perjantai 29. toukokuuta 2020

OLIPA KERRAN...

Lapsuuteni iloisimmat (ja surullisimmat) muistot liittyvät ankkoihin. Tulen aina muistamaan, kuinka eräänä kauniina kesäpäivänä koko perhe juoksimme ympäri taloa harmaan ankan juostessa perässämme. Voi, kuinka meillä lapsilla oli hauskaa! 
 
Aluksi ankkoja oli ollut kaksin kappalein, mutta ketturepolainen vei toisen. Tämä jäljelle jäänyt ankka haki meistä siis turvaa ja siksi seurasi joka paikkaan. Ankasta tuli minulle tärkeä ja se oli lemmikki siinä, missä koira taikka kissa. 
Kunnes eräänä päivänä sitä ei enää näkynyt… Huolestuin. Ihmettelin, minne koko ankka on hävinnyt ja etsin sitä. Kunnes löysin sen… Tai osan siitä. Ankan pää metsän reunalla. Näky, joka on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Silloin tajusin, että olimme juuri syöneet oman ankkamme. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.
Mutta palataanpa nykyhetkeen. Olin koirien kanssa lenkillä maaseudulla, kauniilla kukkuloilla jossain päin Etelä-Teneriffaa.  Tapani mukaan päästin hauvat irti, jotta ne saavat nauttia vapaudesta ja luonnosta. 

Tällä kertaa tapahtui, jotain, jota ei aiemmin ollut tapahtunut…
Koirien kilpajuoksu.
Koirat säntäsivät raketin lailla. Ne juoksivat kohti mäen rinnettä ja pian näin sen: ankka, ilmielävänä. Sydän nousi kurkkuun. Säikähdin, että kohta ankasta on jäljellä vain maahan leijailevat höyhenet. 
Huusin koirien perään ja ehdin ajatella, että ne menevät kuuroille korville. Hetkeä myöhemmin todistin koirien ja ankan kohtaamista. Ja näin jotain, jota en todellakaan ollut osannut odottaa. Yleensä lenkkipolun linnut vaihtavat maisemaa suurin piirtein välittömästi nämä kaksi koiruutta nähdessään. 

Mutta ei tämä ankka. Se oli selvästi toista maata. Ankka oli koiria vastassa tyynenä ja ylpeänä, kuin itse viilipytty. Se näytti koirille pyrstöään ja seisoi kukkulan kuninkaana. 
Mitä tekevät koirat? Menevät hyvin lähelle, mutta eivät kosketakaan ja lopulta luikkivat pois häntä koipien välissä. Samaan aikaan käteni hapuilee kännykkää ja saan otettua kuvat itse tilanteen jo mentyä ohi. 
Vaikutuin ankan asenteesta. Se varmaan tuhahti näille koirille:

– Ja paskat.

Koirat saivat väistyä ankan edessä. Vaikka heitä oli kaksi vastaan yksi.
Kotimatkalla tapasin naapureita. Sen naapurin vanhan herran, joka istuu aina ulkona periespanjalaiseen tapaansa – oli karanteeni tai ei. Ja sen toisen vanhemman miehen, joka aina toistaa koiran nimeä. Näytin alla olevaa kuvaa ja sain tietää tämän ankan olevan muuttoankka.
Sellainen, joka tulee lentäen ihan omin siivin Teneriffalle. Oikea maailman ankka! Ties missä kaikkialla se onkaan matkustellut.

Ja minä katsoin silmät pyöreinä. Voiko tämä olla totta? Naapurit alkoivat haaveilla ankkapaistista ääneen:

Pato a la naranja. 

Minä pyörittelin silmiäni ja huudahdin:

– Ei varmasti!

Tajusin, että näen ankan mieluiten elävänä. Ja varsinkin tämän ankan, eikä vähiten lapsuusmuistojeni vuoksi. Sillä on asennetta, josta meidän jokaisen tulee ottaa oppia. Se ei antanut pelolle valtaa ja kohtasi vaaran rintarottingilla ja näytti sille jopa pyrstöään. 

– Ja paskat, sanoi ankka koirille.
Emme enää nähneet ankkaa. Ehkäpä se on jo lentänyt muille maille tai saarille...

Onko sinulle sattunut yllättäviä tilanteita koirien kanssa?
post signature

lauantai 25. huhtikuuta 2020

KARKASIN KARANTEENISTA ESPANJASSA

Espanjassa on ulkonaliikkumiskielto. Nokkaansa ei ole saanut ulos laittaa ilman painavaa syytä maaliskuun puolesta välin lähtien. Noudatin karanteenia tunnollisesti ensimmäiset kaksi viikkoa. Sitten piti päästä ruokakauppaan. Ja apteekkiin. Kävinpä myös roskat heittämässä. Eikö vain silloin ollut poliisi heti kärppänä kysymässä, minne matka… 
 
Niin, minne minulla olikaan matka? 

Kerroin joku aika sitten tässä postauksessa ajatuksiani tulevasta. En itsekään vielä tuolloin tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Omat suunnitelmani olivat aivan auki.

Huoneeni olin jo ehtinyt sanoa irti. Uusi asukas muutti heti maaliskuun alussa ja minun oli tarkoitus lähteä sen kuun loppupuolella. 

Sitten tuli korona ja sotki suunnitelmat. 


Pystyin viipymään vielä jonkun aikaa. Jäinkin odottelemaan pahimman koronapiikin ohimenoa. Tiesin, etten voi jäädä ikuiseksi ajoiksi kämppäämme. Se on passeli kahdelle hengelle, mutta kolme on jo liikaa. 

Etsin netistä tietoa, saako karanteenin aikana muuttaa. Selvää vastausta ei löytynyt. 

Liikkumista koskeva ohjeistus oli tällainen:
1. Ruoan ja perustarpeiden hakeminen, apteekki
2. Terveyskeskus- tai sairaalakäynti, myös eläinlääkäri
3. Työpaikalle meno
4. Kotiin saa palata, jos on jossain muualla
5. Vanhusten, alaikäisten, erikoistarpeellisten auttaminen
6. Pakollisten pankkiasioiden hoitaminen

7. Force mayor
8. Muu pakollinen syy

Ohjeistuksen perusteella tulkitsin niin, että saan muuttaa. 

Pakkasin laukkuni. Taas sen laukun, johon mahtuu koko elämäni ja mietin, kuinka monta kertaa minun pitää vielä tämä tehdä. Kuinka monta muuttoa minulla on vielä edessä? Saanko joskus muuttaa paikkaa, jota kutsua kodiksi? Enkö ole yrittänyt tarpeeksi ja tehnyt kaikkeni? 

Hoin, että kyllä elämä kantaa. Kyllä elämä kantaa. Kaikki järjestyy. Vaikka pelkäsin, mitä jos… Mutta en luopunut tuosta uskosta. Tuosta lapsenomaisesta uskosta, että kyllä minä pärjään.
Lauantai-iltana otimme pikku brindikset kolmistaan: minä, kämppikseni ja uusi asukas. Muistelimme, mitä kaikkea meille ehtikään tapahtua puolentoista vuoden aikana. 

Oli kutsumattomia vieraita. Patikointireissuja. Karnevaalit. Hiekkamyrsky.

Uusi asukas oli hyvin kiitollinen minulle, että pääsi näin kivaan kämppään. Ja minä totesin: aika aikansa kutakin.

Kämppikseltä sain vielä mukaani kirjeen, jota tarpeen vaatiessa voisin näyttää poliiseille. JOS minut pysäytettäisiin kadulla. Olin huolissani, mutta rauhoitin itseäni sillä, että minulle tämä on force mayor. Silti takeita ei ollut mistään. Kävisikö se hyväksyttävänä syynä kuten apteekissa tai kaupassa käynti? 
Hyvästelin heidät tuona iltana ja huikkasin: ”Toivon, että EMME näe aamulla!”

Ja niin minä lähdin. Aamuyöllä. Heräsin klo 4.30 ilman herätyskellon soittoa ja tunnin päästä olin linja-autoasemalla. Hiljaista oli. Ja pimeää. Olin valinnut näin aikaisen lähdön, koska en halunnut kenenkään näkevän minua tai vahingossakaan törmääväni poliiseihin. 

Asemalla ei ollut juuri ketään. Oli muutama työntekijä ja eräs nainen, joka odotti samaa bussia kuin minäkin. Kuljettaja tuli ja pyysin häntä avaamaan säilytysluukun. Takaosan ovi avautui ja se toinen nainen astui sisään. 

Ja sitten ovi räpsähti kiinni - ja bussi oli lähdössä pois aivan nenäni edessä. Jouduin huikkaamaan kuljettajalle, joka oli aivan ihmeissään. Minä olin vielä enemmän. Hän oli juuri meinannut jättää minut Santa Cruziin! Ehkä hän ei vain ollut kuullut minun ääntäni? Minullahan oli kasvojeni suojana maski. Mutta kyllähän hän oli nähnyt minut ja sen valtavan kantamukseni? 

Kuljettaja avasi lopulta luukun ohjaamosta käsin. Siihen ei tarvittu kuin jonkun napin painallus. Laukku kyytiin ja hyppäsin bussiin. 

Kuva 23.4, kun minulla oli syntymäpäivät.
Tulimme Los Cristianosiin. Varmistin ennen poislähtöäni, että kuljettaja muistaa avata sen luukun minulle. Olisi hirveää, jos kuski painelisi menojaan minun laukku kyydissä. Se laukku, jossa on minun koko elämä. 

Onneksi sain sen ja jäin odottamaan seuraavaa bussia. Ihmisiä oli Los Cristianosissa kourallinen. Muuten oli aivan kuollutta. Oli pimeää. Kaksi työntekijää desinfioi katuja. Poliiseja en nähnyt, mutta se ei rauhoittanut minua. Vasta, kun bussi tuli ja olin turvallisesti sisällä, huokaisin. Edelleen hoin mielessäni kaiken menevän hyvin ja pääseväni perille.  

Ja niin minä pääsinkin. Päämäärääni, ystäväni luokse maaseudulle, ihanaan vanhan ajan taloon, pieneen espanjalaiseen puebloon. Ystäväni oli jo hereillä ja ohjeisti tarkasti varotoimenpiteiden kanssa. Kengät pois. Kädet pesin käsidesillä, oven ja matkalaukun kahvat desinfioitiin. Koirat olivat vastassa ja aivan kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. 

Minulla on huone yläkerrassa, jossa on myös kirjoituspöytä ja kirjoituspöydän äärellä voin kirjoitella. Ja niin minä olen kirjoittanut. En vielä itselleni niin paljon, mutta jotakin. Terassikin löytyy, mutta niitä aurinkoisia päiviä… Minne ne ovat hävinneet? 

Ihan kuin ilmasto olisi muuttunut koronan myötä. Ihan kuin olisi kylmempää. Ihan kuin sataisi enemmän. Ihan kuin luonto olisi heräämässä henkiin. 
Postauksen kuvat ovat tästä teneriffalaisesta kylästä.
Nyt jatkan karanteenissa ja yritän luovia tässä muuttuneessa maailmassa. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo…

Minä jatkan kirjoitteluja.  

Miten sinun karanteenisi on mennyt?
 post signature

lauantai 28. maaliskuuta 2020

KARANTEENIELÄMÄÄ ESPANJASSA

Olen Teneriffalla, kaupungissa, joka yleensä aina kylpee auringon valossa. Kuitenkaan viime aikoina en ole voinut nauttia tuosta päivänpaisteesta. Olen ollut karanteenissa maaliskuun puolesta välin. Silloin Espanjaan tuli ulkonaliikkumiskielto.

Mutta minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut paljon pidempään. Meidän kaikkien elämä muuttui hetkessä, ihan silmän räpäyksessä. Elämämme heitti kerralla monta volttia ympäri ja tässä sitä ollaan. Mutta mitä on kaksi viikkoa minun elämässäni? Tai kuukausi tai pari? 

Olen suhtautunut karanteeniin positiivisesti, koska minusta todellakin tuntuu, että nyt olemme jonkin ison äärellä. Jonkin ison muutoksen, joka vie kohti jotain parempaa. 


Toisaalta tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Olen kokenut suurta iloa nähdessäni, miten luonto saa levätä, elpyä ja miten sade on raikastanut ilmaa. Olen ollut turhautunut ihmisten välinpitämättömyydestä, kantanut huolta omasta, muiden ja koko maapallon tulevaisuudesta, surrut yrittäjien tilanteita, pelännyt  ohikulkevaa myrskyä ja ilmastonmuutosta. Olen tuntenut myös kiitollisuutta elämän pienistä, suurista asioista. Siitä, että olen saanut olla terveenä, minulla on ystäviä, ruokaa, työtä ja toistaiseksi vielä kattokin pään päällä.

Minulla on ollut ne omat rutiinit, joista pidän kiinni. Siinä mielessä elämäni ei ole muuttunut. Töitä on ja niitä voin tehdä etänä. Se, mikä on muuttunut, kotitreenistä on tullut osa jokapäiväistä elämääni. Ennen ei puhettakaan, että olisin alkanut kotona liikkumaan näin säntillisesti. 
Kuva: Pixabay. Muut kuvat blogini varrelta.

Nyt ei ole muuta mahdollisuutta. Oli otettava itseään kiinni. Joka päivä treenaan huoneessani Youtube-videoiden tahtiin. Ja myös joogaan. Ennen ne olisivat jääneet ajatuksen tasolle. 

Varsinkin joogauksesta olin haaveillut pidempään. Jo nyt olen huomannut sen positiiviset vaikutukset niin keholle kuin mielelle. Vitsailen myös ystävilleni, että karanteenin jälkeen olen paremmassa kunnossa kuin ennen sitä. 

Ulos en uskalla mennä ennen kuin aivan äärimmäisen pakon edessä. Eikä näitä tällaisia turhia reissuja ulkomaailmaan edes tule tiukan ulkonaliikkumiskiellon ja suurien sakkojen pelossa. 
Huomioitani karanteenin aikana
Olen alkanut tarkastella elämää uusin silmin. Jokaista liikettä, pientä hetkeä, pieniä, suuria asioita. Ja olen huomionut seuraavaa…

Kuinka eräänä päivänä Santa Cruzissa alkoi sataa ja vesipisaroiden iloinen roiske kantautui korviini. Ja se oli sen päivän kohokohta. Sen jälkeen onkin satanut aika monta kertaa!

Kuinka naapurin ikkunasta ilmeisen epätoivonen mies huusi: ”Minä tapan itseni!” 

Kuinka eräs leidi tanssi katolla ja uhkasi juoda itsensä känniin.  

Kuinka yläkerran naapurin vilkas peiton heilutus raikui koko kerrostalossa. 

Kuinka viikko sitten täällä myrskysi. Myrskysi niin kovaa, että pelkäsin kerrostalon romahtavan. Heräsin yöllä tuulen ulvontaan ja kurkistaessani ikkunasta ulos näin palmujen kumartavan ja sateen hakkaavan maata koko voimallaan. Käperryin sänkyyni ja vielä senkin jälkeen kuulin kuinka ikkunan ulkopuolella oleva metallikaihdin kolisi. Ja silloin pelkäsin. Mietin, tältäkö maailmanloppu tuntuu ja näyttää?
Kuinka seuraava päivä valkeni ja oli kuin mitään myrskyä ei koskaan olisi ollutkaan. 

Kuinka pääsin ruokakauppaan ensimmäistä kertaa kahden viikon karanteenin jälkeen. Siellä oli tiukat hygieniakontrollit ja osa hyllyistä ammottivat tyhjyyttään.

Kuinka ihmiset taputtavat joka päivä kello 19 osoittaakseen kiitollisuuttaan hoito- ja pelastushenkilökuntaa kohtaan. 

Kuinka itse juuri sinä kellonlyömänä olin kotimatkalla ruokakaupasta. Tulen aina muistamaan, miten kaduilla ei ollut juuri ristinsielua, mutta ikkunoissa ja parvekkeilla oli sitäkin enemmän porukkaa. Jotenkin tuli sellainen olo, että on kaiken kansan silmätikku ja siihen päälle vielä raikuvat aplodit.

Kuinka pääsin kerrostalon käytävään erään koiraansa ulkoiluttavan seniorin vanavedessä ja joka hyppäsi hissiin nokkani edestä, eikä jäänyt minua odottelemaan. Ennen se olisi ollut todella epäkohteliasta, mutta nyt se ei ole edes sallittua. Vain yksi henkilö kerrallaan saa mennä hissiin. Niin ne ajat muuttuvat!

Kuinka asunnolleni tullessa otin kengät heti pois. Espanjassa tosiaan ei ole sama käytäntö kuin Suomessa, vaan normaalisti kengillä voi lampsia sisälle ja ne vaihdetaan vasta omassa huoneessa sisätossuihin. Voi olla, että käytäntö muuttuu tästä eteenpäin monessa espanjalaisessa kodissa.

Kuinka pesin kädet ja vaihdoin vaatteet. Vasta sitten nakkasin ruoat jääkaappiin. Jatkuva varovaisuus, käsien pesu ja hyvä hygienia – ne ovat aseeni koronaa vastaan. 

Kuinka seuraavana päivänä kävin viemässä roskat. Muovit muovinkeräykseen, paperi paperiin, lasit omaansa ja vielä sekajäte. Juuri, kun käännyin takaisin mennäkseni asunnolleni, kurvasi poliisiauto kävelytien viereen ja kysyi, minne matka.  Vastasin meneväni kotiin ja ennen kuin ehtivät lisäkysymyksiä esittää, kerroin vieneeni roskat. En saanut sakkoja, mutta sydän taisi jättää muutaman lyönnin välistä. 

Millaista on sinun karanteenielämäsi ja millaisia huomioita olet tehnyt?
post signature

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

KORONAVIRUS - EI HYVÄ, MUTTA TARPEELLINEN

Mitenkään vähättelemättä tätä virusta tai sairastuneita tai kenties jopa henkensä menettäneitä, koronan ilmestyminen maailmaan, Suomeen, oli tarpeellinen.  Ei hyvä, mutta tarpeellinen. 
 
Korona tuli ihmiskuntaan ja syystä. Korona tuli meille opetuksena ja varoituksena. 

Koska ihmiset eivät toimi, ennen kuin on aivan pakko.

Toivon todella, että tämä pandemia vihdoin avaa silmämme. Meillä on nyt iso mahdollisuus muutokseen. Puhun muutoksesta, joka muuttaa koko ihmiskunnan, koko maailman, ja vie meidät uuteen aikakauteen. 

Koronaviruksesta ei ensimmäisenä tule mieleen, mitä hyvää se on tuonut tullessaan. Mutta kuten vanha sananlaskukin sanoo: ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mitä hyvää koronavirus on tuonut tullessaan?
Kuva: Pixabay.
1. Positiiviset vaikutukset ympäristölle
Koronan takia koko maailma pysähtyi. Kirjaimellisesti. Tehtaat ja yritykset suljettiin, lentojen määrät laskivat, rajoja laitettiin kiinni ja ihmisten liikkumista rajoitettiin. Esimerkiksi Espanjassa on ulkonaliikkumiskielto koronaviruksen leviämisen pysäyttämiseksi.

Tämä on mahdollistanut planeetalle historiallisen hengähdystauon. Ilma on alkanut puhdistautua. Kaupungeissa, kuten Madridissa, tilanne on nyt huomattavasti parempi ilmansaasteiden osalta. Ilmanlaatu on nimittäin hyvä tällä hetkellä! Tämä on uskomatonta. Puhutaan kuitenkin kaupungista, jossa on niin paljon saastetta liikenteen takia, että sitä on jouduttu jopa rajoittamaan. Tämä valaa minuun voimaa karanteenista selviämiseen.

Myös Kiinassa ilmansaasteet ovat vähentyneet. Siellä ilmansaasteet ovat tosiaan vuosittain vaatineet ihmishenkiä. Edelleenkään ilma ei ole puhdasta, vaan epäterveellisellä tasolla liikutaan. Uskoisin kuitenkin, että kaupunkilaiset havahtuvat tähän muutokseen.  Tilanne on nimittäin parempi, mitä se oli kuukausia sitten!

Ilmanlaatua voi seurata reaaliajassa täältä

Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, mitä vaarallisella tasolla oleva ilmanlaatu tarkoittaa.
Silloin, kun täällä oli se todella paha calima, tunsin keuhkoissani, miten oli vaikea hengittää. Ja minä olen perusterve henkilö, jolla ei ole astmaa tai allergioita. Caliman aikaan ilma oli raskasta ja ilmanlaatu hälyttävällä tasolla. Heti, kun se alkoi parantua, aloin tuntea sen myös hengittäessäni. 

Korona on tuonut mukanaan muitakin hyviä vaikutuksia ympäristölle. 

Vesi on kirkkaampaa. Esimerkiksi Italiassa, Venetsian kanaalissa nyt, kun kadut hiljenivät turisteista. 
Kuva: Pixabay.
2. Viihtyisämmät kaupungit
Viikko sitten tein viimeisen lenkkini Santa Cruzissa ennen eristäytymistäni neljän seinän sisälle. Huomasin, miten kaupungista oli tullut viihtyisämpi. Kuulin ensimmäistä kertaa linnun laulun päiväsaikaan ja ilmakin tuntui raikkaalta. Se hiljaisuus, rauhallisuus... Se oli jotain uskomattoman upeaa.

Kun ihmisiä ei kaduilla juuri näkynyt, kieltämättä se pisti miettimään tämän maailman menoa. 

3. Kotimainen ruoantuotanto ja autonomia
Pohdinnoissani aloin miettiä, että toivottavasti tämän jälkeen kotimainen ruoka nousisi arvoon arvaamattomaan. Toivon, että me suomalaiset arvostaisimme kotimaista ruoantuotantoa ja että ymmärtäisimme, miten tärkeää autonomia ruoantuotannon osalta on. 

Itsenäinen maa ei voi olla riippuvainen muista maista. Koska, jos me emme huolehdi itsestämme ja omista tarpeistamme, voimme uskoa, että hädän keskellä sitä ei kukaan muu tee. 
Kuva: Pixabay.
4. Arjen sankarit
Niin Suomessa kuin Espanjassa ovat töissä ne, joiden toiminta on yhteiskunnan kannalta kriittinen. Ne arjen sankarit, jotka pitävät yhteiskunnan pyörät pyörimässä ja huolehtivat, että me selviämme tästäkin iskusta. 

Niihin sankareihin kuuluvat hoitohenkilökunta, poliisit ja pelastustyöntekijät, ruoantuottajat, kuljettajat, kassatyöntekijät, siistijät, opettajat ja varhaiskasvatuksen työntekijät, virkamiehet ja päättäjät ja sekä varmasti monia muita ammatteja.

Mieleeni hiipii väkisinkin J. Karjalaisen laulu…

Näille sankareille kuuluu suuri kiitos. Ja jo heidänkin puolestaan aivan kaikkien tulisi ottaa korona vakavasti. Nyt, kun on tilaisuus, suomalaisten kannattaa eristäytyä. Ettei vain sinnekin tulisi tällaista liikkumiskieltoa, mitä Espanjassa.

5. Arvomaailma uusiksi
Korona-virus ei tule olemaan kuin joku ebola, sars tai sikainfluenssa. Ne herättivät aikoinaan kauhua ja pelkoa, mutta ne eivät koskaan levinneet näin laajalti. Korona viilettää ympäri maailmaa. Se on laittanut ihmiskunnan polvilleen. Ja millaisella tavalla!

Ihan kuin luontoäiti olisi käskenyt meidät kaikki omiin koteihimme miettimään, mitä olemme tehneet.

Koronavirus tulee jättämään historiallisen jäljen maailmaan -  aika ennen ja jälkeen. Se on vaikuttanut koko maailmaan ennen näkemättömällä tavalla.

Kerrankin ihmisillä on aikaa olla, viettää perheen kanssa laatuaikaa tai tarttua siihen kirjaan, johon muuten ei olisi löytänyt sopivaa hetkeä.

Kerrankin on aikaa pysähtyä. Miettiä, mikä on oikeasti tärkeää. Pohtia omaa elämää, maailmaa, luontoa. Nyt viimeistään osaa arvostaa ystäviä, perhettä, omaa vapautta liikkua, puhdasta ilmaa ja ympäristöä, jota monesti pidämme itsestäänselvyytenä. 

Moni meistä on kulkenut elämässään laput silmillä, automaattivaihteella. Elämäntapamme on tehnyt meistä kiireisiä, stressaantuneita ja juoksemme tapaamisesta toiseen minuuttiaikataululla.  
Kuva: Pixabay.
Mutta nyt jos koskaan arvomaailmaamme ravistellaan. Korona toi herätyksen. On aika pohtia, mikä on oikeasti tärkeää tässä elämässä? Mitä pitäisi muuttua, että meillä olisi planeetta vielä tulevillekin sukupolville? 

Tunnen surua miettiessäni kerskakulutusta ja "business as usual"-mentaliteettia. Tiedän, että minun ja meidän jokaisen pitää elää, ansaita joka päiväinen leipämme... Haluan korostaa, miten tärkeää kotimaisten yrittäjien tukeminen on. 

Mutta samalla jotain on muututtava ja tapahduttava, jotta planeettamme säilyisi myös jälkipolville.

Eräs espanjalainen tuttavani teki katoamistempun ja matkusti Balille juuri, kun koronatilanne oli räjähtämässä käsiin. En tiedä, miten ihmeessä hän siinä onnistui varsinkin, kun kaikkea matkustamista pitäisi juuri nyt välttää.

Tämä sai minut ajattelemaan, että olemmeko todella  näin pirun itsekkäitä? Ettemme kestä olla vaikka kotona? Itse näen karanteenin mahdollisuutena elämäni suurimpaan matkaan, matkaan itseeni ja omaan arvomaailmaani. Voin miettiä, miten tehdä maailmasta parempi paikka ja siksi kirjoitan myös tätä postausta.

Jos joku vielä tämän jälkeen ilkeää sanoa ”Fakta on se, että koronavirus unohdetaan aivan kuten ebolakin”, niin hävetköön. 

Itse asiassa uskon, että tämä on vasta alkusoittoa, mitä tuleman pitää… On aivan selvää, että korona tuo mukanaan toisen kriisin. Talous tulee romahtamaan. Meille kaikille tulee todella kovat ajat. En uskalla edes ajatella, miten siitä tullaan selviämään. On kuitenkin lohdullista ajatella, että olemme tässä samassa veneessä.

Tämän jälkeen jokainen varmasti näkee asiat ja elämänsä eri näkövinkkelistä. Ja se jos, mikä on positiivista!

Mitä ajatuksia sinulle heräsi? 
post signature