lauantai 28. joulukuuta 2019

KOLUMNI: JOULUAATON TRAGEDIA

Edellisessä postauksessa kerroin erilaisesta joulustani. Tässä postauksessa paljastan jotain, mitä en tuolloin sanonut. Mitä kauheaa tapahtui jouluaattona. Aikana, jolloin kaikilla pitäisi olla rauha ja iloinen mieli. En kertonut tapauksesta postauksessani, sillä se käsitteli minun jouluani. Mutta kaikilla joulu ei mennyt niin ruusuisesti… Kuten kämppäkaverillani. Nyt hänen luvallaan kerron, mitä tapahtui ja postauksen lopussa paljastan, miksi kerron kaiken tämän…
 
Oli siis 24.12. ja kämppäkaverini lähti joulunviettoon, kuten täällä tapoihin kuuluu. Espanjassa on tyypillistä kokoontua koko suvun kanssa illalliselle. Kämppikseni, hänen tätinsä ja tämän 14-vuotiaan lapsen jouluaatto oli kuitenkin monella tapaa erilainen ja sellainen, jota kukaan heistä ei tule hevillä unohtamaan, ainakaan ihan heti.

He menivät yhdessä La Lagunaan, joka on upea pikkukaupunki aivan Santa Cruzin kupeessa. La Lagunassa on paljon historiallisia rakennuksia ja se on silmiähivelevän kaunis, jonne pääsee kätevästi ratikalla. La Laguna on myös Teneriffan kylmin paikka, sillä lämpötila voi tippua jopa +10ºC. Siellä on kuitenkin näin joulun aikaan upeat valaistukset ja siksi monet tykkäävät mennä sinne fiilistelemään joulua. Niin myös he. 

Yhtäkkiä porukan nuorin hätääntyi ja alkoi huutaa ”Äiti, äiti, äiti! En näe mitään.” Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Ilmeisesti verensokeri oli päässyt tippumaan niin alas, että hän oli pyörtymispisteessä. Pojan äiti ja kämppikseni menivät paniikkiin ja laittoivat tämän penkille tokenemaan. Ihmisiä tuli ympärille auttamaan. Kaiken sen hässäkän keskellä pojan taskusta tippui kännykkä.
Voitteko uskoa, että kaikilla ei olleet puhtaat jauhot pussissa? Joku noista ”auttajista” nappasi puhelimen itselleen. Puhelin hävisi. Tuosta noin vain.

Poika tokeni ja porukka hajaantui. Auttajat hävisivät ihmisvilinään. Vasta tässä vaiheessa poika huomasi, että kännykkä on poissa. Alkoi kännykän julmettu metsästys. Onneksi nykyaika on tehnyt sen helpoksi.

Äiti otti oman puhelimensa esille ja siitä he pystyivät näkemään reaaliajassa missä kännykkä on menossa. Ja he lähtivät siltä istumalta pitkäkyntisen perään. Applikaatio johdatti heidät ratikan luo, mutta ovet sulkeutuivat juuri nenän edestä ja ratikka lähti kohti Santa Cruzia. Ja sen mukana pojan puhelin.

Seuraavaksi he yrittivät soittaa siihen. He laittoivat myös viestiä kertoakseen tietävänsä tarkalleen, missä puhelin matkaa. Lopulta he blokkasivat puhelimen, jotta siitä ei ainakaan olisi tälle varkaalle iloa. Mutta puhelin oli teillä tietämättömillä. 
Porukka meni kotiin, jossa oli perinteiseen tapaan jouluaaton illallinen. Sanomattakin lienee selvää… Joulumieli oli maassa. 

Puhelimen menettäminen oli musertavaa. Hän oli saanut sen vasta vuosi sitten lahjaksi. Monille, jotka menettävät puhelimensa, kyse ei niinkään ole itse puhelimesta, vaan sisällöstä. Kuvat, viestit, muistiinpanot… Kaikki. Kaikki. Kaikki oli siellä.

Sitä paitsi… Kuka menee varastamaan puhelimen 14-vuotiaalta? Se on kuin veisi tikkukaramellin lapsen kädestä. Millainen ihminen tekee sellaista? Jos sitä edes ihmiseksi voi kutsua. Lisäksi tilanteen teki tuhat kertaa pahemmaksi se, että tuo lurjus hyödynsi pojan hätää. Tilannetta, jossa hän oli puolustuskyvytön.

Näin siis meni heidän jouluaattonsa. Kun kämppikseni tuli takaisin, puimme asiaa. Peli oli menetetty. Kunnes… Poliisi soitti eilen ja kertoi, että puhelin on löytynyt. Ja nyt poika on saanut sen jo itselleen takaisin. 

Mitä ihmettä tapahtui?
Ehkä pitkäkyntinen tunsi piston sydämessään… Ehkä karma kosti… Ehkä hän hukkasi puhelimen, jonka alun perin oli hankkinut epärehellisin keinoin… Ehkä joku rehellinen ihminen palautti sen.  Emme saa koskaan tietää. Pääasia, että puhelin löysi tiensä kotiin ja tarina sai onnellisen lopun. 

Kerroin tämän tositarinan, koska minusta se oli niin uskomaton kaikkine käänteineen aina loppuun asti, jolloin poliisi palautti puhelimen. 

Espanjassa sattuu toki varkauksia kaiken aikaa. Taskuvarkaita on liikkeellä, jopa täällä Teneriffalla vilkkaimmissa turistipaikoissa. Mutta että tällaista sattuu La Lagunassa… Nuorelle ihmisille, hädässä. Ja toisaalta se, miten hän sai puhelimensa viimein takaisin. 

Se oli minusta kuin ihme. Jouluaaton tragedia muuttui joulun ihmeeksi. Ja se on tarina, joka ansaitsi tulla kerrotuksi. Toisaalta, Espanjassa kun ollaan, ei ole niin itsestään selvää, että poliisi palauttaisi arvotavaran omistajalleen. Eräs kaverini on jo kuukausia yrittänyt saada poliisilta omaa pyöräänsä takaisin. Only in Spain. Se, miten pyörä päätyi poliisin haltuun, onkin jo toinen tarina se…
Onko sinulta varastettu koskaan mitään? Jaa kokemuksesi kommentissa.
post signature

torstai 26. joulukuuta 2019

ERILAINEN JOULU

Joulu ulkomailla on varmasti monen toive jossain vaiheessa elämää. Olen viettänyt lukuisat joulut Espanjassa ja Suomessa, mutta ei ole Suomen joulua voittanutta. Siinä valkoisessa lumimaisemassa, kodin takkatulen loimussa ja perheen yhdessäolossa, on jotain aitoa joulutunnelmaa.

Viime vuonna sain kokea Suomen joulun, pitkästä aikaa. Kuvasin monet muistot. Oli lunta, jossa hiihtää ja jäätä, jossa luistella. Sain myös kokea vuoden pimeimmän vuodenajan ja ”yllättyä”, miten aikaisin pimeys laskeutui ja verhosi kaiken mukanaan. Tein jäälyhtyjä tuomaan valoa pimeyden keskelle.

Espanjassa viettämäni joulut olivat taas mieheni espanjalaisperheen parissa, Zaragozassa. Iso suku kokoontui ja pöytä notkui täynnä ruokaa ja herkkuja. Kun olin ensimmäistä kertaa siellä jouluna, satoi lunta. Muina jouluina oli vähintäänkin viileää, lämpötilan keikkuessa nollan tuntumassa. Monesti oli myös hyvin sumuista, joka loi mystisen ilmapiirin. Vaikka lunta ei ollutkaan tuota ensimmäistä joulua lukuun ottamatta, niin pimeys ja sumuverho jotenkin helpottivat koti-ikävää. Koti jouluvalojen loisteessa tuntui silloin hyvinkin jouluiselta. 

Tämä joulu oli kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. 

Ensimmäistä kertaa vietin sen Teneriffalla, josta ensimmäisenä tulee mieleen auringonpaiste, palmut ja lämmintä vuoden ympäri. Ja sellaista täällä melko pitkälti onkin. Paitsi kyllä täällä joitakin sateita on ollut. Mutta se sade on sellaista tihkusadetta, ei niin kuin Suomen kovat kuurosateet, jotka kohdalle osuessa pieksevät koko ruumiin luita ja ytimiä myöten. 

Miten vietin jouluni Teneriffalla?
Minun jäädessä kotivahdiksi, kämppäkaverini oli joulun oman sukunsa ja ystäviensä kanssa. Jouluaattona sain seuraksi kaverini ja tämän työkaverin, joka tuli mukaan sattumalta. Hän olisi muuten joutunut olemaan joulun yksin kotonaan videopuhelimessa. Koska kenenkään ei tule olla jouluna yksin, kutsuimme hänet mukaan. Meitä oli siis suomalainen, hollantilainen ja ranskalainen. 

Hollantilainen kokkasi huippuillallisen ja kertoi tarinan, miten oli aikaisemmin asunut Michelin-tähtiravintolassa työskentelevän kämppiksen kanssa ja joka päivä tämä oli loihtinut mitä ihmeellisimpiä ruokia ja tämä hollantilainen kaverini sai toimia makutuomarina. 

Söimme riisiä, lohta valkokastikkeessa ja parsakaalia. Sen lisäksi olin tehnyt paistinpannulla oliiviöljyssä herkkusieniä kera valkosipulin ja espanjalaisen ilmakuivatun kinkun. Hollantilainen oli ostanut viiniä ruoan kyytipojaksi, mutta ei mitä tahansa viiniä, vaan kuulemma hänen paras koskaan maistamansa viini. Ja hän on maistanut elämänsä aikana paljon, koska on työskennellyt ravintoloissa. Mekin totesimme, että on todella poikkeuksellisen hyvää.

Sain lahjoiksi hollantilaiselta suklaata ja kämppikseltäni huivin ja kuumavesipullon. Sevillan matkan jälkeen tosiaan sairastuin pahaan flunssaan. Sevillassa nukuin hostellissa dormissa, joka oli uskomattoman kylmä ja lisäksi sää oli sateinen. Sevillassa, jossa ei koskaan sada. Tietenkin satoi juuri silloin, kun minä menin sinne. Tuon matkan jälkeen olin pari viikkoa flunssassa, jouduin juomaan paljon inkivääriteetä ja nukuin kuumavesipullon kanssa, jonka olin saanut kämppikseltäni lainaan. Nyt sain lahjaksi ikioman kuumavesipullon. Huivi puolestaan oli hänen Valencian matkaltaan. 

Minä puolestani olin antanut oman lahjani etukäteen: tarjosin hänelle ja 14-vuotiaalle serkullensa elämyksen: tryffelityöpaja. Viime lauantaina teimme siis tryffeleitä – baarissa. Se oli 14-vuotiaan ensimmäinen kerta baarissa (kuten myös tryffeleiden teossa). Hän totesi ennen sinne menoa: ”Ensimmäinen ja viimeinen kerta”. Työpaja oli niin upea elämys niin kämppikselleni kuin serkulle, joka esitti vienon toiveen uusinnasta. 

Joulupäivä meni nopeasti. Ruoaksi olin tehnyt rosollia (jonka lopulta unohdin jääkaappiin), possua appelsiinikastikkeessa ja perunoita oliiviöljyssä. Katsoimme elokuvan The Christmas Chronicles Netflixin kautta. Lämmin suositus tälle elokuvalle! 

Leffan jälkeen kaverini meni kotiinsa ja sittenpä kämppäkaverini tuli takaisin. Minä lähdin lenkkeilemään jouluiseen Santa Cruzin kaupunkiin kuunnellen samalla podcastia – espanjaksi tietenkin. Satamassa näin suurimman koskaan näkemäni laivan. Näin merimiehiä valkoisissa asuissaan. Näin pariskuntia, perheitä ja kauniita jouluvaloja. Santa Cruzin keskusta on niin kaunis jouluvaloissaan!
Kuva vuodelta 2018.
Kuva vuodelta 2018.
Kuva vuodelta 2018.

Kuva vuodelta 2018.
Tänään on Tapaninpäivä. Ja paluu arkeen. Ensi viikolla alkaa jo uusi vuosi, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten juhlistaa sitä. Olo tuntuu kieltämättä vähän yksinäiseltä ja silloin on hyvä muistuttaa mieleen, mitä ihmettä teen Teneriffalla?! Ja sitten kuiskaan itselleni: omia unelmia tavoittelemassa. Unelmia, jotka tällä hetkellä tuntuvat vieläkin niin kaukaisilta ja oma etenemiseni niin tuskastuttavan hitaalta. Mutta jos olen tullut tänne asti, en voi luovuttaa. Enkä varsinkaan jouluna tai uutena vuonna.

Joulujutut tiivistetysti
Joulumenut: Lohi valkokastikkeella, parsakaali, jasmiiniriisi, herkkusieni-valkosipuli-ilmakuivattu kinkku, possua appelsiinikastikkeessa, oliiviöljyssä paistetut perunat, rosolli, vihersalaatti, polvorones, glögi, piparkakkuja
Joululaulu: Jeff Buckley - Hallelujah
Jouluviini: Juan Gil Jumilla (2017)  
Jouluelokuva: The Christmas Chronicles
Joulukuusen koristeluidea: Itsetehdyt joulukoristeet ja joulukortit

Millainen oli sinun joulusi?
post signature

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

PÄÄSIN AVUSTAJAKSI NETFLIX-SARJOIHIN

Kyllä elämä on ihmeellistä! En liioitellut ollenkaan, kun kerroin elämäni olevan kuin elokuvaa Teneriffalle muutettuani. Kirjaimellisesti. 
 
Minulle on sattunut niin paljon kaikkea ihmeellistä… Jopa siinä määrin, että välillä mietin olenko poistunut elävien kirjoista? Mitä jos se onkin sieluni, joka elää näitä ihmeellisiä asioita? Tai ehkä Teneriffa on vain niin maaginen paikka, että täällä kaikki on… mahdollista? 

Minun polkuni ei kuitenkaan ole ollut helppo, edes täällä Teneriffalla. Olen ollut haastavissa tilanteissa. Olen kokenut hetkiä, jolloin on tuntunut, etteivät voimani riitä, etten jaksa… Miksi olla täällä taistelemassa, jos voisin olla Suomessa? Jos vain palaisin maitojunalla kotiin? 

Ja silti… Silti minusta tuntuu, että ensi kertaa elämässäni olen paikassa, jonne kuulun. Paikassa, jossa minun tulisi olla. Juuri, kun olen kokenut suuren vastoinkäymisen… Juuri, kun olen halunnut heittää pyyhkeen kehään ja vain luovuttaa, minulle on sattunut jonkinmoinen ihme. 

Jos luit edellisen postaukseni, tiedät jo suurin piirtein, mitä vuoteni Teneriffalla on pitänyt sisällään. Vuosi, jota kutsun ihmeiden vuodeksi. Nyt kerron teille yhdestä noista ihmeistä.

Olen muutaman viikon ajan saanut kulkea kuvauksesta toiseen, joissa olen osallistunut Netflix-sarjoihin avustajana. Kyllä, luit oikein, monikossa. Tähän mennessä olen työskennellyt avustajana kahdessa sarjassa: The One ja Sky Rojo. 

Minä olen se tyyppi, joka auttaa sarjoista tekemään todentuntuisen. Olen se tyyppi, joka on kohtauksessa siellä taustalla. Se tyyppi, johon kukaan ei ikinä kiinnitä mitään huomiota, mutta jos meitä ei olisi, on kuin jotain puuttuisi. Mitään muuta ei ole tarvinnut tehdä, kuin olla oma itsensä. Ja kaiken lisäksi saan siitä palkkaa.

Miten pääsin avustajaksi?

Luonnollisestikaan en voi paljastaa, millaisia kohtauksia kuvattiin. Mutta voin kertoa, miten pääsin mukaan. 

Jos joku ei tiedä, Netflix on amerikkalainen yritys, joka jakaa ja tuottaa audiovisuaalista sisältöä. Netflix mullisti viihdemaailman, sillä se toi elokuvateatterikokemuksen kotisohvalle. Siitä on tullut uskomattoman suosittu. Netflix tuottaa myös omia dokumentteja, elokuvia ja sarjoja. On mielenkiintoista, että sen Euroopan pääkonttori sijaitsee Madridissa. 

Miten siis minä pääsin mukaan Netflix-sarjoihin? 

Kaikki alkoi siitä, kun viime talvena aloin käydä kielivaihdossa petraamassa englanninkieltäni. Sen myötä minut lisättiin Whatsapp-ryhmään. Vaikka en ole pitkään aikaan ehtinyt kielivaihtoihin mukaan, olen edelleen ryhmässä. Eräänä päivänä joku meidän yli 100 hengen poppoosta jakoi ilmoituksen: tunnettu tuottaja etsii avustajia. Teneriffa on todella suosittu kuvauspaikka monestakin syystä, joista yksi tärkeimmistä on varmasti se, että täällä on niin erilaisia maisemia ja jokaiselle jotakin. 

Päätin oitis ilmoittautua mukaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Olen monet kerrat aikaisemminkin yrittänyt, jopa täällä Teneriffalla. Tuloksetta. Tällä kertaa päätin liittää hakemukseen valokuvia, jotka on ottanut ammattivalokuvaaja. 

Ammattivalokuvaaja ei tule heti ehkä ensimmäisenä mieleen, kun laittaa hakemuksen avustajaksi. Sattumalta minulla oli kuvat valmiina, sillä olin ottanut ne varta vasten omaa verkkosivustoani varten. 


Jos sinäkin haluat avustajaksi…

#1. Panosta hakemukseesi ja valokuviin
Olin aina ajatellut, että ammattivalokuvaajan palkkaaminen olisi jotenkin todella kallista. Eräs valokuvaajatuttavani kuitenkin suositteli lämpimästi, sillä ero on kuin yöllä ja päivällä. Totuus on, että jos haluat erottua ja antaa ammattimaisen vaikutelman, niin kannattaa palkata ammattilainen. 

Selvä. Minun piti siis vain löytää ammattivalokuvaaja. Vieläpä sellainen, johon minulla olisi varaa. Ensimmäiseen valokuvaajaehdokkaaseen törmäsin eräässä tapahtumassa. Harmi vain, että häntä ei tuntunut kiinnostavan uusien asiakkaiden saaminen, sillä lupaavan alun jälkeen hän ei vastannut viestiini. Luovutin.

Seuraava valokuvaajaehdokas oli toinen samassa tapahtumassa tapaamani henkilö. En vain ollut aivan varma siitä hänen ammattilaisuudestaan. Kovin innokkaalta ei hänkään vaikuttanut, kun ei laittanut edes hintatietoja. Luovutin. 

Lopulta päätin tutkia Airbnb-sivustoa. Siellä on nykyisin asuntojen ja huoneiden lisäksi myös elämyksiä. Sitä kautta löysin oman valokuvaajani ja vieläpä edullisesti. Minä halusin vain muutaman kuvan ja kuvauspaikaksi sovimme meidän kirjaston, joka on auki 24/7. Nykyisin valokuvaajille on tullut aivan uudenlainen markkinarako: kuvata matkailijoita, jotka haluavat loistaa somessa. 

#2. Hae, hae, hae - äläkä luovuta
Vain yksi kyllä-vastaus riittää. Sen saadakseni minun piti lähettää useita hakemuksia, mutta en luovuttanut. 

#3. Pidä itsestäsi ja ulkonäöstäsi huolta
Meillä jokaisella on oma, persoonallinen ulkonäkömme. Se kannattaa hioa esiin huolehtimalla itsestään ja omasta ulkonäöstään. Itse olen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kuntosalilla ja yritän myös syödä terveellisesti.

Marraskuun alussa kutsu kävi. Toki minua ei vielä ollut valittu virallisesti. Jouduin laittamaan jopa lisää valokuvia. Vahvistuksen odottaminen oli piinaavaa. Kun lopulta tuottaja sanoi OK, ei riemulla ollut rajaa. 

Ensimmäinen keikkani avustajana oli The One-sarjassa. Olin todellakin tippua penkiltä, kun tajusin, että kyseessä on Netflix-sarja. Sanomattakin lienee selvää, että kokemus oli unohtumaton. 

Ajattelin sen jäävän siihen yhteen kertaan…
Toisin kuitenkin kävi. Seuraavalla viikolla menin etelään todella lyhyellä varoitusajalla. Tosin olin itse aktiivinen ja olin laittanut ensimmäisten kuvausten jälkeen perään kiitosviestin ja muistutin olevani heidän käytettävissään. 

Tällä kertaa kuvaukset eivät kestäneet kovin pitkään. Mutta taisin saada jalkani oven väliin. Sitä seuraavalla viikolla pääsin uudestaan - kaksi kertaa! Sarjakin vaihtui lennosta. Enää ei kuvattu The One-sarjaa, vaan tällä kertaa kyseessä oli Sky Rojo. 

Näiden kokemusten ansiosta olen saanut seurata sarjojen tekoa läheltä ja olla mukana aivan mielettömissä kohtauksissa. Olen saanut elää ikimuistoisia ja nauruntäyteisiä hetkiä. Olen tavannut upeita tyyppejä. 

Minähän olen tosiaan aikaisemmin ollut elokuva-avustajana ja nyt ensimmäistä kertaa sarjoissa. Sarjan kuvaukset eivät näytä eroavan suuresti elokuvan kuvauksista. Ihan yhtä hidasta ja odottamista. Kuvauksissa työskentelee paljon ihmisiä. On ammattilaista joka lähtöön. Kuvauksien hyvä puoli on, että siellä saa yleensä syödä vatsansa täyteen. Ja ruoka on todella hyvää. 

Yleensä näissä elokuva- ja sarjahommissa mietityttää myös tuo vessapuoli. Kuvaukset kun voivat olla vaikka missä ja voi olla, ettei lähellä ole vessaa mailla eikä halmeilla. Ensimmäistä kertaa jouduin siis menemään rekassa olevaan vessaan. Ja voi pojat millainen vessa se oli! Se oli viimeisen päälle laitettu kaikilla mukavuuksilla ja erittäin siisti. Ja kyllä, todellakin tunsin itseni leffatähdeksi pytyllä istuessa, kun musiikki vain soi ja soi. Enpä arvannut, että vessareissu voisi olla tällainen elämys. 

Yksi mielenkiintoisimmista kohtauksista, joihin osallistuin, oli toimintakohtaus. Ennen sitä huomautin ohjaajalle, ettei minua ole meikattu ja hiukset on aivan sekaisin (tuuli niin kovasti). Ohjaaja vain tsemppasi, että just hyvä noin ja paljon luonnollisempi. Juu, minä vain olen ilman meikkiä vähän sairaannäköinen (olin muuten vielä flunssan jälkimeiningeissä). Kamera kuvasi aivan lähietäisyydellä.

Entäs sitten julkkisten bongaus?
Moni avustaja varmasti toivoo näkevänsä vilauksen ihailun kohteestaan. Monet ihailevat, suorastaan palvovat näyttelijöitä. Itse en sellaista ymmärrä, sillä ihan tavallisia ihmisiä hekin ovat. 


Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olen suuri elokuvien ja sarjojen ystävä ja jopa täällä blogissa tehnyt paljon arvosteluita, niin enpä tunnistanut niitä ekoja näyttelijöitä. Tällä viikolla onnistuin näkemään yhden kuuluisan espanjalaisen näyttelijän: Miguel Ángel Silvestre. Ilman paitaa. Hänet tunnistin seitsemän vuoden takaa, kun hän piipahti Zaragozassa. 

Onnistuin tietenkin nolaamaan itseni hänen seurassaan. Hän oli niin mukava, että tuli juttelemaan meille avustajille. Ja minä varsin hyvin tiedän, ettei kuvia saa ottaa, eikä näyttelijöitä häiritä... Kaiken lisäksi olen aina todella hiljainen, enkä yleensä sano mitään. Enkö vain nyt mennyt möläyttämään kuvasta. Hän joutui vähän niin kuin puolipakolla kuvaan ja minä halusin vajota maan alle. 

Noh, näköjään sain mokani anteeksi. Ensi viikolla kuvaukset jatkuvat jossain päin Teneriffaa ja saan olla mukana myös siinä. Ihan mieletöntä. 

Mitäs minä vielä kertoisin? Ai niin, eilinen pyyntö toimistolta räjäytti potin. Minun piti laittaa kuvat minun käsistäni. Tarvitsevat kuulemma sijaisnäyttelijän. Käsille! Hyvä, ettei tullut pissat housuun: doble de manos. Ajatelkaa, miten huikeaa olisi olla käsisijaisnäyttelijä. Laittaisin sen ehdottomasti omaan ansioluettelooni. 

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jätä kommentti. Se innostaisi minua kirjoittamaan lisää. Tai jos sinulla on joku kysymys, niin kysy.
post signature

tiistai 19. marraskuuta 2019

VUOSI TENERIFFALLA

En voi uskoa, että nyt olen ollut Teneriffalla yhtäjaksoisesti yli vuoden. Minun on nyt pakko pysähtyä, hengittää syvään ja pohtia, missä olen ja mihin suuntaan menen. Kun tulin Teneriffalle vuosi sitten, olin vakaasti päättänyt seurata sydämeni ääntä. Päätin omistaa elämäni yksinomaan kirjoittamiselle. Ja niin tein. 
Juuri, kun lentokone oli laskeutunut Teneriffalle, sain masentavan viestin puhelimeeni. Minulla piti olla huone vuokrattuna Santa Cruzista, vaan eipä ollut enää. Amerikkalainen perui sopimuksemme henkilökohtaisiin syihin vedoten.  

Onneksi minulla oli B-suunnitelma. Olin järjestänyt asiani niin, että olisin alkuvaiheessa erään suomalaisnaisen luona koiranhoitajana. Etsin uutta vuokrahuonetta kissojen ja koirien kanssa ja nimenomaan Santa Cruzista. Olin aikaisemmalta Teneriffan pyrähdykseltä todennut, ettei etelä ole minua varten.

Näin alkoi minun eloni tällä saarella ja on aika kurkata, miten minulla menee...

Vuoden aikana minulle on tapahtunut seuraavaa:
Löysin huippukämpän ja huippukämppiksen hyvältä sijainnilta Santa Cruzista.
● Ilmoittauduin kuntosalille, jossa käyn säännöllisesti.
● Sain itselleni oman mentorin.
● Artikkeleitani julkaistiin Suomessa Ilta-Sanomissa ja Karjalaisessa.
● Kirjoitin lukuisia artikkeleita, joita ei kuitenkaan julkaistu. Se sai minut ajattelemaan muita vaihtoehtoja. Halusin edelleen elää kirjoittamisella.
Aloin siis opiskella copywritingia. Olin opiskellut sitä jo aikaisemmin, mutta halusin opiskella lisää ja tulla todella hyväksi.
Piipahdin jouluna Suomessa. Uudeksi vuodeksi tulin takaisin Teneriffalle, jonka vietin kämppikseni kanssa.
● Sain asiakkaita. Olen kirjoittanut verkkosivustoja, uutiskirjeitä ja blogeja.
● Opiskelin hakukoneoptimointia ja nyt osaan kirjoittaa artikkeleita, jotka sijoittuvat Googlen etusivulle. Arvatkaa käytänkö tätä taitoa oman blogini kanssa? En tietenkään, koska minua ei kiinnosta nostaa oman blogini hakukonenäkyvyyttä. Tämä siksi, koska blogini tarkoitus on ollut auttaa minua kehittymään kirjoittajana. Joskus saatan silti tarkistaa, onko jollakin hakusanalla tehty hakuja Googlessa. Vaikka näkisin, että hakuja on 0 kappaletta, teen postauksen joka tapauksessa. 
● Helmikuussa menin Barcelonaan osallistuakseni copywriting-tapahtumaan ja kouluttautuakseni lisää.
● Aloin vaeltamaan aktiivisemmin Teneriffan upeissa maisemissa. Sain upeita ystävyyksiä.
● Koin Santa Cruzin huikeat karnevaalit.
Keväällä jouduin blokkiin, enkä tiennyt, miten edetä. Melkein palasin Suomeen.
● Halusin kuitenkin pitää kiinni unelmastani. Sain uusia projekteja juuri oikeaan aikaan ja selvisin eteenpäin.
● Työskentelin koko kesän tiukasti projektien parissa. Elämäni pyöri vain työnteon ympärillä. No, näin minä ystäviä ja kävin Forestal Parkissa ja rannalla.
● Suoritin kirjoittamis-, minitarina- ja käsikirjoituskurssin.
● Käsikirjoituskurssin myötä näyttelin lyhytelokuvassa.
● Pääsin Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan kirjoittamisen perusopintoja ja nyt olen suorittanut 5 opintopistettä. Tähän mennessä olen saanut yhden arvosanan ja arvostelun. Ihan hyvin meni, sain 4 ja hyvää, rakentavaa palautetta.
● Olen kirjoittanut minitarinoita ja innostun niistä yhä enemmän. Ystävät ovat kovasti kannustaneet jatkamaan minitarinoiden parissa.
● Pääsin avustajaksi Netflix-sarjaan. Sarjan nimi on The One. Eli sitten, kun sarja joskus tulee ulos, niin koittakaapa bongata minut sieltä.
● Kirjoittamiskurssin hedelmänä syntyi kirja, joka julkaistaan ensi vuonna. Minunkin tarina on siinä mukana. Siitä tarinasta olen tosi ylpeä. Ajattelin jo, ettei opettaja innostunut minun zombieta vilisevästä tarinasta… 
Kirjoittamiskurssilla luin yhden minitarinan. Sen kuultuaan eräs vanhempi mieshenkilö lähestyi ja tarjosi yhteistyötä eräässä teneriffalaisessa lehdessä. Joulukuussa julkaisen kyseisessä lehdessä muutaman minitarinan.
● Tällä viikolla matkustan Sevillaan. Kyseessä ei ole mikään hupimatka, vaan menen kouluttautumaan. Aiheena copywriting.
● Kohta avautuvat minun omat nettisivut, minun omalla nimelläni. Jännittävää. Julkaisen siellä ne kaikki artikkelit, joita en saanut julkaistuksi. 
Kun katson tätä listaa, niin kieltämättä olen saanut asioita aikaiseksi, mutta toisaalta tuntuu, että olisi pitänyt saada aikaan enemmän. Vaikka tässä ajassa olen saanut itselleni uuden ammatin ja voin elää kirjoittamisella. Tilanne elää koko ajan, koska tavallaan olen vielä alussa. Ja silti en kuitenkaan ole. 


Olen ollut freelance kuitenkin kohta jo melkein kymmenen vuotta, mutta nyt ensimmäistä kertaa se on minun päätyö. Voin sanoa, ettei ole helppoa, mutta en tullut tänne luovuttamaan. Kyllä minua silti vähän kirpaisee, etten tänä jouluna pääse Suomeen ollenkaan. Olen kuitenkin varma, että ahkera työnteko palkitaan ja vuoden päästä minun tilanteeni on parempi. Ehkäpä silloin pääsen jopa Suomeen. 

post signature