossa menin ystäväni kanssa kahvilaan. Siihen samaan, jossa on Hemingway-patsas. Otimme kuvia ja hämmästyimme, kun niissä oli jotain vaaleaa. Vitsailimme sen olevan Hemingwayn henki. Yllättäen ystäväni löysi Hemingwayn luota kynän. Hän lahjoitti sen minulle. Olin otettu. Se oli juuri sellainen, jolla voisin kirjoittaa ja tehdä sarjakuvia.

Milla Liljeroos kirjoittaa kauniisti ”Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä.” Miten oikeassa hän olikaan! Kun tarkemmin miettii, niin mitäpä olisi kirjoittaja ilman kynää? Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon erityisempi minun kynäni oli. Pyöritellessäni sitä käsissäni, osui silmiini kolme numeroa. Ne näyttivät jotenkin tutuilta. Silloin muistin. Se oli Ernest Hemingwayn kuolinpäivä. Kylmänväreet kulkivat pitkin kehoani. Kynä oli tullut elämääni hetkenä, jolloin sitä kaikkein eniten tarvitsin.


Sen jälkeen nimittäin muutin Teneriffalle. Aloitin elämäni nollasta keskittyäkseni vain kirjoittamiseen ja löytääkseni sisäisen kirjoittajani. Tuo matka on vasta alussa, mutta tunnen olevani oikealla polulla. Luin sattumalta kirjoittamisen perusopinnoista eräästä blogista ja mieleeni tuli, että voisin hakea. Kirjoittamisen osalta olen itseoppinut, mutta haluan kehittyä paremmaksi. Tunnen sisimmässäni, että olen jo kirjoittaja ja että olen löytänyt sisäisen ääneni. Nora Ekström kysyy postauksessaan mikä metafori kuvaa sinua? Minun vastaukseni on kirja. Kuten missä tahansa mielenkiintoisessa tarinassa, alku on kaikista tärkein. Monesti se on myös vaikein kirjoittaa. Minä olen saanut kirjani ensimmäiset sivut tehdyksi. Haen kirjoittamisen perusopintoihin, jotta voin kasvaa, kehittyä ja kirjoittaa vihdoin ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoittaa.  

Nyt uskon kohtaloon. Opintojen avulla voisin löytää suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka ei tule olemaan helppo, mutta minä tein jotain, mitä kovin moni ei tee koskaan. Hyppäsin kohti tuntematonta."
Loppuun vielä kappale, joka sopii minun tämänhetkisiin tunnelmiin.
Onko sinulle sattunut ihmeitä? 
post signature

maanantai 1. heinäkuuta 2019

25 KAPPALETTA, JOTKA AUTTOIVAT MINUA ETEENPÄIN

Musiikki on suurelle osasta ihmisistä tärkeää. Jopa elintärkeää! Musiikki saa ihmiset liikuttumaan, kyynelehtimään tai parhaimmillaan kohottaa mielialaa. Ihmiset ovat valmiita maksamaan isoja summia päästäkseen maailmantähtien konsertteihin.

Siksi onkin hassua, että minulle musiikki ei ole ollut niin tärkeää. Se on korkeintaan ollut sivuosassa.

Tämä voi tulla monelle suurena yllätyksenä, mutta olen niin epämusikaallinen ihminen kuin olla voi. Itse asiassa koin musiikin jopa häiriötekijäksi, koska vapaa-ajallani tykkäsin lukea tai kirjoittaa. Eikä musiikki sopinut siihen kuvioon ollenkaan. Se häiritsi keskittymistäni.
Kuva Suomesta, vuosi sitten.
Tämä on varsin erikoista, koska olen kasvanut paikkakunnalla, jossa musiikki on ollut aina tärkeässä roolissa. Koulussa monet osasivat soittaa vaikka mitä hienoja instrumentteja. Itse asiassa minäkin soitin: pianoa. Sekin meni erikoisemman kaavan kautta, sillä siinä missä muut opiskelivat musiikkiopistossa, niin minua opetti äiti kotona. Voin kuitenkin ylpeänä sanoa äitini oppineen pianonsoiton eräältä kuuluisalta pianotaiteilijalta Helsingissä. Mutta se on kokonaan aivan oma tarinansa…

Minun pianonsoitto jäi kuitenkin lyhyeksi kokeiluksi. Piirtäminen, kirjoittaminen ja lukeminen kiinnostivat enemmän. Myöhemmin olen ollut töiden puolesta tekemisissä muusikkojen kanssa, mikä on ollut todella innostavaa. Ehkäpä sieltä sain kipinän, joka roihahti Teneriffalla.

Ennen en kuunnellut musiikkia juuri ollenkaan. Nyt on toinen ääni kellossa.

Teneriffa on ollut osa elämääni yli vuoden ja minä olen osa Teneriffaa. Tähän vuoteen on mahtunut PALJON! Ja blogistani olette voineet lukea pienen osan siitä, mitä on tapahtunut ja mitä kaikkea olen käynyt läpi.

Nyt voin onnellisena sanoa, että kannatti. Entisen elämän taakse jättäminen, hyppy tuntemattomaan… Mikä parasta, olen vielä täällä Teneriffalla toteuttamassa unelmiani.

Täällä olen tavannut aivan erityisiä ihmisiä. Ja ne kohtaamani ihmiset ovat tehneet tästä vuodesta aivan erityisen… Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa ja seikkailunsa. Jokainen tulee tälle saarelle jostain syystä. Teneriffa todellakin antaa mahdollisuuden muutokselle.

Muutoksen teko ei kuitenkaan ole helppoa, eikä se tapahdu yhdessä yössä tai sormia napsauttamalla. Voin sanoa, että itse asiassa se on vaikeaa. Kasvaminen tekee kipeää. Tällä saarella olen saanut suuria ahaa-elämyksiä.

Tässä blogissa haluan paneutua syvällisemmin elämänmuutokseen ja prosessiin, joka minullakin on vielä kesken. Haluaisin valottaa sitä polkua, jota kuljen. Asioita, joita olen joutunut kohtaamaan ja työstämään. Ehkä toivoen, että voisin auttaa oman kokemukseni kautta Sinua.

Yksi noista suurista ahaa-elämyksistä on musiikki, jonka olen löytänyt takaisin elämääni.

Nykyisin kuuntelen musiikkia JOKA PÄIVÄ. Ennen musiikki oli häiriöksi ja kuuntelin sitä korkeintaan kesällä työmatkoilla. NYT musiikki on minulle inspiraation lähde. Tätä postaustakin kirjoitan musiikin soidessa taustalla, mikä ei ennen olisi ollut mahdollista.
Kuuntelen tarkkaan sanoja, innostun rytmistä ja näen tiettyjä hetkiä elämästäni. Jotkut kappaleet yhdistän johonkin tiettyyn ihmiseen. Minulle etenkin ne sanat on se juttu. Niissä pitää olla sanomaa, mutta toisaalta myös itse kokonaisuus on tärkeää.

Miettiessäni kulunutta vuotta, kuunnellessani musiikkia…. Toistaen niitä samoja kappaleita yhä uudestaan ja uudestaan. Tajusin, että voin esittää Teneriffan vuoteni kappalein. Alusta asti jokainen kappale on sopinut kuhunkin hetkeen. Ja niin syntyi tämä erikoinen musiikkipostaus. 25 kappaletta, jotka auttoivat minua eteenpäin.

1. College Electric Youth - A Real Hero
Kuuntelin tätä kappaletta paljon, kun olin alamaissa ja vasta aloin suunnitella elämänmuutosta. Myöhemmin tämä kappale soi ja lohdutti eroprosessissa. Sen maaginen sointu vie mennessään. Vaikka kappale on surullinen, niin silti se on jotenkin lohduttava samanaikaisesti.

2. Kavinsky - Nightcall
Tätä kappaletta olen kuunnellut monet kerrat. Tämä on yksi ehkä kaikkien aikojen lempparikappaleeni ja löysin tämän itse asiassa paljon ennen Teneriffaa.

3. Charlie Puth -We don’t talk anymore
Tätä kappaletta kuuntelin myös erotessa. Sanat kuvastivat hyvin sen hetkistä ajatusmaailmaani.
4. Adele -Hello
Törmäsin tähän kappaleeseen monessa kohdin. En aluksi tiennyt kenen kappale se oli, mutta se antoi minulle voimaa. Vaikka kappale on hyvin surullinen, en liitä sitä esimerkiksi eroprosessiini. Tämä kappale on minulle kuin valonpilkahdus. Se antaa toivoa. Kuunnellessani tätä lentokentällä, tai ravintolassa, minulle tuli tunne jostain isommasta tarkoituksesta elämässäni ja että minä onnistun vielä. Tiedän, että sanat eivät vastaa ollenkaan näitä tuntemuksia, mutta se ”Hello from the outside.” on minulle se juttu.
5. Desire – Under your spell
Tämä kappale tuli osuvasti tutuksi, kun olin tavannut erään ihmisen Teneriffalla yli vuosi sitten. Hän vaikutti hyvin mielenkiintoiselta ja olisi ollut kiva tutustua enemmän, mutta niin ei käynyt. Meistä tuli kyllä tuttavat.

5. Wankelmut & Emma Louise - My Head Is A Jungle
Tämä on aivan huikea kappale, jota kuuntelin paljon vuosi sitten. Tuo ”My head is a jungle” on vaan niin mukaansatempaava niin kappaleena kuin nimenäkin, ihan niin kuin suoraan minun päästä!

6. Major Lazer & DJ Snake - Lean On (feat. MØ)
Kuulin tämän kappaleen livenä Ilosaarirockissa, jossa olin toissakesänä töissä. Oli huikea kokemus! Tämä artisti jäi mieleen ja kuuntelin paljon myös viime kesänä.  
7. Safri Duo - Played-A-Live
Löysin tämän kappaleen uudestaan viime kesänä ja se toi iloa elämääni.
8. Alice Deejay – Better of alone
Tätä kappaletta kuuntelin viime kesänä ja se tuli hyvään saumaan pohtiessani yksinoloa. Voin rehellisesti sanoa tykkääväni olla yksin omassa seurassani. Mutta tykkään myös kavereiden näkemisestä. Sanoisin, että sopivassa suhteessa kaikkea. Tiedän tämän kappaleen olevan vanha ja minulle se on nostalginen. En sanoisi tämän olevan mitenkään erityisen hyvä, mutta se on jännä kappale ja auttoi minua tuolloin.  
9. Swedish House Mafia - Don't You Worry Child
Lohduttava kappale, joka antaa uskoa johdatukseen.
10. David Guetta - Titanium ft. Sia
Etenkin viime syksynä kuuntelin tätä paljon.
11. David Guetta & Sia -Flames
Kun sain lehtiartikkeleitani julkaistuksi, kuuntelin tätä kappaletta todella monta kertaa. Se muistutti minua jatkamaan eteenpäin.
12. The Script - Hall of fame
Tämä kappale on myös yksi niistä kappaleista, joilla sain uskoa siihen oman juttuni tekemiseen.
13. Imagine Dragons –Whatever it takes
Viime marraskuussa aloin opiskella. Tämä kappale auttoi minua tarttumaan tilaisuuteen!
14. Alan Walker – Sing me to sleep
Hieman surullinen kappale, mutta tässä on jotain taianomaista.
15. Alan Walker – Alone
Viime syksynä kohtasin erään miehen, josta tuli minulle todella tärkeä. Hän kuitenkin muutti toiselle puolen palloa. Tiedän etten ole koskaan yksin, vaan hän on aina minun tukena.
16. Calvin Harris, Sam Smith – Promises
Olin eräänä iltana lähdössä ulos ja olin juuri laittautumassa, kun tämä soi. Näin sinä iltana minulle tärkeää ihmistä ja muistan hänet aina tästä kappaleesta. Se oli tavallaan käänteentekevä ilta. Yksi niistä illoista, jolloin olette vain te kaksi baarissa. Baari on täynnä ihmisiä. Olette niin uppoutuneena keskusteluun, että siinä hetkessä olette vain te kaksi. 
17. OneRepublic – Rescue me
Videolla poika juoksee metsän läpi pyöräilevä joukko perässään. Kadulla poika yhtäkkiä pysähtyy. Paljastuu, että hänellä on yliluonnollisia voimia! Täällä Teneriffalla minulle on sattunut asioita, jotka ovat kuin olleet ihmeitä ja ehkäpä tämä kappale muistuttaa niistä. 

18. Janna – Sä et ole hullu
Niihin todella vaikeisiin hetkiin…
19. Imagine Dragons – Bad liar
Tämä on hyvä kappale.
19. Kygo, Chelsea Cutler - Not Ok
20. The Chainsmokers - Closer ft. Halsey
21. Sia – Move your body
22. OneRepublic –Kids
Tämä on yksi parhaimmista kappaleista. Tässä on jotain maagista, toivoa antavaa.
23. Carly Rae Jepsen - Too much
Tämä on niin ihana kappale! Kuunnellessa tulee syvä kiitollisuuden tunne ja mietin ”onko tämä liikaa”?
24. Ellie Goulding –Still Falling For You
Uskon vahvasti siihen, että kun mieli ja sydän yhdistyvät, niin kaikki sujuu. Tämä kappale kuvastaa sitä.
25. Anna Puu – Ota minut tällaisena kuin oon
Loppuun on pakko nostaa suomalaisartisti, Anna Puu! Hänellä on monta hyvää kappaletta, mutta viime aikoina olen kuunnellut tätä kappaletta. Ja jostain syystä se saa minulle hymyn huulille…
Lopuksi
Nämä ovat vain kappaleita, joita olen kuunnellut tavallista tiuhempaan tahtiin tämän puolentoista vuoden aikana ja näkisin niiden olevan sidoksissa juuri tähän elämänvaiheeseen, eikä niinkään edusta musiikkimakuani, ainakaan täysin. 

Vaikka musiikki ei ole ollut elämässäni niin suuressa roolissa, niin ei se kuitenkaan tarkoita, että olisin ollut ilmankaan. Olen ollut konserteissa ja festareilla. Pariissa opin kuuntelemaan oopperaa. Rock-musiikkia opin kuuntelemaan entisen mieheni kanssa. Ja niin edelleen... Voisi kai siis sanoa, että Teneriffa toi minulle takaisin musiikin kuuntelemisen ilon. 
Tässä postauksessa esitellyt kappaleet ovat tärkeitä omalla tavallaan, enkä kaikkien osalta osaa sanoa, miksi laitoin tähän. 

Selvästi huomaa, että alkupään kappaleet ovat melankolisia, surullisia ja ehkä niistä heijastuu se suuri suru, jota kävin elämässäni läpi. 

Pikku hiljaa kappaleet alkavat tulla iloisemmiksi, vaikka joukkoon mahtuu edelleen myös surullisia kappaleita. Elämä Teneriffalla ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaan minulla on ollut vastoinkäymisiä. Oli lähellä, että meinasin heittää pyyhkeen ja palata Suomeen. 

Jotenkin olen selvinnyt. Nyt elämä näyttäisi hymyilevän. Katson varovaisesti kohti tulevaisuutta, jonka toivon olevan valoisa Espanjan auringon alla. Ehkäpä minun on tarkoitettu olla Teneriffalla... 

Mikä on sinun lempikappaleesi?
post signature


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

HUOMIOITANI MUKAVUUSALUEEN ULKOPUOLELLA OLEMISESTA

Sanotaan, että elämässä ne mielenkiintoisimmat asiat tapahtuvat mukavuusalueen ulkopuolella. Mukavuusalue on henkinen tila, jossa henkilö elää elämäänsä saman kaavan mukaan. Kaikki on miellyttävää, tuttua ja turvallista. On kuin olisi kuplassa. Kuplan sisällä voi olla joko iloinen tai onneton.

Minä olin monta vuotta kuplan sisällä. Elämä meni samalla kaavalla. Jokin pieni ääni kuitenkin kuiski, etten ollut tyytyväinen. Sitten se ääni vain voimistui ja tein elämäni vaikeimman päätöksen. Hyppäsin kohti tuntematonta. Yksin. Menin mukavuusalueeni tuolle puolen. Halusin pois kuplasta.

Ja silti… vuosi sitten palasin kesäksi Suomeen. Siihen tuttuun ja turvalliseen. Miksi ihmeessä? Siksi, koska se oli niin helppoa. Siksi, koska todella pidin töistäni. Siksi, koska työkaverit olivat tuttuja. Siksi, koska sain nauttia Suomen kesästä ja olla perheen luona. Siksi palasin. Ja siksi, koska minulla ei ollut parempaakaan suunnitelmaa. Ei ollut rohkeutta jäädä tyhjän päälle epämukavuusalueelle.

Kuitenkin tuo ääni palasi kuiskuttelemaan… Minun on palattava Teneriffalle. Kun on monta vuotta asunut muualla, niin ei sitä vaan enää osaa kuvitella itseään Suomeen. Ei sitten millään. Vuoden takaisia ajatuksiani voi lukea paremmin tästä postauksesta klik

Ja niin minä palasin. Vasta silloin todella poistuin mukavuusalueeltani. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiesin varmaksi vain yhden asian. Halusin löytää oman polkuni.  

Seurasin sydämeni ääntä ja aloin tehdä sitä, mistä kaikkein eniten pidän ja jossa olen hyvä. Olen lapsesta asti tuntenut olevani kirjoittaja. En vain koskaan uskonut voivani elää sillä. Se tuntui aina niin tavoittamattomalta haaveelta. ”Enhän minä, kun…” 

Toisaalta en ole koskaan kokenut olevani se paras, vaan kohtalaisen hyvä monessa muussakin, ei vain kirjoittamisessa.  Mutta tuon syksyn aikana opin, että kirjoittamisella voi elää. Ja olenhan minä hyvä.

Nyt elämäni ei todellakaan mene saman kaavan mukaan. Voisin olla jo takaisin Suomessa, takaisin sorvin äärellä. Täällä minä kuitenkin olen, Teneriffalla, omaa polkuani etsimässä. Mutta… kuinka pitkään?
Pois mukavuusalueelta
Mukavuusalueelta poistuminen vaati minulta rohkeutta. Rohkeutta toteuttaa. Rohkeutta hypätä kohti tuntematonta. Rohkeutta kestää paineita. Rohkeutta tehdä päätöksiä. Rohkeutta kohdata tulevaisuus. Toi se sitten tullessaan mitä tahansa.

Olen kiitollinen ajastani Teneriffalla. Olen oppinut niin paljon. Varsinkin yhtä jos toista mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta. Minulle tosiaan mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on juurikin sitä, että olen aivan yksin elämäni haasteiden kanssa ja silti yritän tavoitella omia unelmiani. Jos haluaisin elämäni olevan yksinkertaista, helppoa, ja tylsää, palaisin heti Suomeen.

Tämä on matka, joka on vielä kesken. Minä olen kesken. Meno on ollut toisinaan kuin vuoristoradassa. Varsinkin viime kuukaudet olen todella ollut mukavuusalueeni ulkopuolella. 

Ja olen huomioinut seuraavaa.

1. Pelko
Minua on monesti pelottanut tulevaisuus. Olen ollut huolissani. Olen miettinyt tämän kaiken tarkoitusta ja omaa hyppyäni tuntemattomaan. Olen lukemattomat kerrat stressannut. Monesti on jopa tuntunut, etten tiedä, miten edetä. Päämäärä on selvillä. Enää pitäisi vain löytää reitti sinne.

Minulle on avautunut uusia ovia. Mutta uskallanko tarttua tilaisuuksiin? Yksi tilaisuus olisi uuden kokeminen. Mutta uskallanko kokeilla uutta, jos se ei mielestäni ole välttämättä sen arvoista tai jos riski on liian suuri? Toki olen ehdottomasti sitä mieltä, että uusia juttuja pitää kokeilla. Mutta missä menee raja?

Yllättäen ystäväni ehdotti muuttoa ulkomaille. Siis toiseen maahan! Pois Espanjasta, pois Euroopasta. Juuri, kun ehdin sanoa, etten enää ikinä varmasti koskaan aio muuttaa minnekään minkään tai kenenkään takia. Voisiko se olla uhka vai mahdollisuus? 

Olen vasta ehtinyt tänne asettua ja tuntuu, että asiat ehkä viimeinkin alkoivat rullata. Mutta mitä jos pakkaisin taas laukkuni ja… lähtisin? Pelottavaahan tässä on se, että Espanja jäisi taakse. Minun rakas Espanja, joka on minulle kuin toinen kotimaa. Hyppäisin jälleen kohti tuntematonta. Menisin Atlantin toiselle puolelle. Pois ”tutusta ja turvallisesta Euroopasta”. 

Kun ystäväni ehdotti minulle tätä vaihtoehtoa, niin puhelumme aikana sattui maanjäristys! Hänelle ei käynyt kuinkaan, mutta hetken päästä puhelu katkesi sähkökatkon vuoksi. Tietenkin varmistin, onhan kaikki hyvin maanjäristyksestä ja sähkökatkosta huolimatta. Juuri hänen kanssaan juttelin mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta. Hän on nimittäin koko ajan sen ulkopuolella ja meillä oli todella mielenkiintoinen keskustelu -ennen sitä maanjäristystä. Ystäväni kertoi, että hänen mukavuusalueensa kasvaa ja kasvaa koko ajan. Hänen on jatkuvasti etsittävä uusia haasteita.

Muutto Atlantin toiselle puolelle voisi siis olla yksi vaihtoehto. Tiedän, että jos olisin hänen kanssaan, oppisin todella paljon esimerkiksi yrittäjyydestä. Ja ajatus todella kiehtoo minua.

Mutta sitten minua on alkanut kiehtoa vieläkin enemmän ajatus matkustelusta maailmalla. Yksin tai hänen kanssaan. Nyt, kun en ole sidottu mihinkään. Matkustaminen yksin tuntuisi kyllä pelottavalta. Pelko. Typerin syy jättää jokin asia tekemättä. Mutta niin, en taitaisi kuitenkaan uskaltaa matkustaa yksin vaaleana naisena esimerkiksi jossain Etelä-Amerikassa. Mutta ehkäpä ystäväni kanssa voisin..?

Olen siis kokenut monenlaisia pelon tunteita. Menneessä ja tulevassa. Tiedän, että pelko on normaali tunne. Tiedän, että se ikään kuin kuuluu asiaan. Olisi epänormaalia, jos en tuntisi pelkoa. Pelko kertoo siitä, että ainakin olen elossa ja elämä ei ole tylsää.
2. Fokus
Olen yrittänyt pitää fokuksen yhdessä asiassa kerrallaan. Tullessani Teneriffalle, alkoi raivokas huoneen metsästys. Sitten opiskelu. Sitten työasioiden järjestäminen. Kun työasiani ovat järjestyksessä, siirryn seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Opiskelut tulevat kuitenkin jatkumaan koko ajan. Minun on kehityttävä ja tultava paremmaksi. Myös kuntosalilla on käytävä.

Tavallaan yritän tasapainoilla monen asian kanssa, mutta pitää fokuksen sen hetkisessä tärkeimmässä asiassa.

3. Luovuus
Olen alkanut nähdä mahdollisuuksia joka puolella. Ideoin paljon ja mietin erilaisia vaihtoehtoja. Mistä saada töitä? Mistä löytää projekteja? Ketä voin auttaa? Olen kovasti yrittänyt kolkutella eri oviin, pitää silmät auki. Minulla on tunne, että kaikki järjestyy. Näin sen piti mennä. 

Tavoitteenani on ollut koko ajan etätyöt. En halua olla sidottu tiettyyn paikkaan.

4. Riskinotto
Muutama kuukausi takaperin minulla oli mahdollisuus palata Suomeen. Silti päätin jäädä tänne. Se tunne, että tänne minä kuulun, oli niin vahva… Sanoin ei tutulle ja turvalliselle. Sanoin ei Suomelle. Jäin Teneriffalle, vaikka siinä oli omat riskinsä. Näin sen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin riskinä.

Mutta onko Teneriffasta tulossa ”tuttu ja turvallinen”? Pitäisikö minun vaihtaa taas maisemaa? Ollakseni liikkeessä? Toisaalta olen haaveillut, että voisin asettua paikoilleni ja vain kirjoittaa. Mutta ehtiihän sitä myöhemminkin? Eikö minun juuri nimenomaan pitäisi elää ja kokea, jotta voisin kirjoittaa?

5. Selviytyminen
Meno on ollut kuin vuoristoradassa. Kaikki ei mene aina odotetusti. Jotenkin ihmeellisesti olen kuitenkin selviytynyt monista yllätyksistä! Ajoittain tuntuu, kuin tämän matkan aikana olisi tapahtunut yksi jos toinenkin ihme.

6. Sattumia
Minulla on ollut onnea matkassa ja minulle todella on tapahtunut asioita, jotka ovat kuin ihmeitä. Ystäväni mukaan ne eivät kuitenkaan ole ihmeitä. Ne ovat vain sattumia, tilaisuuksia. Kaikilla meistä on elämässämme lukemattomia määriä tilaisuuksia. Meidän vain pitää osata hyödyntää ne ja olla valmiita tarttumaan niihin. Silloin ihmeitä tapahtuu ja saamme kiittää hyvää tuuriamme. Mutta jos emme osaisi tarttua noihin tilaisuuksiin, niin valittaisimme, miten huonoa onnea meillä on. Pidin ystäväni teoriasta.

Minun tapauksessa minä olen saanut projekteja mitä ihmeellisimmin. Kuin sattumalta olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Projektin avulla elin kuukauden. Sain veronpalautuksen. Selvisin toisen kuukauden. Sain lisää projekteja. Selviän kolmannen kuukauden. Sain elämääni ihmisiä, jotka haluavat työskennellä kanssani.

Eräs todella konkreettinen esimerkki tällaisesta tuurista on, kun olin eräässä yrittäjyystapahtumassa Etelä-Teneriffalla. Siellä oli puhujina tärkeitä henkilöitä, kuten vaikkapa Barack Obaman neuvonantajana toiminut mies. Tuolla matkalla jäin yöksi ystäväni luo. 

Seuraavana päivänä törmäsin kadulla yhteen siinä tapahtumassa olleeseen puhujaan, jonka kanssa aloin jutella. Niin minulle järjestyi tapaaminen. Sitä kautta saattaisin päästä yhteen projektiin. Tämäkin tuntuu ihmeeltä, vaikka projektiin pääsy ei ole ollenkaan varmaa. Se ei kuitenkaan haittaa. On upeaa törmätä tällaisiin jännittäviin sattumiin.

Mikähän mahtaa olla seuraava ihme, joka minulle tapahtuu?
7. Kivikkoinen polku ylä- ja alamäkineen
Ja kuten tiedätte, minun matkani Teneriffalla ei ole ollut helppo. Ei missään nimessä. Olen murehtinut. Olen stressannut. Olen pelännyt. Asun paratiisissa, mutta elämäni on ollut pitkälti neljän seinän sisällä.

Tietenkin minulle on tullut yllätyksiä, jotka ajoivat minut reunalle. Saivat minut kyseenalaistamaan päätöstäni. Tunsin itseni jopa tyhmäksi miettiessäni, että joutuisin palaamaan Suomeen ja olisin sitten ilman töitä, kun olisin voinut valita Suomeen paluun ja mennä töihin. Mutta minulla ei ole kristallipalloa. En näe tulevaisuuteen. En voinut tietää yllätyksistä, joita joudun kohtaamaan.

Asiat ovat kuitenkin järjestyneet.

8. Kyseenalaistaminen
Pohdin ja mietin paljon omaa elämääni. Olenko varmasti oikealla polulla? Missä on minun paikkani? Onko tämä sitä, mitä todella haluan?

Välillä haluaisin nauttia elämästä enemmän. Tiedän tämän kuitenkin olevan vain välivaihe. Vaihe, jossa etsin itseäni. Kokeilen rajojani. Minun on yksinkertaisesti nähtävä, että selviän. Yksi puoli minusta haluaisi jäädä Teneriffalle. Toinen puoli janoaisi uusia seikkailuja. Kun nyt kerrankin minua ei ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan.

Voin työskennellä missä vain. Tarvitsen vain läppärin ja Internet-yhteyden. Olen aina ajatellut, että sellainen ei olisi minua varten. Etten osaisi työskennellä reissun päällä. Mutta… mistä sen voi tietää, kun en ole koskaan sitä kokeillut? Ainoastaan viime syksynä koin sellaista upeaa vapauden tunnetta, kun olin melkein kuukauden reissussa yksin. Toki se oli lomamatka ja ainoastaan kirjoittelin blogia. Mutta mietin vakavissani, millaista elämä olisi jatkuvassa liikkeessä? Kun olisin koko ajan mukavuusalueeni ulkopuolella?

Matkan ja työnteon yhdistäminen olisi minulle aivan uutta ja se todella olisi poistumista mukavuusalueeltani.
9. Sisu
Monet ei-vastaukset ja ylipäänsä ne vastoinkäymiset ovat tehneet minusta sisukkaamman. Sain juuri tietää, ettei minua valittu kirjoittamisen perusopintoihin. Minulla oli sama pistemäärä, kuin joillakin valituilla. Minun sisäänpääsyn ratkaisi arpa ja jouduin varasijalle. Mutta en ole pettynyt. Huomasin, ettei nyt olisikaan ollut paras mahdollinen momentti. Kirjoittamisen opinnot jääkööt odottamaan joskus tulevaisuuteen. Kyllä minä vielä pääsen sisään, jos niin on tarkoitettu.

10. Asenne
Olen sitä mieltä, että asenne ratkaisee. Se sinun mindset ja suhtautuminen eri tilanteisiin. Positiivinen ote ja reippaus. Aion kehittää omaa mindsettiä. Uskon, että olen pärjännyt täällä nimenomaan mielen voimalla. Uskomalla itseeni ja kykyihini. 

11. Seikkailun tuntu
Elämäni voi ymmärrettävästi kuulostaa tavallaan myös tylsältä. Olenhan niin tiukasti kiinni työasioissa viikon aikana. Teneriffa on kuitenkin siitä ihana paikka, että hetkessä voi mennä johonkin toiseen kolkkaan saarta ja silloin se tuntuu lomamatkalta. 

Monesti viikonloppuna saatan mennä ulos tuulettumaan. Näen ystäviäni, teen patikointireissun tai jonkun muun retken tai menen ulos viinilasilliselle. Vaikka yksin, jos on pakko. Teneriffalla olen tavannut ihmisiä ympäri maailmaa.  

Teneriffa on monikulttuurinen, täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta silti ne ovat ne samat kasvot, joihin törmään. Pikku hiljaa olen tutustunutkin heihin. Yhtäkkiä ne eivät olekaan olleet vain niitä samoja kasvoja, joihin törmään kerta toisensa jälkeen. Nyt he ovat minun kavereitani. Ihmisiä, joilla jokaisella on oma mielenkiintoinen tarinansa. Noita tarinoita olen kuunnellut haltioituneena. On ihan parasta, kun voi jutella syvällisiä aamuyöhön ja pohtia elämän tarkoitusta. 

12. Toivo
Summasummarumina olen todella toiveikas. En vain Teneriffan suhteen, vaan myös tulevaisuuden. Koen olevani oikealla tiellä.

Minulla olisi kyllä monta syytä jäädä tänne Teneriffalle… Tämä on täydellinen paikka kirjoittaa. Täällä olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä. Täällä ovat minun ystäväni. Minun elämä. Kiva kämppäni ja kämppäkaverini. Täällä voin auttaa. Täällä olen hyödyksi. Mutta…

Mitä jos..? Mitä jos menisin ystäväni luo Chileen? Mitä jos lähtisin kiertämään maailmaa? Mitä jos työskentelisin vaikkapa Australiassa tai Uudessa-Seelannissa? Vuosi maailmalla voisi olla jännittävä kokemus.

JOS todella lähtisin ”maailmanympärysmatkalle”, niin se tapahtuisi ensi vuonna. Nyt haluaisin kartuttaa kokemuksiani ihan vain täällä maagisella, upealla saarella, jota Teneriffaksi kutsutaan.
Onko sinulla omia kokemuksia mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta? 
 post signature