lauantai 16. helmikuuta 2019

OLEN ULKOMAALAINEN

Olen asunut Espanjassa 1/3 osan elämästäni näin karkeasti jaoteltuna. Vaikka olen espanjalaistunut ja tunnen itseni monessa suhteessa espanjalaiseksi, totuus on, että olen ulkomaalainen. Olen vieras vieraalla maalla.

Ulkomaalaisena olo ei ole helppoa, koska kuulun vähemmistöön. Kuulun vähemmistöön niin kansalaisuuteni kuin ulkonäköni puolesta. Tässä postauksessa haluankin kertoa, millaista se on. Millaista on olla ulkomaalainen Espanjassa? Entä eroaako ulkomaalaisena olo manner-Espanjassa verrattuna Kanariaan?

Ensinnäkään minulla ei ole äänioikeutta. Ei sillä, en sitä haluaisikaan.Minusta näkee yhdellä vilkaisulla, etten ole Espanjasta. Jos haluaisin helpon elämän, olisin jo takaisin Suomessa. Sulautuisin valtaväestöön, eikä kukaan tuijottaisi minua kadulla. Olenhan suomalainen –myös Dna:n mukaan. ;)

Espanjassa liikkuessani herätän huomiotani vaaleudellani. Teneriffalla jopa vielä enemmän, koska täällä ihmiset ovat joko latinoita tai latinohenkisiä. Latinolla viittaan etelä –ja väliamerikkalaistaustaisiin henkilöihin. Santa Cruzissa tätä ei paljoa tapahdu, eikä oikeastaan manner-Espanjassa aikoihin. Mutta saaren eteläpäässä kyllä.

Tuijottelu tai huutelu ei minua häiritse, koska se on ollut ns. positiivisessa hengessä, eikä sillä tarkoiteta pahaa. 
Monesti olen kuitenkin miettinyt, miten kauheaa olisi vihan ilmapiiri. Ilmapiiri, jossa ulkomaalaisia ei hyväksyttäisi. Jos minulle haistateltaisiin kadulla. Jos en olisikaan tervetullut. Jos minua tuijotettaisiin pahasti. Jos minua tarkkailtaisiin kaupassa kuin peläten, että varastaisin jotain. Jos en saisi työmahdollisuuksia. Jos minuun ei luotettaisi. Tai mikä pahinta, jos joutuisin pelkäämään väkivaltaa.

Voin vain kuvitella, millaista olisi olla ulkomaalainen, jossa yhden suomalaisen ****pään takia myös minut leimattaisiin.

Asuessani manner-Espanjassa, työn löytäminen oli haastavaa. Muistan myös ajan, jolloin en vielä osannut espanjaa kovin hyvin. Monesti tunsin olevani idiootti, kun en ymmärtänyt jotain. Zaragoza oli loppujen lopuksi kuin kylä, eikä se ollut kaupunki helpoimmasta päästä. Uskon, että ulkomaalaisuuteni vaikutti tähän osaltaan. Ja kuten tiedätte, osoittautui myös, ettei Zaragoza ollut minun paikkani millään muotoa.
Espanjassa minua on monesti luultu ulkonäköni perusteella venäläiseksi tai romanialaiseksi, joita Espanjassa on valtavasti maahanmuuttajina. Heillä ei ehkä ole mikään maailman paras maine Espanjassa. Samaan hengen vetoon haluan todeta, että kaikki tuntemani romanialaiset ovat huipputyyppejä. Minun parhaimmat ystäväni ovat romanialaisia. Ainakin kerran koin, että minut tuomittiin ulkonäköni perusteella. Ollessani eräässä kaupassa, asiakaspalvelija rupesi seuraamaan minua. Ehkä hän pelkäsi, että pöllin kaupasta jotakin? 

Romanialaisen ystäväni ja hänen miehensä kanssa menimme kansainväliselle illalliselle Zaragozassa puolisen vuotta sitten. Ihmiset kiinnostuivat, kun kerroin olevani Suomesta. Kun ystäväni kertoivat olevansa Romaniasta, ihmiset alkoivat kartella.

Kokemukseni mukaan suomalaisuus on positiivinen juttu. Se on ikään kuin jonkinlainen status. On jotenkin coolia olla pohjoismaalainen. Ihmiset ovat erittäin kiinnostuneita Suomesta. Meillä on siis kaikesta huolimatta hyvä maine Espanjassa! Sanon kaikesta huolimatta, koska monesti suomalaiset ovat sortuneet kännisekoiluihin, josta kerron tuonnempana.

Kanarialla kansainvälisempi ilmapiiri verrattuna manner-Espanjaan
Täällä Teneriffalla ilmapiiri on tyystin toinen verrattuna Zaragozaan tai Madridiin. Täällä on oikeasti kansainvälinen ilmapiiri. Vaikka Santa Cruz on enemmän espanjalainen kaupunki, niin kyllä täälläkin kulttuurien kirjo on valtaisa. Olen tavannut ihmisiä Argentiinasta, Irlannista, Romaniasta, Australiasta, Hollannista, Ruotsista, Perusta, Ukrainasta, Tšekistä, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Venezuelasta. Etenkin venezuelaisia on todella paljon, joskaan se ei niin yllätä ottaen huomioon maan tilanteen.

Heitetään suora vertaus, miksi Teneriffa on kansainvälisempi kuin Zaragoza. Kerroin juuri olleeni kansainvälisellä illallisella Zaragozassa romanialaisen ystäväpariskunnan kanssa. Kerron tuosta illasta vielä vähän lisää. Se oli kansainvälinen illallinen, joten odotimme siellä olevan eri kansalaisuuksia. Paljastuikin, että suurin osa oli espanjalaisia, jotka olivat asuneet ulkomailla. He vain halusivat harjoittaa englannin kieltä ja olivat siksi tulleet paikalle. Vain murto-osa oli oikeasti ulkomaalaisia! Eli käytännössä meidän porukka, joku oli USA:sta ja yksi kreikkalainen.

Kun taas menin kielivaihtoon Teneriffalla, niin yhtenä iltana tapasin hollantilaisen, australialaisen, eteläafrikkalaisen, kanadalaisen ja ruotsalaisen. Enkä edes ehtinyt juttelemaan kaikkien niiden muiden kielivaihtoon tulleiden kanssa! Suurin osa oli siis selkeästi muualta ja vain kourallinen oli espanjalaisia.

Monelle uudelle tuttavuudelle olenkin ensimmäinen suomalainen. Mutta olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat tavanneet suomalaisia aikaisemminkin.

Eräs suomalaisiin tutustunut ruotsalaismies hämmästyi, kun en ollut humalassa baarissa. Hollantilaismies kertoi suomalaiskämppiksestään, joka joi pullon viiniä päivässä ja kun istuivat sohvalla, niin suomalainen meni aina sohvan toiseen päähän mahdollisimman kauas hänestä. Tässä tulee siis kaksi stereotypiaa suomalaisista, jotka olen joutunut kumoamaan.

1. Suomalaiset juovat alkoholia paljon ja humalahakuisesti
2. Suomalaiset ovat ujoja ja haluavat pitää etäisyyttä

Olen pelottavan tietoinen, että oikeasti olen joillekin se ensimmäinen suomalaiskontakti. Siksi yritän tehdä vaikutuksen. Olen oman maani käyntikortti maailmalla ja aina tilaisuuden tullen ”markkinoin” maatamme. Luulen, että olen saanut aika monet innostumaan Suomesta. Kämppäkaverinikin haluaa ehdottomasti matkata Suomeen lähitulevaisuudessa.
Tämä postaus on minun kokemukseni ulkomaalaisuudesta ja millaista se on ollut. Monesti on niin helppoa arvostella ulkomaalaisia, mutta unohdetaan, että me suomalaisetkin olemme maailmalla ulkomaalaisina, kuka missäkin maassa. 

Esimerkiksi täällä Teneriffalla on paljon suomalaisia eläkeläisiä, jotka voivat nauttia upeasta ilmastosta ja espanjalaisesta terveydenhuollosta. Vaikka käsittääkseni Teneriffalla julkinen terveydenhuolto on melko ruuhkautunutta, niin suomalaiset hyötyvät todella edullisista lääkkeistä. Lääkkeet ovat huomattavasti Suomen hintatasoa edullisempia. Espanja on edullisempi maa kuin Suomi ja sen lisäksi espanjalaiset maksavat jo veroissaan lääkkeitä. 

Mutta. Ihmiset ovat kautta aikain muuttaneet ja liikkuneet. Siitä saisi oman postauksensa! Suomalaisetkin ovat tulleet Suomeen ja saamelaiset siirtyivät pohjoisemmaksi. Muuttoliike tulee jatkumaan nyt ja tulevaisuudessa, joten halusin kertoa tuntojani ulkomaalaisuudestani. Haluan kannustaa ihmisiä olemaan ystävällisiä ja ymmärtäväisiä ulkomaalaisia kohtaan.

Ja sama toisin päin! Ulkomaalaisena minulla on vastuu edustaa kotimaatani parhaani mukaan. Se tarkoittaa myös sitä, että minun pitää olla maassa maan tavalla. Minun tulee kunnioittaa Espanjaa. Jos en ole ihmisiksi, minut saakin heittää maasta pois ja ihan syystä. 

Ulkomaalaisena ei ole helppoa. Uuteen maahan muuttaminen ja siellä asuminen on sinällään suuri seikkailu, joka kasvattaa, mutta myös opettaa. 

Minulle se on opettanut paljon. Ensimmäistä kertaa olen tässä tavallaan yksin, uuden äärellä, elämää opetellen. Katsotaan, minne elämä minut vie.  

Oletko nyt tai oletko ollut ulkomaalainen ja miten koit sen?
post signature 

torstai 14. helmikuuta 2019

ELÄKÖÖN RAKKAUS!

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloitin päivän lasillisella kuohuvaa. Mutta erittäin hyvästä syystä! Tapahtuipa niin, että menin tässä jokin aika sitten kuntosalille aamutuimaan niin kuin aina.

Oli body pump –tunnin vuoro, jossa hikoillaan oikein kunnolla. Minun ohjaaja on ihan paras. Hän on superhauska ja hänen tuntinsa ovat hauskoja. Tosiasiassa en tunne häntä paljoa. Mutta tuona aamuna minua odotti elämäni yllätys…

Body pump –tunnin jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Ihmettelin, miksi kaikki menivät ohjaajan luokse, eivätkä sujahtaneet ovesta ulos jatkamaan menojaan kuka minnekin. Vielä enemmän ihmettelin, kun eräs nainen alkoi lukea runoa. Ja voi pojat, se oli runo rakkaudesta! Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun tajusin ohjaajani menneen naimisiin! Hänen puolisonsa, joka sattui olemaan mies, oli luonnollisesti paikalla.

Oli jotenkin niin upeaa olla siinä ja nähdä heidät molemmat niin rakastuneina. Melkein kyynel vierähti poskelleni. Vain sen vuoksi, että he jakoivat niin ihanan hetken meidän kanssamme. Runo päättyi, lahja ojennettiin ja lopuksi kohotimme maljat.
Ajatuksia rakkaudesta
Kyllä, minä uskon vielä rakkauteen, kaikista kokemuksistani huolimatta. Eikä ole väliä onko se miehen ja miehen, naisen ja naisen vai miehen ja naisen välistä rakkautta. Tuon päivän jälkeen halusin kirjoittaa ajatuksiani rakkaudesta. Nyt ajankohta on mitä parhain, sillä onhan San Valentin! Suomessa se on ystävänpäivä, mutta Espanjassa juhlistetaan rakkautta.

Minä rakastan perhettäni, ystäviäni ja sukulaisiani. Olenko kuitenkaan sitä koskaan heille sanonut? Olenko sanonut heille, miten he ovat tärkeitä ja ilman heitä elämäni olisi onnetonta? Miksi sen ääneen sanominen kuitenkin tuntuu niin vaikealta? Miksi taas espanjaksi se tuntuu niin helpolta? Luontevalta? Miksi Espanjassa halaan ja annan poskipusuja, mutta Suomessa en mielelläni päästä ihmisiä lähelleni? Toki Suomessa halaan ystäviäni, mutta se ei ole niin itsestään selvää kuin Espanjassa.

Tämä kulttuurien ristiriita on suorastaan hämmentävä. Ja silti… rakkaus on universaali. Rakkaus ei tunne rajoja.

Olen miettinyt, miten rakkauttakin on monenlaista. On olemassa romanttista rakkautta, äidinrakkautta vai pitäisikö sanoa vanhempainrakkautta (sillä yhtälailla isätkin rakastavat lapsiaan), ystävien ja sukulaisten välistä rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Kaikki ovat erilaisia ja omalla tavallaan hienoja.

Rakkaus tunteena on hieno. Kävipä päässäni myös pelottava ajatus. Mitä jos en olekaan koskaan ollut rakastunut? Mitä jos olenkin ollut rakastunut rakkauden tunteeseen? Mistä sen siis voi tietää, onko sitä koskaan ollut rakastunut?

Toisaalta ehkä nuoruuden rakastumisia ei voi enää verrata tähän hetkeen. Olen kasvanut. Ehkäpä rakkauskin muutti muotoaan näiden vuosien aikana? 

Se, mikä alkoi ja oli ensirakkauteni, päättyi. Olin liian nuori, enkä ollenkaan valmis. Se, mikä alkoi ja oli elämäni rakkaus, muuttui roihuavasta tulesta hiljalleen palavaksi liekiksi, joka lopulta tukahtui. Tilalle tuli kaveruus. Kun ei ole liekkiä, ei roihua tai edes sitä pientä kipinää, ei ole romanttista suhdetakaan. Ei ole pohjaa, josta jatkaa tai johon suhdetta rakentaa. Silloin se on vain ystävyyttä. 

Uskon, että elämässä on kolme rakkautta, joten ehkä minulla on toivoa. Kolme siksi, että kolmas kerta toden sanoo. Sanoohan se jo vanha sananlaskukin. ;)

1. Ensirakkaus (El primer amor)
     2. Elämäsi rakkaus (El amor de tu vida)
     3. Todellinen elämäsi rakkaus (El verdadero amor de tu vida)

Näen tämän kuitenkin hyvin vaikeana. Maailma on muuttunut lyhyessä ajassa ja ihmiset ovat erilaisia. Ennen toiseen sitouduttiin niin myötä -kuin vastamäessä, mutta nykyisin erotaan melko heppoisesti. 

Toisekseen on todella vaikea löytää ihmistä, joka kolahtaisi. Jos jo ystäviä on hankala löytää, niin ajatelkaapas sitä elämänkumppania. Pitäisi olla aikamoinen tuuri, että törmäisi tällaiseen henkilöön. 

Jos sitten vaikka kävisikin niin, että joku kolahtaisi. Oikein todella ja näkisit hänet mielenkiintoisena, mutta mitäpäs jos se toinen henkilö ei tunne samoin? Tai mikä pahinta, ei edes anna tilaisuutta tutustua? Tai jos vaikka tutustuisit johonkin tosi huipputyyppiin, joka muuten on täydellinen, mutta "se jokin" puuttuu? 

Kyllä, elämänkumppania (ja myös ystäviä) on vaikea löytää! Kumppania, joka kulkee rinnallasi, elämän matkalla samaan suuntaan kuin sinä. Joka tuntee sinun vahvuutesi ja heikkoutesi, mutta on silti rinnallasi. Jonka kanssa jaat ilot ja surut ja parhaimmat naurut. Jonka kanssa perustat kodin, ehkä perheen, matkustat ja näet maailmaa, vaihdat ajatuksia. Avioliitto on kuin 50 vuoden keskustelu. 

Ja sama pätee myös ystäviin. Tosiystäviä on vaikea löytää. En löytänyt parhaimpia ystäviä kovin helposti Espanjassa taikka Suomessa, mutta sitten yhtäkkiä he vain tupsahtivat elämääni. Monesti juuri yllättäen, ihan kuin jonkun sattuman kautta.


Sattumalta juttelin Chilessä asuvani ystäväni kanssa rakkaudesta. Hän laittoi minulle ihanan mietelauseen. Tykkäsin siitä niin paljon, että laitan sen tähän lopuksi. Todellakin. Rakkautta ei etsitä. Se tulee, jos on tullakseen. Yksinkin on hyvä olla. Mieluiten tosiaan yksin kuin huonossa seurassa tai seurassa, joka ei tue päämäärien saavuttamisessa. 

Älä etsi rakkautta

Rakkautta ei etsitä, se on. Ja kun se on, se tulee, koska sitä sinä olet. Sen etsiminen vie sitä automaattisesti kauemmas sinusta ja turhauttaa sieluasi, tulet epätoivoiseksi ja luulet tarvitsevasi sitä. Et sinä tarvitse rakkautta, sinun täytyy vain muistaa, että sitä sinä jo olet.

Hyvää rakkaudentäyteistä ystävänpäivää! ¡Feliz San Valentín!

Miten sinä juhlistat ystävänpäivää / San Valentinia?
post signature 

perjantai 8. helmikuuta 2019

KUN YSTÄVÄNI JA SUKULAISENI LÖYSIVÄT BLOGINI

Blogiani olen yrittänyt aina kirjoittaa ”anonyymisti” syystä siitä, että halusin vain kirjoittaa. Harjoitella kirjoittamista ilman rajoja.

Ehkä olen pelännyt, mitä kaverit sanoisivat tällaisesta harrastuksesta. Ehkä olen pelännyt, että he tuomitsisivat minut.  Olen myös aina ajatellut, että kuulumiset on edelleenkin kivempi vaihtaa kasvotusten tai puhelimitse.
Minä tykkään tarinoiden kertomisesta ja olisi kamalaa, jos kaverini toteaisi vaikkapa kahvilla ”ai, luin jo blogista”. Ei sillä, että tänne edes niin paljon kirjoittaisin. Blogini ei nimittäin ole yhtä kuin minun elämä. Täällä näkyy hyvin pieni osa, mutta se pieni on 100% minua. Siksi minusta ehkä myös tuntuu, että se tekee minusta haavoittuvaisen.

Blogissa, joka on ollut näinkin pitkään pystyssä, näkyy kehitykseni kirjoittajana. Etenkin alkuajan tekstit ovat kerrassaan surkeita. Täällä näkyy myös henkinen kasvuni. Olen aina halunnut tehdä blogiani positiivisella ja reippaalla otteella, mutta koska en kuitenkaan halua antaa vääränlaista kuvaa, niin olen kertonut myös niistä elämäni vastoinkäymisistä.

Siinä missä alkuaikoina kerroin päivän asuista ja meikeistä, nykyisin tykkään kirjoittaa enemmän tarinoita, matkakertomuksia, ajatuksiani ja pohdintojani, ylipäänsä elämää. Ja kyllä, myös niitä huonompia hetkiä. Toki espanjalaisella elämänmenolla maustettuna huumoria unohtamatta, sillä koen jotenkin olevani hyvin espanjalainen.  

Aivan erityistä blogissani on se, miten olen voinut tavata espanjalaisia kuuluisuuksia kuten vaikkapa Serranon perheen tähtiä.
Tänne haluan koota muistoja, joita voin vanhana lukea. Jos en niitä kirjoittaisi ylös, alkaisi aika purra. Lopulta muistot voisivat jäädä sumuverho taakse, ja ehkäpä ne lopulta unohtuisivat. Olen iloinen, että olen kirjoittanut blogia kaikki nämä vuodet. Jopa nyt olen monesti palannut lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Niitä lukiessa tuntuu kuin matkaisin siihen hetkeen. 

Mitään salaista tietoa täällä ei ole. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä en uskaltaisi torilla kuuluttaa kaikelle kansalle. Sorry, kaverit! Mutta varmastikin täällä on tietoa, jota parhaimmatkaan ystäväni eivät minusta välttämättä tiedä.

Näin blogini paljastui
Tässä joku aika sitten loin Instagram –tilin. Tiesin, että sitä kautta joku minut elävässä elämässä tunteva voisi löytää. Halusin siitä huolimatta Instagramin, koska sen avulla voi laittaa esille kuvia. En ehdi päivittää blogia niin usein kuin haluaisin, joten Instagram mahdollistaa hetkien jakamisen kanssanne nopeammin. 

Olenkin päivittänyt sinne kuvia jouluisesta Santa Cruzista, Loppiaispäivästä ja kaikki loput kuvat ovat pääsääntöisesti vaellusreissuilta, joita teen vuoristoon täällä Teneriffalla. Maisemat ovat sanalla sanoen huikeita.

Tilille tupsahtikin seuraajiksi kavereita ja jopa sukulaisia. Olin, että ”apua, kamalaa”! Rajoittaako tämä nyt minua jotenkin, kun siellä ruudun takana voit hyvinkin olla sinä, serkkuni tai koulukaverini vuosien takaa?

Tarkemmin ajateltuna ehkäpä kenellekään ei oikeastaan tule minkäänlaisena yllätyksenä, että minä kirjoitan blogia. Pikemminkin asia olisi päinvastoin. Olisi kummallista, jos minulla EI olisi blogia! Koska elävässä elämässäkin minä olen kirjoittaja. Elävässä elämässä elän kirjoituksillani. Tai ainakin yritän!
Jatkan siis bloggaamista ja kirjoittamista. Kirjoittaisin, vaikka minulla ei olisi yhtään lukijaa. En silti taida vieläkään uskaltaa kuuluttaa Facebookissa blogistani, hehehe, tai muutenkaan mainostaa blogiani tämän enempää.

Koskapa te nyt ystävät löysitte minut ja blogini, laitan tähän koosteen blogini parhaimmista postauksista. Ei siis tarvitse lukea niitä yli 700 postausta, jotka olen näiden vuosien aikana kirjoittanut. 

Mutta mainittakoon tähän väliin, että lukekaa ehdottomasti minun Päivän piristys -postaukset! Huumorin kukka on paras kukka, vai mitä? ;)

Parhaimmat postaukseni -kooste (postaus vuodelta 2016)

Koska tuosta postauksesta on aikaa, koostan tähän tämänhetkisen tilanteen. Nyt en nimeäsi niitä kuitenkaan parhaimmiksi postauksiksi, vaan tärkeimmiksi.

Eli vuodesta 2016 tähän päivään blogini tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat postaukset.

Vuosi 2016




Vuosi 2017







Vuosi 2018















Vuosi 2019


Tietävätkö sinun ystäväsi bloggaamisestasi? 

Kaverit ja sukulaiset, jos olet täällä, jätä ihmeessä kommentti. Vaikka sitten anonyymisti, jos ei muuten. ;)
 post signature
Ps. Olen Instassa: vivi.vinna