KOLUMNI: AJATUKSIA RAKKAUDESTA

Olen viime aikoina törmännyt häihin siellä sun täällä. Lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa ja blogeissa, joita seuraan. Joko on menty naimisiin, ollaan suunnittelemassa häitä, ollaan juhlittu hääpäivää tai ainakin vähintään on osallistuttu hääjuhliin.

Tämä on ollut minusta masentavaa. Ei siksi, että olisin kateellinen kaikista niistä onnellisista ihmisistä, jotka ovat löytäneet rakkauden. Päinvastoin, olen iloinen! Sehän ei siis minulta ole pois missään nimessä. Kyse onkin siitä, että en ymmärrä, miten löytää elämänkumppani ja miten se rakkaus syttyy? Miten jotkut päätyvät naimisiin jakaakseen loppuelämän yhdessä?

Eihän se ole tietenkään mikään yllätys, että kesä on häiden sesonkiaikaa. Mutta silti minusta tuntuu, että häitä on jotenkin tavanomaista enemmän. Onko sinullakin samanlainen tunne?

Ja sitten eräänä päivänä yllätin itseni selailemasta hääpukuja. Ravistelin itseni heti takaisin todellisuuteen ja jatkoin työskentelyä. Vaikka erityisesti yksi luomus oli niin ihana, että päätin säilyttää kuvan. Olenhan blogini historiani aikana päässyt jututtamaan erästä espanjalaista melko tunnettua vaatesuunnittelijaa. Hän tuli tunnetuksi korseteistaan, mutta nykyisin on erikoistunut hääpukuihin. Ja ah, miten upeita ne ovatkaan. Tuon jutun voit muuten lukea täältä. 

 

Kuva on lainattu Martha Petersin sivulta.

Rakkaus

Tulin siihen tulokseen, että elämänkumppanin löytyminen on aina ihme, sattuma, kohtalo tai miksi kuka sitä haluakaan nimittää. 

Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Pitää kohdata se oikea ihminen.

Pitää saada jonkinlainen keskustelu. 

Pitää olla jonkinlainen yhteys, syy, miksi haluta nähdä uudestaan.

Mahdollisuus nähdä uudestaan. Ei ihme, että monet suhteet alkavatkin kahvittelun merkeissä.

Pitää olla kemiaa, se kipinä. Tämä on se juttu, joka erottaa kaverisuhteet parisuhteesta. 

Tunteen pitää olla molemminpuolinen. 

Miten monta tarinaa tuolla onkaan torjutuksi tulemisesta, kun tunne ei ole ollut molemminpuolinen. Meillä kaikilla on varmasti tällainen tarina. Olet joko itse torjunut tai ollut korviasi myöten ihastunut, mutta toinen osapuoli ei ole vastannut tunteeseen. Silloin ei voi muuta kuin jatkaa eteenpäin. Se ihminen ei silloin ole sinua varten. Aikaa ei kannata käyttää ”jahtaamiseen”. Se Oikea on sinusta kiinnostunut ja vaikka hän olisi miten kiireinen, niin hän löytää sinulle aikaa.  Väärä ihminen taas ei. Parasta, mitä voit tehdä, on paeta tällaista ihmistä ja unohtaa, koska hän ei ole sinun arvoisesi.

Ja kun nuo kaikki edelliset palat ovat kohdallaan, niin siitä se rakkaus syntyy, jos on syntyäkseen. 

Mutta sekään ei riitä. Näiden kahden ihmisen on katsottava samaan suuntaan, haluttava samanlaisia asioita. Elämässä on tiettyjä kysymyksiä, joista ei voi joustaa. Yksi tällaisista asioista on esimerkiksi perheen perustaminen. Jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin siitä on mahdotonta jatkaa yhdessä. 

On mielenkiintoista ajatella elämää junamatkana, jonka aikana ihmisiä nousee kyytiin, osa poistuu ja osa jatkaa kanssasi määränpäähän asti. 

Uskon myös, että kohtaamme jokaisen ihmisen jostain syystä.

Yhdeltä opimme jonkin asian. 

Toisen kautta saamme uskomattoman työtarjouksen. 

Kolmas voi juurikin olla vaikkapa se elämänkumppani. 

Neljännestä tulee todella hyvä ystävä.

Kuva Pixabay.com

Mahdollisuuksille on siis avattava ovia. On laitettava nokkansa rohkeasti ulos ja liikuttava erilaisissa ympyröissä.

Minun elämä Teneriffalla on ollut täynnä tällaisia onnekkaita kohtaamisia. Juuri, kun olen ollut epätoivon syövereissä, elämääni on tullut joku onnekas kohtaaminen. 

Näitä onnekkaita kohtaamisia on ollut jo sen verran paljon, että mietin, että enää puuttuu vain se elämänkumppani. 

Mutta elämänkumppani ei tule etsimällä. Silloin se on vähän kuin epätoivoista. Ja jos olet epätoivoinen, on hyvin paljon mahdollista, että erehdyt. Saatat rakastua tunteeseen, etkä ihmiseen. 

Olenkin varma, että Se Oikea tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun keskityt omiin projekteihisi ja omaan onnellisuuteesi. Keskityt olemaan itsesi paras versio ja jos et ole vielä itsesi paras versio, niin ainakin matkalla kohti sitä.

Tämä on minusta tärkeää, että olet onnellinen ihan yksiksesi. Teet sitä omaa juttuasi. Ei pidä myöskään pelätä yksin jäämistä. Mieluiten yksin, kuin huonossa seurassa. 

Mistä tunnistaa elämänsä rakkauden?

Niin, mistä sen tietää? Tähän ei ole varmasti yhtä oikeaa vastausta. Kukaan ei voi antaa takeita tulevaisuudesta. Uskon, että elämänkumppanin tunnistaa siitä, että hänen kanssaan on vain niin luontevaa olla. Voit keskustella hänen kanssaan mistä tahansa aiheesta muitta mutkitta, vaikka seksistä ilman punastelua. Ja voit olla hänen seurassaan omana itsenäsi, vaikka ilman meikkiä. 

Haluat esitellä hänet ystävillesi ja perheellesi. Haluatte toisillenne parasta ja onnellisuutta. Osaatte puhua myös ongelmista ja ratkoa ne yhdessä. Olette toistenne tukena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Pidätte toistenne seurasta.

Kuva Pixabay.com

Juhannustaika

Muistan aina ja ikuisesti erään juhannuksen. Halusin tehdä juhannustaian. Se kun on aina niin taianomaista aikaa muutenkin. Niinpä 16 kesäinen minä halusi ihan vain uteliaisuuttaan kokeilla. 

Keräsin 7 erilaista kukkaa. Laitoin ne tyynyn alle. Yöllä näin unen, jossa eteeni ilmestyi tummahiuksinen nuorukainen. Hänen kasvonsa olivat sumun peitossa, mutta hiukset olivat tummat. Sen jälkeen olen aina ollut 100% varma, että tuleva puolisoni tulisi olemaan tuo unen tummatukkainen henkilö. 

Halusin kertoa tämän, koska niin monet kysyy toimiiko juhannustaika? Vaikka vielä ihan yksikseni elelen, niin uskallan sanoa. Juhannustaika toimii ja voi hyvinkin nähdä sen tulevan kumppaninsa. 

Miten sinä ja kumppanisi tapasitte? 

UUTINEN, JOTA EN VOINUT USKOA TODEKSI

Kuten tiedätte, minulla ei ole ollut mikään maailman helpoin elämä. Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen kohdannut sellaisia vaikeuksia, että on tehnyt mieli luovuttaa. Monesti on ollut se kauhea tunne, että olen nolla, enkä saa mitään aikaiseksi. 

Olen saanut niin monet kerrat EI-vastaukset, että toisaalta olen jo niin tottunut siihen, ettei enää hetkauta. Ja jokainen ei tuo minut lähemmäksi kyllä-vastausta. Mutta kyllähän se vähän laittaa miettimään, miksi aina tuntui tulevan kuraa niskaa. 
 
Kun muutin Teneriffalle, elämäni on ollut kuin myötätuulessa. Vaikeuksia on toki ollut, mutta kaikesta selvitty. Jotenkin ihmeellisesti elämä on kantanut. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt elämäni olevan kuin elokuvasta. 

Ei-vastaukset voivat olla tosi lannistavia. Kukapa sitä jaksaa hakea kymmeniä kertoja samaan paikkaan?

Oikeasti, minua voisi kuvata jopa Alibaban perustajaksi siinä mielessä, että hänetkin torjuttiin monta kertaa. Kiinan rikkain mies, Jack Ma, sai monet kerrat ei-vastauksia. Omien sanojensa mukaan hän haki haki töitä 30 kertaa ja aina sai hylkäävän vastauksen. KFC tuli kaupunkiin. 24 haki työpaikkaa, ja 23 otettiin sisään. Jack oli ainoa, joka ei päässyt. Hän haki poliisiksi ja arvatkaa mitä? Viisi haki ja neljä otettiin sisään. Hän jäi siis taas nuolemaan näppejään. Harvard-yliopistoon hän haki peräti 10 kertaa, eikä häntä hyväksytty. 

Meillä on muutakin yhteistä. Tykätään molemmat Forest Gump-elokuvasta. Jack Man osalta loppu onkin historiaa. Hän on menestynyt elämässään. Hän on esimerkki, että toivoa ei saa koskaan menettää. Tyhjästäkin voi ponnistaa ja jopa sellaisessa maassa kuin Kiina. 

Muistatte varmaan, kun kerroin, miten tänä keväänä rohkaistuin ja hain kirjoittamisen perusopintoihin? Sain päätöksen toukokuussa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Puolet pääsi sisään. Sitten tilanne oli viimeisten sisäänotettujen kohdalla niin tiukka, että jouduttiin arpomaan. En siis yllättynyt, kun jouduin viidennelle varasijalle.

Käytännössä siis olin saanut ei-vastauksen, jälleen kerran. Koska jokainen varmaan ymmärtää, ettei viidenneltä sijalta päästä sisään. Huoh. Taas minulle kävi näin. 

Ajattelin, että kaipa tälläkin joku tarkoitus on. Ehkä ei sitten ollut tarkoitettu, että aloitan yliopistossa ja täytyy löytää ihan yksin se oma polku. Jossain aikaisemmassa postauksessa taisin jopa uhata, etten hae enää koskaan yliopistoon, jos minua ei oteta nyt sisään.

Nyt ollaankin jo elokuun puolessa välin ja nuo kirjoittamisen opinnot ovat jo alkaneet. En ole katkera, en. Hyväksyin, että sain jälleen kerran ei-vastauksen. Hyväksyin, että tälläkin on joku tarkoituksensa.

Ei-vastauksilla viittaan siihen, miten olen kirjoittanut artikkeleita, joita ei ole koskaan julkaistu. Miten olen tehnyt sarjakuvaani, jota en kuitenkaan ole enää saanut yhteenkään lehteen. Miten hain Zaragozassa satoja työpaikkoja, enkä yleensä päässyt edes haastatteluun. Ja lukemattomia muita ei-vastauksia, joista voisi varmaan päätellä, että olen aikamoinen luuseri. 

En kuitenkaan koskaan ole itse ollut sitä mieltä. Olen aina uskonut itseeni 100%, koska olen aina sisimmässäni tuntenut minulla olevan kirjoittamisen lahja. Eikä kyse ole vain lahjasta, vaan tunteesta, että minulla olisi todella uskomattomia tarinoita teille kerrottavaksi. Olen saanut elää uskomatonta elämää. Se ei ole ollut vain mustavalkoista, vaan olen saanut elää kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kokenut niin paljon, että moni muu varmaan olisi minun tilassani lannistunut tai vähintäänkin masentunut. Välillä olen itsekin ihmetellyt, miten olen jaksanut.

Tänään sitten sain sellaisen uutisen, etten voinut uskoa silmiäni.  

Meinasin pyörtyä. Sähköpostiini kilahti viesti, joka alkoi näin:

”Tervetuloa kirjoittamisen perusopintoihin 
Onneksi olkoon! Sinut on valittu varasijalta kirjoittamisen syksyllä alkaviin perusopintoihin.”

Ei voi olla totta. Minut on siis hyväksytty sisään? Siis what?! Viidenneltä varasijalta? Huhhuh.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloitan yliopistossa ja tiedossa on tiukkaa opiskelua. Nyt en tiedä, miten ihmeessä selviän kaikista työ -ja opiskelupaineista, koska tämän yliopisto-opiskelujen lisäksi minulla on menossa muitakin kursseja ja sen lisäksi joudun tekemään paljon töitä elantoni eteen, että minulla olisi jatkossakin katto pään päällä ja ruokaa. 

Mutta hyvät uutiset eivät lopu tähän...

Muutama päivä sitten sain tietää, että aloitan elokuvan käsikirjoituskurssilla täällä Teneriffalla. Tuntuu niin uskomattomalta, että melkein on nipistettävä itseään, voiko tämä olla totta.
  
Olen tosi onnellinen, että pääsin sisään noihin molempiin kursseihin. 

Tänään muutama kyynelkin vierähti poskelle, kun mietin, millaisista vastoinkäymisistä olen selvinnyt ja täällä sitä ollaan. Mietin, miten olen aina jaksanut yrittää, vaikka oikeasti on tuntunut siltä, ettei kukaan arvosta. Olen toisaalta saanut paljon tsemppiä tutuilta ja tuntemattomilta eli heiltä, jotka ovat nähneet töitäni.

Kun kirjoitin Facebookiin yhden, pienen tekstin, eräs runoilija-ystäväni kirjoitti: ”Es como una prosa poética. Me lo tradujo el señor Zuckerberg ;) Y aún así conserva la poesía.”

Jos yksi asia on varmaa, niin elämä on tehnyt minulle harvinaisen selväksi yhden asian: kirjoittaminen on se minun juttu. Ja nyt saan opiskella sitä! Huh, uskomatonta. <3

Lupasinkin laittaa teille hakukirjeeni kokonaisuudessaan, jos pääsen sisään. Tuota postausta kirjoittaessa olin melkein varma, etten pääse sisään, eikä minun koskaan tarvitse julkaista hakukirjettäni. Toisin kuitenkin kävi. Ja ihme tapahtui. Pääsin sisään.

Tässä siis hakukirjeeni Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin, jolla jotenkin ihmeen kaupalla pääsin sisään viidenneltä varasijalta. Minua inspiroi Interstellar-kappale ja toivoisinkin, että jos luet hakukirjeen, niin kuuntelisit taustalla sitä, jotta pääsisit sisään minun sielunmaisemaani. 

"Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein. Muutin ulkomaille. Ensin Ranskaan, ja sieltä matkani jatkui Espanjaan. Muistan kerran, kun olin Madridissa lentoasemalla. Näin erään tytön lukevan kirjaa. Se oli paksu, tummansininen ja kannessa komeili kissankokoisin kirjaimin: HEMINGWAY. Se hetki piirtyi mieleeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Hemingwayn nimen. Eikä minulla tuolloin ollut edes aavistustakaan, kuka hän on.

Asuin manner-Espanjassa monta vuotta. Elämäni oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Kuin olisin ollut sumussa, ilman suuntaa tai päämäärää. Ja ainoa asia, miksi olin siinä kaupungissa, oli poikaystäväni. Kirjoitin blogia, joka oli minulle kuin henkireikä. Anonyymisti tietenkin, enkä halunnut kertoa siitä edes ystävilleni. Bloggasin kirjoittamisen ilosta! Ja kehittyäkseni paremmaksi. Tein joitakin kirjoituksia pöytälaatikkoon. Kirjoitin matkoista, elämästä, onnistumisista ja epäonnistumisista. 

Muistan erityisesti yhden matkan. Menin Unkariin, Budapestiin, jossa majoituin 20 –ja 30 –luvun teemahotellissa. Jokainen huone oli erilainen ja sisustettu sen ajan kuuluisuuksien mukaan. Minulle osui Hemingway. Silloin petyin, sillä Hemingway ei sanonut minulle oikeastaan mitään.

Kunnes eräänä kevätpäivänä tein matkan Pamplonaan. Siellä on sellainen vanha kahvila, jossa törmäsin Ernest Hemingwayn patsaaseen. Aloin kiinnostua hänestä. Mitä enemmän luin Hemingwayn elämästä, sitä enemmän huomasin meillä olevan yhteistä. Molempien elämää on koskettanut niin sota kuin itsemurhat. Me molemmat olemme asuneet Ranskassa ja Espanjassa, olleet Punaisessa Ristissä, työskennelleet toimittajina… Ja lista vain jatkuu.

Manner-Espanjassa asuessani osallistuin kirjoittajakurssille. Sitä veti tunnettu, espanjalainen kirjailija Juan Bolea. Hän vaikuttui, miten hyvin kirjoitan espanjaksi. Yhdessä muiden nuorten kirjoittajien kanssa julkaisimme kirjan ja seuraavana vuonna toisen.

Minusta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että olen väärässä paikassa. Lopulta jätin kaiken taakseni. Sitä ennen matkustin taas Pamplonaan, jossa menin ystäväni kanssa kahvilaan. Siihen samaan, jossa on Hemingway-patsas. Otimme kuvia ja hämmästyimme, kun niissä oli jotain vaaleaa. Vitsailimme sen olevan Hemingwayn henki. Yllättäen ystäväni löysi Hemingwayn luota kynän. Hän lahjoitti sen minulle. Olin otettu. Se oli juuri sellainen, jolla voisin kirjoittaa ja tehdä sarjakuvia.

Milla Liljeroos kirjoittaa kauniisti ”Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä.” Miten oikeassa hän olikaan! Kun tarkemmin miettii, niin mitäpä olisi kirjoittaja ilman kynää? Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon erityisempi minun kynäni oli. Pyöritellessäni sitä käsissäni, osui silmiini kolme numeroa. Ne näyttivät jotenkin tutuilta. Silloin muistin. Se oli Ernest Hemingwayn kuolinpäivä. Kylmänväreet kulkivat pitkin kehoani. Kynä oli tullut elämääni hetkenä, jolloin sitä kaikkein eniten tarvitsin.

Sen jälkeen nimittäin muutin Teneriffalle. Aloitin elämäni nollasta keskittyäkseni vain kirjoittamiseen ja löytääkseni sisäisen kirjoittajani. Tuo matka on vasta alussa, mutta tunnen olevani oikealla polulla. Luin sattumalta kirjoittamisen perusopinnoista eräästä blogista ja mieleeni tuli, että voisin hakea. Kirjoittamisen osalta olen itseoppinut, mutta haluan kehittyä paremmaksi. Tunnen sisimmässäni, että olen jo kirjoittaja ja että olen löytänyt sisäisen ääneni. Nora Ekström kysyy postauksessaan mikä metafori kuvaa sinua? Minun vastaukseni on kirja. Kuten missä tahansa mielenkiintoisessa tarinassa, alku on kaikista tärkein. Monesti se on myös vaikein kirjoittaa. Minä olen saanut kirjani ensimmäiset sivut tehdyksi. Haen kirjoittamisen perusopintoihin, jotta voin kasvaa, kehittyä ja kirjoittaa vihdoin ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoittaa.  

Nyt uskon kohtaloon. Opintojen avulla voisin löytää suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka ei tule olemaan helppo, mutta minä tein jotain, mitä kovin moni ei tee koskaan. Hyppäsin kohti tuntematonta."

Loppuun vielä kappale, joka sopii minun tämänhetkisiin tunnelmiin.

Onko sinulle sattunut ihmeitä?