keskiviikko 23. syyskuuta 2020

VALKOINEN PAHOLAINEN

Joudun ehkä pyörtämään sanani, kun kerran sanoin, etteivät eläimet ole perkeelestä. Nyt olen tavannut yhden, joka on. Paljon mahdollista, että se on jopa itse piru.

Koiran kanssahan meillä menee vihdoin tosi kivasti ja olemme ahkeria lenkkeilijöitä. Kissaterapeuttia näkyy aina silloin tällöin. Ei tule enää samalla tavalla mukaan kuin aikaisemmin. Ehkä se tosiaan teki tehtävänsä ja oli minun tukena alkuvaiheessa?

Viime aikoina lenkeille on ilmestynyt toisenlaista kissaseuraa. Espanjassa, kun ollaan, kissoja on toki joka nurkalla norkoilemassa. Mutta tämä kissapa ei norkoile, vaan jotain paljon pahempaa.

Iltalenkillä se alkoi ottaa lähikontaktia. Arvatahan saattaa, että koira ja kissa eivät tule toimeen, mutta että ne ajautuivat melkein tappeluun! Uskomatonta, miten yksi katti voi uhitella koiralle, joka on puolet sitä isompi?

Olisikin homma jäänyt tähän, mutta yhtenä iltana tämä kyseinen kissa el diablo ilmestyi polun päähän ja tukki meidän kulkureitin. Lähdin perääntymään ja katsomaan löytyisikö toista ulospääsyä. Kissa alkoi seurata meitä. Siinä vaiheessa alkoi pelottaa. Mikä piru meitä oikein ahdistelee?  

Ironista myös se, että ainahan kissat ovat minusta tykänneet. Koskaan aikaisemmin en ole joutunut kissatappeluihin.

Tartuin kiveen ja heitin sen pelottelutarkoituksessa. En koskaan satuttaisi eläimiä missään tilanteessa, joten heitin sen syrjään. Kissa ei ollut siitä moksiskaan, vaan kiinnostui kivestä ja seurasi sitä. 

Tässä vaiheessa minua toden teolla alkoi kissan käytös pelottaa. Ei tämä ole normaali kissa. Sähisin sille jopa, mutta ei minkäänlaista vaikutusta. Olin kuitenkin helpottunut, että kissa ei enää ollut reitintukkeena. 

Minä ja koira aloimme hivuttautua kriittistä pistettä kohti ja otimme jalat alle. Pääsimme livahtamaan siitä pullonkaulasta. Tilanne oli siis 1-0 meidän eduksi.

Kissapa ei luovuttanut. Seuraavaksi se ilmestyi auton viereen, josta se onnistui säikäyttämään minut pelkästään tuijottamalla. Sitten se alkoi ottaa uhittelevia askeleita meitä kohti. 

Päätin, että tämä lenkki ja katin piirileikki on tässä ja nyt kotiin. Me emme enää tätä kissaa jää kaipaamaan. Vieläkin ihmetyttää koko katti ja sen käytös. Ihan kuin sillä ei olisi ollut pelkoa ollenkaan. 

En muuten välittäisi siitä ollenkaan, mutta kun viime aikoina olemme törmänneet siihen useammankin kerran ja jotenkin tuntuu, ettei sillä ole hyvät mielessä, kun on koiran kanssa napit vastakkain.  

Mutta mitä voin oppia tältä kissalta?

Rohkeutta kohdata isojakin haasteita.

Mennä myrskynsilmään ilman pelkoja.

Kohdata isoimmatkin ongelmat silmästä silmään.

Ja vaikka joku heittäisi kiviä tielleni, jatkaa matkaa.

Pimeällä asiat ovat synkempiä kuin päivällä   

Ehkä ennen kaikkea suurimpana opetuksena se, että asiat nyt vain näyttävät yöllä synkemmiltä. Silloin on omien ajatustensa kanssa ja mielikuvitus lähtee laukkaan toden teolla. 

Seuraavana päivänä kissa tuli meitä vastaan. Eikä se enää tuntunut niin uhkaavalta pedolta, mitä yön pimeinä tunteina. Huokaisin syvään.

Minulla on muutenkin menossa ei ehkä helpoin aika elämässäni. Ei varmaan kovin monella muullakaan näin korona-aikaan. Kuten koiranomistaja, joka ei nyt vielä pääsekään tänne. Olen siis tämän lutuisen pitbullin hoitaja vielä pari kuukautta. 

Sydämessä läikähti. Ymmärrän sen tuskan, mitä on olla erossa rakkaasta lemmikistä. Toisaalta se oli minulle hyvä, sillä minä sain lisäaikaa asunnon etsintään ja oman polun kulkemiseen. Saan vielä nauttia koiranelämästä. 

Aion jatkaa valitsemallani tiellä, minne ikinä se viekään. Ja siihen hännänheilutusapu on paras apu. Uskon universumiin, uskon positiiviseen spirittiin ja ennen kaikkea uskon itseeni.

Kaikki järjestyy. 

Mites sinulla? Onko tämä korona-aika vaikuttanut nyt miten elämääsi? Ja vatvotko sinäkin asioita yömyöhällä?

post signature 

Ps. Jos tykkäsit tästä artikkelista, saatat tykätä myös tästä kirjoittamastani postauksesta klik.  

Pps. Loppuun vielä yksi kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina usein. Se ei jostain syystä näy mobiilissa, mutta tietokoneella kyllä.



sunnuntai 6. syyskuuta 2020

BLOGINI LUKIJA SAI MINUT ITKEMÄÄN

Kun perustin blogin, tiesin, että asetan itseni alttiiksi kaikenlaisille kommenteille. Päätin siitä huolimatta alkaa kirjoittaa tavoitteenani tulla paremmaksi kirjoittajaksi. Tein sen anonyymina ja ihan syystä.

En edes halua blogiani kovin innokkaasti yhdistää omaan nimeeni, vaikka ehkä se joskus voi paljastua. Ei tämä niin anonyymi ole. Osa lukijoistani tietää jo, kuka olen elävässä elämässä.

Mutta ei mennä nyt siihen, vaan saamaani sähköpostiin. En lue sähköpostiani kovin usein, ehkä kerran kuussa. Nyt minulle tuli tunne, että pitääpäs käydä kurkkaamassa.

Niin menin – ja yllätyin.

Eräs tamperelainen lukijani oli laittanut sähköpostia, jossa kiitti huippukiinnostavasta blogista. Hän kuvaili sitä kiehtovaksi ja koukuttavaksi. Etenkin Espanja-kuulumiset saivat kiitosta. Kauniit sanat saivat minut hyvälle mielelle.  

Sitten lensin melkein penkiltäni. Ihana lukijani oli tehnyt pienen listan vapaista asunnoista, joita voisin kysellä täällä Teneriffalla.

Aloin itkeä. Siellä ruudun toisella puolella on todella ihan oikeita ihmisiä, jotka lukevat minun tarinoitani ja välittävät. Se kosketti jostain syvältä.

Kiitos sinulle niin ihanasta sähköpostistasi. 

Ehkä se tuntuu vielä liikuttavammalta siksi, koska monesti olen miettinyt blogiani, ja välillä jopa sen lopettamista. Ei, en ole lopettamassa. Se on vain on käynyt muutaman kerran mielessä.

Tätä blogia tuskin olisi ilman teiltä saamiani kommentteja. Minusta on hurjan mielenkiintoista vaihtaa mielipiteitä, ajatuksia ja kokemuksia. Ilman niitä minun olisi sama kirjoittaa pöytälaatikkoon.

Ajatuksia bloggaamisesta, somesta ja tulevaisuudesta

Pohdintojeni jälkeen olen aina tullut siihen tulokseen, että tälle(kin) blogille on paikkansa valtavassa blogimaailmassa.

Koen blogimaailman ja somen sellaiseksi kiiltokuvaksi, jossa näytetään pintaa, mutta monesti syvällisyys puuttuu. En itse jaksa pönöttää tai olla esillä jossain Instagramissa. En edes haluaisi tulla julkisuuden henkilöksi ulkokuoren perusteella.

Toki nyt olen ymmärtänyt, että pitäisi olla enemmän esillä. Eikä se välttämättä tarkoita sellaista pönöttämistä, vaan nimenomaan somessa voi tuoda niitä kokemuksia ja omia kirjoituksia esille. Siksi olen alkanut olla aktiivisempi omana itsenäni LinkedInin puolella.

Monet bloggaajat tuntuvat suorastaan yli-ihmisiltä, joilla kaikki menee aina niin hienosti. Muiden blogeista saamme lukea upeista hääjuhlista, menestysyritysten perustamisesta, talojen ostoista ja kalliiden vaatteiden esittelyistä.

Rakkaus, häät ja onnistumiset työrintamalla eivät ole mielestäni pinnallisia. Luen mielelläni muiden onnistumisista, koska niitä tarvitaan. Ne ovat inspiraation lähteitä. Nyt kaipaan sitä ehkä enemmän kuin koskaan.

Olen tosi iloinen muiden ilouutisista. Ne ovat sellaisia asioita, joista itsekin haaveilen. Koen, että itsekin olen uurastanut valtavasti ja tehnyt töitä sen eteen. Toivon taloudellista vakautta, että minäkin saisin oman kodin ja rinnalleni kumppanin, joka haluaa mennä elämässä eteenpäin.

Lue kirjoitukseni: Ajatuksia rakkaudesta.

Mutta samaan aikaan blogit, joissa bloggari esittelee vaikkapa vaatteita, ovat sen genren blogeja, jotka tuntuvat nykyään itselleni hyvin vieraalta maailmalta. En tuomitse heitä, jotka niin tekevät. Olenhan itsekin tämän blogin alkumetreillä esitellyt omaa tyyliäni tai meikkejä.

Nyt se tuntuu minusta tosi pinnalliselta. Sisin on pintaa tärkeämpää. Minulle on ihan sama, millainen toinen on ulkoisesti. En välitä hänen tyylistään, miten kalliita vaatteet ovat tai miten hieno auto hänellä on.

Sen sijaan luonto ja ympäristöystävällisyys ovat minulle arvokkaita. Olen huolissani luonnosta. Ehkä viime talvi muutti minua. Minusta tuntui kuin maailmanloppu olisi kolkutellut ovella. Oli hiekkamyrsky, korona ja karanteeni.

Ei ne onnistumiset, vaan se matka

Minusta on upeaa aina, kun joku onnistuu jossain tavoitteessaan ja toteuttamaan niitä omia unelmiaan. Mutta mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin lukea siitä matkasta, minkä joku on joutunut kulkemaan. Myös vastoinkäymisineen.

Ja sellainen haluan tämän blogin olevan.

Blogi, joka kertoo siitä matkasta ja henkisestä kasvusta. Tällä minun tarinallani ei ole vielä loppua. En tiedä, minne se johtaa tai miten se päättyy. En voi varmuudella edes tietää onnistunko. Kun seuraa sydämensä ääntä, sitä omaa intohimoaan, sitä haluaa uskoa kaikin voimin, että onnistuu. Mutta kyllä tämä matka tuntuu tuskaisen hitaalta.

Tiedän, että kaikkeni olen tehnyt. Elämäni pyörii sen ympärillä, että pääsen eteenpäin. Tähtään siihen, että tulevaisuudessa olen taloudellisesti riippumaton, minulla olisi aikaa kirjoittaa, eikä tarvitsisi murehtia rahasta. Samaan aikaan haluan oppia nauttimaan polustani, eikä murehtia liikaa itse päämäärää.

Täällä blogissani haluan tuoda esille kokemuksiani ja eräänlaista elämäni matkaa, en niinkään itseäni. Haluan kuvata sitä henkistä kasvua, miten olen kehittynyt ihmisenä. Ja kertoa myös niitä vastoinkäymisiä. Juuri niistä sitä oppii kaikkein eniten.

Mietin, että siitä voi olla apua ja vertaistukea. Ehkä?

Minä haluan tuoda sitä kolikon toista puolta esille myös. Kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista. Meillä kaikilla on omat ongelmamme.

Olen epäonnistunut yrittäjänä. Elämä oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua Zaragozassa. Minulle ei löytynyt töitä. Tai jos löytyi, niin se kesti sen hetken ja sitten jäin taas ilman.

Olen ollut taloudellisesti tosi ahtaalla. Suhasin Suomen ja Espanjan väliä ja minusta tuntui, etten löydä paikkaani tässä maailmassa, etten kelpaa minnekään. Yksinkertaisesti pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena yksilönä.

Eräänä päivänä päätin: nyt riittää.

Tulin Teneriffalle ilman töitä tai asuntoa. Jotenkin ihmeellisesti Teneriffalla olen löytänyt elämääni toisenlaisen sävelen, ihan erilaisen flown. Ja nyt jotenkin menee kevyemmin askelin, mutta… helppoa ei ole, enkä ole vielä siinä pisteessä, jossa haluaisin olla.

Nyt, tällä hetkellä, akuutein asia on se, että minulla on jäljellä kolme viikkoa tässä asunnossa koiranhoitajana ja matka jatkuu. Eikä minulla ole aavistustakaan, missä tulen olemaan.

Tarina jatkuu… oletko mukana seuraamassa?

post signature 

PS. Tässä pitäisi olla mukana tekemäni video, mutta mobiililla se ei näy?

sunnuntai 30. elokuuta 2020

TÄÄLLÄ TAPAHTUU KUMMIA

Noin kuukausi sitten uutisoitiin meteoriitista, joka tippui Teneriffan pohjoisosaan. Muistan tuon yön hyvin, koska noin kello 23 aikaan olin lenkkeilyttämässä koiraa. Ja silloin näin jotain ihmeellistä.

Ohimenevän hetken taivaalla näkyi hämmästyttävä tulipallomainen välähdys. Se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mikään tavallinen tähdenlento se ei kuitenkaan ollut. Näky oli niin vaikuttava, että heitin ilmoille kaikki sydämelläni olevat toiveet.

Seuraavana päivänä lehtijuttu meteoriitista osui silmiini. Mitä ilmeisimmin se ei kuitenkaan ollut se sama, koska kellonaika ei täsmännyt. Se yö jäi mieleeni jotenkin tavallista taianomaisempana.

Yllätys terassilla

Viime yönä tapahtui kummia… Heräsin koiran ääntelyyn ja menin katsomaan, mistä oli kyse. Säikähdin sen olevan oksentamassa tai löytäneen pikkuliskon, jonka olin nähnyt seinällä ennen nukkumaan menoa. En nähnyt mitään ihmeellistä. Koira oli kyllä hereillä, mutta vaikutti viattomalta. Jatkoin unia.

Seuraavana aamuna terassilla odotti yllätys. Ei, sieltä ei löytynyt oksennusta, eikä pissiä tai kakkendaalia. Terassille oli ilmestynyt… (rumpujen pärinää) iso kivenmurikka. Mieleeni muistui tuo yö, kun olin nähnyt taivaalla meteoriitin. Voisiko tämä kivenmurikka olla… avaruudesta?

Mainittakoon tähän väliin, että tällä koiralla on pieni kivikokoelma. Terassilta löytynyt kivi ei silti täsmää koiran ulkoa keräämiin kiviin. Se on tuplasti niitä isompi, eikä varmaan mahtuisi edes sen suuhun. Grillissä puolestaan on tällaisia isoja kiviä, mutta miten tämä olisi sieltä vierinyt terassin lattialle?



Anna elämän yllättää

Tapaus jäänee mysteeriksi ja ehkä hyvä niin. Onhan se hauskaa, että elämä järjestää pieniä ja suuria yllätyksiä matkan varrelle. Se kuvaakin minun filosofiaani. Elämä saa yllättää, vaikka sitten tällaisella kivenmurikalla ulkoavaruudesta.

Mietin, missä olen kuukauden päästä?  Kesä lähenee loppuaan ja minulla on enää syyskuu jäljellä tässä talossa. Sitten omistaja palaa takaisin ja minun on taas jatkettava matkaa.

Mutta minne..?

Suunnitelmat ovat taas auki, enkä ole lyönyt mitään lukkoon. Luultavasti jään Teneriffalle, mutta jokin paikka minun pitäisi löytää, saada katto pään päälle.

Olen selannut ilmoituksia vapaista vuokra-asunnoista ja jopa käynyt katsomassa. Vielä ei ole löytynyt minulle sopivaa. Haluaisin nimenomaan asunnon. Koen olevani siinä pisteessä, että on aika löytää oma soppi. Haluaisin oman paikan, jossa voida olla rauhassa ja kirjoittaa.  

Minulla on se lapsenomainen usko, että kaikki järjestyy. Uskon olevani ensimmäistä kertaa paikassa, johon kuulun. Olen monesti miettinyt kaiken tämän tarkoitusta. Heikkoina hetkinä minusta on tuntunut, että etenen niin hitaasti. Tai, kun saan yhden askeleen eteen, tulee kaksi taakse. Monesti minusta on tuntunut, että kärsin kirjoittajan blokista, siitä valkoisen paperin kammosta. Tai ettei tekstejäni arvosteta. Joskus mietin, että olisi helpompi vain luovuttaa.

Mutta en pysty. Noina heikkoina hetkinä muistan Pamplonasta saamani kynän, puristan sitä ja hoen itselleni, että tätä varten minä synnyin. Kirjoittamaan tarinoita.

Yllättävä kohtaaminen

Sattumalta tutustuin erääseen suomalaiseen naiseen. Juteltuani hänen kanssaan, paljastui, että hän aistii energioita. Hän kertoi minulle, että minun sieluni on elänyt monta elämää, eikä ole sattumaa, miksi olen päätynyt juuri Espanjaan. Hän kertoi, että olen aikaisemmissa elämissäni elänyt Espanjassa. Siksi tämä paikka tuntuu niin tutulta.

Ne unet, joita olen nähnyt, voivat olla muistoja eletystä elämästä. Mutta mitä tekemistä Hemingwayllä on kaikessa tässä? Kaikki blogiani pidempään seuranneet tietävät minun olevan suuri Ernest Hemingway-fani. Näin ei aina ole ollut. Hän vain alkoi ilmestyä elämääni.

Kysyin häneltä asiasta.

Tämä suomalaisnainen kertoi, että olen aikaisemmassa elämässäni tuntenut Hemingwayn. Nyt hän puolestaan haluaa auttaa minua. Olen ollut Hemingwayn assistentti, muusa tai jopa rakastajana.

Totta tai tarua, on jotenkin lohdullista ajatella, ettei mikään ole lopullista, edes kuolema. Siten myös tilanteet muuttuvat elämässä. Vaikka nyt minulla ei ole varmuutta tulevaisuudesta, on vain jatkettava. Ja joskus se kaikki palkitaan.

Tiedän myös omasta ja ystävieni kokemuksesta yhden asian. Ihmeitä tapahtuu, koko ajan. Edellisessä postauksessa mainitsin ystävästäni, joka etsi asuntoa koiransa kanssa. Ja nyt voin kertoa, että hän onnistui. Hän löysi kohtuuhintaisen vuokra-asunnon itselleen ja koiralle.

Toivon onnistuvani samalla lailla, kun sen hetki on. Löydän sen oikean, edullisen vuokra-asunnon, jossa minun on viimein hyvä olla. Tänä aamuna löytämäni kivenmurikka valoi uskoa entisestään. Näin ne pienet asiat auttavat jaksamaan.

Joskus siihen ei tosiaan tarvita kuin kivi muistuttamaan, että tänne ei synnytty luovuttamaan ja katsomaan oman elämän ohilipumista. Tänne synnyttiin tekemään asioita.

Pitäkää peukkuja!

Onko sinulle sattunut ihmeiksi luokiteltavia asioita?

post signature