UUTTA KOHDEN ─ MUUTTO LÄHESTYY

En tainnutkaan vielä kertoa tätä, mutta olen muuttamassa. Tämä voi olla todellinen pommi, koska juurihan minä muutin. Tarkemmin sanottuna siitä on nyt vuosi. Se tekee tästä tilanteesta niin hassun, koska vasta vuosi sittenhän minä olin tismalleen samassa tilanteessa. 

Ja tässä sitä taas ollaan. Silloinkin etsin kuumeisesti asuntoa ja mietin, mahdanko löytää kivaa kämppää, omaa pesää. Paikkaa, jota voisin kutsua kodiksi. Ja sitten boom, sellainen löytyi!

Silloin kuvailin tätä unelmieni kämpäksi. Sitä se olikin. Voi pojat, en ole varmaan koskaan eläissäni asunut näin upeassa asunnossa. Tässä kämpässä on terassi ja kaikki on viimeisen päälle. Kaiken lisäksi vuokraisäntä ja -emäntä ovat aivan ihania. Olin ja olen vieläkin ihmeissäni siitä, miten onnekas olin, kun pääsin tähän kämppään.

Lähtötilanne ennen tätä unelmien kämppää oli, että olin ollut monta kuukautta koiranhoitajana omistajan paluuseen asti. Sitä ennen olin kaverini nurkissa, jonne jouduin juuri koronan alkumainingeissa. Blogiini olen kirjoittanut kokemuksistani, kuten Kolme viikkoa koiranhoitajana, Erään aikakauden loppu ja 2020 ─ vuosi, joka jää historiaan.

Ja nyt olen muuttamassa! TAAS! Eli minun on muutettava vuoden vaihteessa. Vuokrasopimukseni päättyy tässä kuussa.

Mitä siis tapahtui? Miksi olen muuttamassa pois? Miksi aion jättää unelmieni kämpän? Ja kaiken kukkuraksi… En edes vielä tiedä varmaksi minne!

Yksinkertaisesti minun on muutettava, koska tämä unelmakämppä ei enää vastaa unelmiani. Minä olen kasvanut ja unelmani ovat muuttuneet. Tiedän, että Teneriffalla haluan pysyä. Mutta tiedän nyt myös paremmin, mitä haluan. 

Näistä syistä muutan

Minulle on tullut suuri kaipuu maalle. En yksinkertaisesti enää viihdy kaupungissa. Ei sillä, että tämä nykyinenkään kotipaikka olisi mikään maailman metropoli… 

Olen asunut monessa paikkaa Teneriffalla. Kaiken kaikkiaan viidessä eri paikassa vuodesta 2018 lähtien, kun muutin Teneriffalle ensi kertaa. Muuttoja on tähän mennessä kertynyt peräti 9. Kävin Suomessakin asumassa muutaman kuukauden ajan v.2018 ja tein myös jännittävän asuntovaihdon.

Nyt se on taas edessä: innostava, kauhistuttava muutto. Olisin voinut valita helpomman tien ja jäädä tähän asuntoon. Haluan kuitenkin seurata sydäntäni, joka kuiskii minulle, että minun on päästävä asumaan luonnon helmaan. Paikkaan, jossa voin hoitaa pientä kasvimaata ja puutarhaa. 

Samaan hengenvetoon olen äärettömän huolissani maailman tilanteesta. Se on ahdistava ja kaoottinen. Elämme poikkeuksellisia aikoja. Aikoja, jotka jäävät historian kirjoihin. Enkä nyt tarkoita vain koronaa, vaan kaikkea, mitä sen varjolla tehdään. Sukupolvet toisensa jälkeen tulevat puhumaan tästä ajasta vielä vuosisatoja myöhemmin. 

Niinpä haluan alkaa varustautumaan tulevaa varten. Henkisesti olen jo varmaan niin valmis kuin vain voi olla. Tämä on hyvän ja pahan taistelu.

Maalle muuton lisäksi haluan myös adoptoida itselleni koiran. Olen miettinyt tätä todella pitkään. Olen punninnut hyviä ja huonoja puolia. Miettinyt paljon, osaanko olla hyvä omistaja tai mitä, jos asiat eivät sujukaan koiran kanssa. En haluaisi olla se omistaja, joka hylkäisi koiran. 

Koiran mukana tulee vastuu. Haluan tarjota sille loppuiän hyvän ja rakastavan kodin. Haluan lenkkeillä koiran kanssa joka päivä. Haluan olla luonnossa. Haluan siitä kumppanin vaellusretkilleni, kun viiletän vuoristossa. Haluan viedä sen retkille ja uimaan. 

Näen jo mielessäni, että minun tuleva koirani on pitbull. Leikkisä, sosiaalinen, rakastava, suojeleva. Näen meidät yhdessä Teneriffan vuorilla. Haluan rinnalleni vahvan koiran, joka tarvittaessa voi puolustaa minua. 

Minulla oli omat ennakkoluuloni näistä ns. haastavanrotuisista koirista. Mutta minä uskon universumiin, Jumalaan. Kaikki, mitä meille tapahtuu elämässä, valmistaa meitä kohtaloomme, johonkin suurempaan. Kaikella on tarkoitus. Viime kesänä hoidin pitbullia, jonka ansiosta rakastuin rotuun. 

Olen varma, että se ei ollut sattumaa. Ilman tuota kokemusta tuskin koskaan olisin rohjennut ajatella, että minusta voisi tulla pitbull-koiran omistaja… Tietenkin vasta aika näyttää, saanko itselleni lopulta pitbullin. 

Minulle on ehdottoman tärkeää adoptoida koira. En halua ostaa. Teneriffalla on niin paljon hylättyjä koiria, jotka odottavat kotia. Voisin vihdoinkin olla valmis sellaisen antamaan.  

Samaan aikaan tietysti pelottaa tämän askeleen ottaminen. Pelottaa ihan hemmetisti.

Jotta voisin edes harkita koiraa, minun on tietenkin tarjottava sille paras mahdollinen ympäristö. Mielestäni minulle ja koiralle paras ratkaisu on päästä maaseudulle, jonnekin päin Teneriffaa.

Tähän minun nykyiseen asuntooni en voi ottaa lemmikkieläimiä. Minun on siis pakko muuttaa. Mitä jos en löydäkään asuntoa? Mitä jos päädyn johonkin huonompaan? Myös asuntojen hinnat mietityttävät. Teneriffalla kämpät eivät todellakaan ole halvimmasta päästä. Nykyisen asuntoni kohdalla minulla kävi tuuri. Sain sen kohtuuhinnalla.

Maalle muutto tarkoittaisi myös auton hankkimista. Teneriffalla ei pärjää ilman autoa. Minulla on kulunut lukemattomia ja lukemattomia tunteja busseissa istumiseen. Ärsytyskynnys on nyt tullut täyteen. En enää jaksa istua bussissa. Tai kuten täällä sanotaan guagua…

Varsinkin, kun tuoreessa muistissa on se kerta, kun minun piti mennä vakuutusyhtiön lääkärille sen onnettoman onnettomuuden jälkeen. Minulla meni koko aamupäivä täysin hukkaan kyseisen reissun takia. Ilmestyin tunnollisesti paikalle vain kuullakseni, että ei minun olisi tarvinnutkaan tulla. Lääkärikäyntini oli peruttu! Syystä, että olin jo ehtinyt palata sairaslomalta takaisin töihin terveyskeskuslääkärin luvalla. Harmi vain, ettei kukaan muistanut ilmoittaa minulle ajan peruuntumisesta.

Universumi ohjaa muuttamaan (ja muuttumaan)

Koen myös vahvasti, että saan ohjausta universumilta. Eräänlaisia merkkejä, jotka kertovat, että on aika kääntää sivua ja mennä eteenpäin elämässä. 

Tässä asunnossa on tapahtunut pieniä, suuria asioita, joiden myötä en tunne oloani enää niin kotoisaksi. Vedenkeitin meni rikki, voileipägrilli naarmuuntui, keittiön kaapin ovi reistaili, ulkoportti on epäkunnossa, muurahaisia tuli yllättäen ja sitten tietenkin tämä palovammaonnettomuus.

Enkä nyt tarkoita, että universumi olisi halunnut minua vahingoittaa. Universumi rakastaa minua ja tahtoo meille ihmisille vain hyvää. Mutta tällaisten epäonnisten ”sattumien” summa herättelee, puhuttelee ja ravisuttaa. 

Näiden koettelemusten, koirahaaveeni ja maalle muuton myötä, vakaa aikomukseni on hankkia auto. On vain yksi pieni mutta… Jos vielä muistat, kärsin ajopelosta. Tämä ei koske omaa paikkakuntaani Suomessa. Siellä on helppo ajaa, kun tietää, minne on menossa ja tuntee koko kylän kuin omat taskunsa. Mutta ulkomailla ajaessa minulla on ajopelkoa. Eikä se ole vielä lähtenyt pois. Tietenkään, kun en ole ajanut.

Nyt lienee korkea aika voittaa tuo pelko ja palata auton rattiin. Motivaatiota minulta ei ainakaan puutu. 

Mitä sinulle kuuluu? Jos sinulta löytyy blogi tai Instagram, jaa ihmeessä se kommenteissa. :)

  

JOUDUIN ONNETTOMUUTEEN

Minulla piti olla etäpalaveri. Minulla piti olla lenkki ystäväni ja hänen koiransa kanssa. En päässyt kumpaankaan. Sen sijaan jouduin ensiapuun, josta pystyin juuri ja juuri laittamaan ystävälleni lyhyen viestin: ”En pääse lenkille, jouduin onnettomuuteen.”

Ystäväni hätääntyi, kun näki viestini, enkä enää vastannut hänen viesteihinsä. Samoin etäpalaverin toinen osapuoli huolestui. Olinhan vasta aamulla vahvistanut, että palaverissa nähdään. Ja sitten minua ei kuulunutkaan paikalle…

Mitä tapahtui?

Kelataan tapahtumia siihen hetkeen, kun olen kotonani. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, yhdessä hetkessä. En olisi voinut tehdä mitään estääkseni onnettomuutta. Se vain tapahtui.

Kokkasin pastaa. Nostin kattilan kaksinkäsin liedeltä. Juuri silloin, kriittisimmällä hetkellä, kattilan kahva irtosi. Kuuma, kiehuva vesi kaatui jalalleni.

Katsoin hämmentyneenä jalkaan ja yritin prosessoida tapahtunutta mielessäni. Sitten tunsin helvetinmoista kipua. En ole eläissäni tuntenut niin kovaa kipua kuin sinä hetkenä. Minulla oli pitkälahkeiset housut jalassa ja se vain pahensi asiaa.

Onnekseni en ollut kuitenkaan yksin kotonani. Ja onnekseni terkkari oli lähellä. Ensiapuna jalka piti tietysti jäähdyttää kylmällä vedellä. Juoksin heti kylpyhuoneeseen ja valutin kylmää vettä jalalleni. Siinä meni jonkun aikaa. En laskenut minuutteja. Halusin vain terkkariin ja saada apua. Hoin, kuinka minun on päästävä terkkarille. En ollut kokenut tällaista kipua. Itkin tuskasta. Minuutit kuluivat, kun annoin veden valua vammalle.

Ystäväni toimi kylmänrauhallisesti, ei panikoinut ja läsnäolollaan sai minut rauhalliseksi. Puin päälleni mekon ja niin lähdimme matkaan. Ystäväni oli tukenani, kun itse olin raajarikkona. Terkkarille ei onneksi ollut pitkä matka, sillä se on aivan lähellä.

Kävelin omin jaloin terkkarin ovelle
Minut laitettiin pyörätuoliin. Terkkarin henkilökunta toimi hienosti ja rauhallisesti. Muille ihmisille minun jalan näkeminen oli varmasti järkyttävää ilmeistä päätellen. Muistan sen espanjalaisen naisen, jonka silmistä näin kauhun ja säälin.

Minut vietiin huoneeseen, jossa hoito alkoi. Tässä vaiheessa muistin, että minun pitää ilmoittaa tapaamisten perumisesta. Laitoin silmät ristissä viestit kännykälläni. En ollut tajunnut ollenkaan ajankulua. Viestini tuli erittäin myöhässä.

Tilanne oli oikeasti paha ja akuutti. Minulle tuli toisen asteen palovamma laajalle alueelle jalkaa. Se hoidettiin oikein hyvin, mutta voin sanoa, että koski. Siitä huolimatta, että minulle oli annettu anestesiapiikki kivun poistamiseksi. En aluksi meinannut suostua ottamaan piikkiä. Lopulta pitkin hampain suostuin.

Hoitajan kanssa juttelimme koirista ja kuinka haluan adoptoida rescue-koiran. Ja ajattelin sitä koiraa, jota olin käynyt katsomassa. Ja niitä koiria, joita olin vapaaehtoisena käyttänyt lenkillä. Ajattelin maatilaa, jonne aion muuttaa. Ja itkin. Itkin niin paljon. Puristin ystäväni kättä ja tuijotin häntä silmiin.

Sitten pääsin lepäämään sohvan pohjalle jalka paketissa. En tuntenut enää kipua. Ystäväni haki apteekista kipulääkkeet ja antibiootin. Toinenkin ystäväni tuli kylään ja sain niin paljon herkkuja, että mikäs siinä oli ollessa.

Olen niin kiitollinen kaikesta avusta, jota sain ja huolehtivista ystävistäni. Olen myös kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Minulla edelleen on sormet, joilla kirjoittaa. Silmät, jotka näkevät ja mieli, joka toimii.

Onnettomuuden jälkeen

Ensin ajattelin, että en jää sohvan pohjalle. Mutta melko pian huomasin, että minua väsytti ja sohva oli oikein kutsuva. Tein paljon meditaatiota parantaakseni jalkani. Harjoitan muutenkin nykyisin meditaatiota päivittäin aamuin illoin. Nyt tein sitä vieläkin enemmän. Parin päivän välein minun piti käydä terkkarilla vaihtamassa siteet. Ystäviltäni sain kävelykepit lainaan ja niiden avulla pystyin kävelemään rasittamatta jalkaa.

Uskon, että tämä tuli kohdalleni universumin opetuksena. Jostain syystä minun piti pysähtyä. Se kyllä tuli tarpeeseen. Tämä tapaus herätteli minua. Miten pienestä oma terveys voikin olla kiinni. 

Siitä yllätyin positiivisesti, että sain sairausloman ajalta korvausta yrittäjänä. Se ei ollut iso, mutta kyllä sekin tuli tarpeeseen. Myös hoitohenkilökunta hoiti minua oikein hyvin. 

Palovamma parani todella nopeasti. Lääkäri ja hoitaja ihmettelivät, miten nopeasti se parani. Itsehän en edes uskaltanut katsoa jalkaani, jotta se ei vaikuttaisi minuun. Keskitin kaiken energiani paranemiseen. Minulle myös suositeltiin, että kiinnittäisin erityistä huomiota proteiinin saamiseen. 

Olen toiveikas, että tähän ei jäisi arpea. Luultavasti siihen jää kuitenkin joku jälki. Mutta jos siihen jotain jää, ajattelen sen vain kertovan eletystä elämästä.

Joudun nyt välttelemään aurinkoa vuoden ajan. Aurinko ei saa osua yhtään jalkaani. Jos joskus tulevaisuudessa otan aurinkoa, pitää siihen laittaa aurinkorasvaa korkeimmalla suojauksella.

Aluksi en voinut pitää edes pitkälahkeisia housuja jalassa, vaan olin kotonani ilman. Jos piti päästä ihmisten ilmoille, laitoin päälleni mekon. Muuten olin vuode- tai pitäisikö sanoa sohvapotilaana. 

Kun pääsin lopullisesti siteestä eroon, aloin rasvata jalkaa terkkarilta saamallani nestemäisellä vaseliinilla. Sen jälkeen kokeilin hopeavettä ja nyt rasvaan sitä aidolla aloe veralla. 

Täällä Teneriffalla on paljon aloe vera-tuotteita myynnissä. Ystäväni hankki minulle putelin ja se on toiminut oikein hyvin. Pikku hiljaa olen päässyt normaaliin eloon kiinni ja totuttelen taas arkirutiineihin.

Tämä tapahtui perjantaina 17.9.2021. Ja se oli tähänastisen elämäni pahin ja tuskallisin onnettomuus. 

Oletko sinä saanut joskus palovamman?

HYPNOOSISSA TOISTA KERTAA ─ USKOMATON KOKEMUKSENI

Sisäinen ääneni oli vahva. Minusta todella tuntui, että hypnoosiin on päästävä toista kertaa. Niinpä varasin itselleni uuden ajan ja näin sen vaivan, että matkustin Etelä-Teneriffalta pohjoiseen, Puerto de la Cruziin.

Jälleen kerran tein samoin kuin viimeksi eli kävin aamupalalla läheisessä kahvilassa. Arvelin, että sessio ei tulisi tällä kertaa olemaan niin pitkä kuin viimeksi, mutta olisi hyvä syödä varmuuden vuoksi.

Odotin joogakeskuksen ovella, kunnes hypnoterapeuttini tuli paikalle. Sisällä vaihdoimme kuulumiset, jonka jälkeen meditoimme yhdessä. Toistimme mantraa. Tämä oli minulle uudenlainen tapa meditoida, sillä en ollutkaan aikaisemmin käyttänyt mantroja tässä yhteydessä. 

Tämän postauksen aikana voit kuunnella tätä Youtubesta.

Käyttämämme tekniikka

Aikaisemmassa postauksessani kerroinkin hypnoosista yleisesti, mutta en maininnut käytettyä tekniikkaa. Ennen kuin kerron enemmän, lienee paikallaan huikata siitä. 

Ehkäpä joku innostuu tutkimaan asiaa enemmän tai ties vaikka löytää itselleen uuden uran. Jos kirjoittajan työtä ei lasketa, en voisi kuvitella mielenkiintoisempaa ammattia kuin hypnoterapeutti.

Tekniikka, jota hypnoterapeuttini käyttää, on Quantum Healing Hypnotic Technique (QHHT). Sitä käytetään, jotta ihminen pääsee näkemään oman menneen elämänsä tai useamman. 

Siinä vaivutaan unen ja valveen välimaastoon, jossa esiin tulee se meidän tiedostamaton osa, alitajunta, sielu, Higher Self. Se osa meistä, joka on yleensä piilossa tietoiselta mieleltä. Sisäinen ääni, jota kuuntelemme aivan liian harvoin.

Tämän tekniikan pioneerina tuli tunnetuksi Dolores Cannon, joka kirjoitti aiheesta useita kirjoja. Hän väitti, että ihmisillä on menneitä elämiä ja tämän hän todisti omilla potilaillaan. Hypnoosin avulla he pystyivät tutkimaan menneitä elämiä, joita ihminen ei pystyisi muuten muistamaan tietoisessa tilassa.

Dolores oli hypnotisoija ja parantaja, joka pyrki auttamaan potilaitaan. Hän uskoi, että tämän tekniikan avulla potilas saa yhteyden itseensä, alitajuntaan (Higher Self, sielu), joka puolestaan on yhteydessä Lähteeseen, universumiin, Jumalaan tai miksi kukakin sitä haluaa kutsua.

Ihminen saattaa kantaa taakkoja, jotka ovatkin tulleet menneistä elämistä ─ eikä välttämättä itse edes tiedä sitä. Hänellä voi olla pelkoja, fobioita, traumoja tai muita seurauksia, jotka näkyvät nykyisessä elämässä. 

Tutkimalla menneitä elämiä, niitä voidaan käsitellä ja auttaa potilasta. Jo se, että ihminen ymmärtää, mistä hänen pelkonsa kumpuaa, on todella helpottava tieto. 

Toinen kerta hypnoosissa

Tällä kertaa hypnoosissa oli mukana uusia elementtejä. Oli tullut uusi patja, johon asetuin makuuasentoon. Yläpuolellani riippui tähti. Käsiini sain kristallit ja päähäni unimaskin ja kuulokkeet.

Musiikki alkoi ja kuuntelin sitä. Ehkä suurin ”pelkoni” on, että en pääse hypnoositilaan. Yritin uppoutua musiikkiin, mutta se oli hieman hankalaa. Musiikissa oli jotain, josta en tykännyt. Se ei ollut niin miellyttävä kuin viime kerralla. Unimaskikin painoi ikävästi päätä.

Mutta, kun hypnoterapeutti otti kuulokkeet pois päästä, olin näköjään onnistunut vajoamaan unen ja valveen välimaastoon eli siihen tavoiteltuun tilaan. En ollut hereillä, mutta en unessakaan. Olin koko ajan tietoinen ympäröivästä maailmasta, jopa siitä päätäni painavasta unimaskista.

Hypnoosin aikana näin jälleen sen saman nuoren naisen, josta olin kertonut aikaisemmin täällä blogissa. Suora lainaus aikaisemmasta postauksestani:
” Ensimmäisessä näkemässäni elämässä olin nuori nainen, joka seisoi yksin peloissaan synkässä metsässä. Sitten hän joutui jonkinlaisen pahan hengen hyökkäyksen kohteeksi, jota vastaan hän taisteli, mutta lopulta kuoli veren valuessa maahan.”

Nyt tässä hypnoosisessiossa pääsin näkemään tämän ruskea- ja kikkuratukkaisen nuoren naisen elämää. Näin, missä hän työskenteli, välähdyksiä hänen elämästään ja lopulta hänen kuolemansa. Toistan: Sain siis selville, millainen oli oma edellinen elämäni ja lopulta myös kuolema.

Mutta se ei päättynyt siihen!

Palataan siihen hetkeen, kun olin kuollut väkivaltaisesti synkän metsän keskelle. Seuraavaksi nousin henkenä ylös, ylös, ylös avaruuteen. Tilaan, jossa ei ollut aikaa tai paikkaa. Tunsin itseni vapaaksi! Liitelin ja pyörin siellä ”nauttien kyydistä”.   

Hypnoterapeutti pyysi minua tarkkailemaan, onko ympärilläni ketään näkymätöntä olentoa. En ollut varma, sillä niin pimeää siellä oli.

”I’m not sure, because this is a dark place.”

Niinpä hypnoterapeutti kehoitti minua kutsumaan apua oppailtani, jos joku kuulisi minut.  

”Maybe there is, but I don’t see.” totesin.

En nähnyt mitään, vaikka pyysin, että minulle näyttäydyttäisiin. Seuraavaksi toivoin, että paikalle ilmestyy joku hyvää tarkoittava olento. 

Ja siinä hän oli, nenäni edessä. Enkeli. Hänellä oli vaaleat, kiharat hiukset ja valkoinen kaapu. Hän ojensi minulle kätensä kuin kehotuksena seurata häntä. Kysyin enkelin nimeä ja tämä esittäytyi Gabrieliksi. Seurasin enkeliä ja astuimme valoon. 

Mitä valossa tapahtui?  Tunsin ympärilläni olevan Jumalan, suuren rakkauden, joka ympäröi minua. En nähnyt Häntä, mutta tunsin Hänet. Hän oli rakkaus, kirkkaus ja valo. 

Enkeli seisoi vieressäni, mutta en tiennyt, mitä tapahtuu. Ja niin kysyin Gabrielilta, mitä minun täytyy tehdä. Polvistuin maahan Jumalan eteen ja pyysin anteeksi kaikkia virheitäni. Toivoin saavani uuden tilaisuuden. (Tätä kirjoittaessa minulla meni kylmänväreet.)

Ymmärrän nyt, että tämä on minun uusi tilaisuuteni elää parempi elämä. Edellinen elämäni oli päättynyt aivan liian aikaisin ja se päättyi kamalalla tavalla, väkivaltaisesti. 

Kysymyksiä Higher Selfille

Hypnoterapeutti kyseli improvisoiden tilanteen mukaan. Hän myös luki paperilta minun omat kysymykset, jotka olin miettinyt valmiiksi ennen sessiota. 

Tiedustelimme, mikä on minun nykyisen elämäni tarkoitus. Se on ihmisten auttaminen. Tehtäväni on kirjoittaa tarinoita, moraalisia opetuksia. Nämä olivat toki tulleet esille aikaisemmassa sessiossa. Asiat eivät siis olleet muuttuneet siltä osin.

Entä, miksi minun piti tulla uudestaan hypnoosisessioon? Sain vastaukseksi tarvitsevani apua, sillä en tee sitä, mitä minun on tarkoitus tehdä ja minun pitää kasvaa myös henkisesti.

”She needs help. She is not doing what she is supposed to do. And also in spiritual way. She needs to grow.”

Higher Self ilmoitti napakasti, mutta ystävällisesti, missä on kehitettävää. Minun tulee noudattaa Higher Selfin antamia selkeitä ohjeita jokapäiväisessä elämässäni ja ennen kaikkea meditoida säännöllisesti. Nimenomaan meditointi on todella tärkeää. Se on kaiken avain.

Kiitosta sain siitä, että olin kyllä tehnyt meditaatiota. Higher Self toivoi vain nyt, että tekisin hieman enemmän ja säännöllisemmin. En voi kuulemma kehittyä henkisellä polullani ilman sitä.
”In the mornings and in the evenings. 15 and 15 minutes, minimum.”

Higher Self kiitti myös sitä, kuinka seuraan sydäntäni ja intuitiotani. Siitä osoituksena tekemäni Suomen matka ja tantraretriitti. Kysyimme, voisiko Higher Self auttaa minua muuttumaan päättäväisemmäksi.

”Yes.” kuului hänen vastauksensa.

Higher Self paransi minua valolla, jotta minun on helpompi meditoida.

”She is on a good path. Just keep going. Not to loose this opportunity”.

Kysyimme, miksi Higher Self näytti tuon nuoren naisen elämän. Siksi, että en hukkaisi tätä elämääni, kuten Daisy teki. Nyt minulla on uusi tilaisuus tässä elämässä.

”That she shoudn’t waste her life like Daisy did. And now she have the opportunity to do it in this lifetime.”

Entisessä elämässä nimeni oli tosiaan Daisy.

Kysyin, miten saisin tasapainoa elämääni, jotta voisin kirjoittaa kaikki tarinani? Higher Self ohjeisti nousemaan aikaisin ja menemään nukkumaan aikaisemmin. Aamun meditoinnin ja aamupalan jälkeen minun tulisi tehdä päivän työt, ruokailla klo 11 ja klo 15. Iltapäivällä minulla olisi sitten hyvin aikaa tehdä haluamiani asioita.

Kysyimme myös, mitä minun tulisi parantaa itsessäni. Olin kertonut hurjasta tantraretriittikokemuksestani hypnoterapeutille. Itse ajattelen, että minulla on varmasti jotain parannettavaa itsessäni, mutta mitä?

Higher Self tiesi vastauksen:

”Yes, just bad memories. And she needs to move on in her life, not think the past, concentrate on the moment, not worry about the future, not worry about the money. Everything will sorted out. I will help. It’s important that she could finally write her stories.”

Higher Self sanoi minun kärsivän, koska en nyt kirjoita ja minulla on aina joku tekosyy, kuten että pitää tehdä töitä. Hänen mukaansa minun pitää vain järjestää arkielämäni ja löytää rutiinit elämääni. En saa antaa arvokkaiden hetkien valua hukkaan.

Ja Higher Self on niin oikeassa!

“Daisy did not do, what she was ment to do. She died too young and paid big prize. Now she has other opportunity.”

Kysyimme myös jalassani olevasta syntymämerkistä. Hypnoterapeutti luki paperilta kysymykseni: ”Minulla on syntymämerkki ja olen kuullut, että se on haava edellisestä elämästä. Voisitko näyttää minulle tarinan sen takaa? ”

Higher Self vastasi:

”I just showed it.”

Higher Self viittasi tällä siihen, että hypnoosin alussa olin nähnyt Daisyn elämän ja miten hän kuoli metsään väkivaltaisesti. En kuitenkaan varsinaisesti nähnyt, miten hän kuoli.

”It’s not important how.”

Tiedän kuitenkin nyt tapahtumat, jotka edelsivät kuolemaa. Ja sen, miksi hän kuoli niin nuorena. En ole pitänyt omasta syntymämerkistäni. Olen kokenut sen jotenkin häiritsevänä. Vaikka tiedän, että niin monilla ihmisillä on syntymämerkkejä ja jopa ihan näkyvällä paikalla! Minulla se ei edes ole missään näkösällä. Se näkyy ainoastaan silloin, jos olen bikineissä.

Vasta aikuisena olen alkanut olla itselleni armollisempi. Jossain vaiheessa mietin jopa tatuoinnin ottamista. Tein siitä jopa postauksen tänne. Ajattelin, että itsensä valitsemaa tatuointia on kivempi katsoa. 

Jätin vain kertomatta, että halusin myös peittää syntymämerkkini. Tatuoinnin kanssa tulin lopulta tulin siihen tulokseen, että en sitä ota. Tämä merkki on osa minua.

Tämä Daisyn koskettava tarina sai minut suhtautumaan syntymämerkkiini toisin. Se todellakin voi olla ihan konkreettinen merkki eletystä (menneestä) elämästä ja siksi se on kaunis, eikä mikään hävettävä asia. 

Huh, tulipas sanottua. Mietin, paljastaako tätä kohtaa ollenkaan täällä. Jotenkin tämä asia on aina ollut iso juttu itselle, vaikka ei se ole.

Nyt, kun uskallan mainita siitä tässä, olen onnistunut selvästi kasvamaan ja kehittymään armollisuudessa itseäni ja vartaloani kohtaan. Minulla ei todellakaan ole mikään mallivartalo, mutta olen hyvä juuri tällaisena kuin olen! 

Lopuksi kysyimme, mitä muuta Higher Self haluaisi kertoa minulle. Higher Self painotti, miten tärkeää on, että seuraan ohjeita. Tarvitsen elämääni tasapainoa ja näillä ohjeilla se onnistuu. Higher Self myös sanoi, että marraskuussa meillä on uusi hypnoosisessio.

”That she has a little pressure to follow these advices.”

Lopuksi kiitimme Higher Selfiä vastauksista kaikkiin kysymyksiini. Heräsin hypnoosista ja otin unimaskin pois. Olin itkenyt. 

Huh, miten uskomaton kokemus. En voi kuin suositella tätä jokaiselle. Me ihmiset olemme niin paljon enemmän kuin tämä meidän keho ja mieli. Niin paljon enemmän, kuin mitä meidän systeemi ja yhteiskunta meille opettaa. Oli todella mullistavaa nähdä entinen elämäni, tavata enkeli Gabriel ja itsensä Jumala.

Hypnoosin jälkeen

Seuraavaksi minulla oli keskustelutuokio hypnoterapeutin kanssa. Kävimme läpi kaikkea koettua ja pohdimme saamiani vastauksia. Tämä sessio oli minulle uskomaton, kertakaikkisen uskomaton. En voi edes sanoin kuvailla, miten uskomatonta on nähdä edellistä elämäänsä ja oma kuolemansa. 

Nyt ymmärrän itseäni paremmin ja miksi olen tällainen kuin olen. Miksi olen syntynyt juuri tähän perheeseen ja moni muukin asia loksahti paikoilleen.

Suuri oivallus on ymmärtää, että kuolema ei ole kaiken loppu. Se on vain uusi alku. Miten tässä maailmassa on myös näkymätön maailma, jota emme välttämättä näe silmin, mutta tiedämme sen olevan siellä. Miten paljon tässä maailmassa onkaan asioita, joita ei voi silmin havaita tai tieteellä (vielä) todistaa, mutta ne ovat olemassa.

Ja sitten… kyllä minunkin tietoinen mieleni kyseenalaisti kokemaani. Olikohan se nyt totta? Olikohan se vain mielikuvitusta? Höpöhöpöä. 

Tietoinen mieli yritti selittää asian näin: ”Daisy oli se koira puistossa…” Mutta… vaikka Daisy oli se koira puistossa, jota omistaja huusi ja johon törmäsin yhden ainoan kerran, silti nimi jäi jostain syystä mieleeni. Vaikka minulla on huono nimimuisti. Mutta jostain syystä juuri tuo nimi jäi mieleeni. 

Ihminen ei voi myöskään keksiä jotain ”uutta”. Koska se ”uusi” asia tulee jostain. Ne kumpuavat tuolta jostain sisältä. Mistä muualta ne voisivat tulla, elleivät nimenomaan sieltä edellisestä elämästä?

Lupasin, että noudatan Higher Selfin ohjeita ja Daisyn elämästä saatuja oppeja, joista tärkeimpänä olivat:

Mieti jokaista päätöstäsi elämässä. Jokaisella valinnalla on seurauksensa. Seuraa aina sydäntäsi.

Hypnoterapeutti hymyili ja sanoi:
”No, nyt sinulla on tarina, josta kirjoittaa.”

Oletko sinä tietoinen omista edellisistä elämistä? Lukisin mielelläni sinun kokemuksistasi!

 

P.S. Aion kirjoittaa ylös Daisyn elämän. Haluaisitko sinä lukea hänen elämästään? Tietää, miksi hän kuoli? Ehkä voisin julkaista täällä blogissa? Tai sitten kirjoitan pöytälaatikkoon, jossa se saisi sitten odottaa sopivaa hetkeä nähdä päivänvalo.