Sattui niin, että tällä koiralla oli juuri ennen tuloani valeraskaus. Ystäväni tuli käymään ja rapsuttaessaan löysi sen yhden ainoan tissin, josta tuli maitoa. Muuten koira vaikutti normaalilta ja pääsimme lenkkeilemäänkin, sekä omistajan kanssa että ilman. Omistaja ehti perehdyttää ennen kuin hänen täytyi lähteä. Ja minä jäin yksin.
Lenkit ovat olleet aivan omanlaisensa haaste. Välillä koira kulki hyvin, kunnes pysähtyi, eikä suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan. Kissa kipitti meidän perässä.
Oksentelukin tuli koettua, kun kuulin terassilta outoa mölinää. Koira oli ilmeisesti syönyt ruohoa suoliston puhdistukseen ja se tuli laattana terrasin laatoille.
Mutta sitten tein pahan virheen. Löysin pesukoneesta yhden lelun. Ajattelin, että se oli sinne unohtunut, joten laitoin kuivumaan ja annoin sen koiralle. Virhe! Se lelu oli tosi asiassa sen vauva. Vietit heräsivät. Viimeisetkin lenkkihalun rippeet hävisivät. Ruoka ei maistunut. OMG!
Olen auttanut häntä ihan hyvää hyvyyttäni, odottamatta mitään palkkioksi. Motivaationa minulla on ollut kokemuksen kerryttäminen, uusi aluevaltaus ja valmiin lopputuloksen näkeminen.
Yhtäkkiä kuulin, kun minua kutsuttiin. Nousin ja menin terasille. Ystävälliset naapurini olivat ikkunalla ja kyselivät, miten minulla menee. Täällä on tosiaan erikoisuutena tämä naapurini pikku-ikkuna, josta on näkymä minun terassilleni. Sain lahjaksi pari tyynyä, jonka he laittoivat minulle ikkunan kautta. Toinen pääsi heti tuolin pehmusteeksi.
Juttelin vielä ystäväni kanssa. Hän lohdutti ja lopulta itku muuttui nauruksi. Siihen riitti, kun hän tokaisi ”Besitos y fuerza”.
Lopulta kömmin sänkyyn hyvin, hyvin väsyneenä. Nukuin kuin tukki, enkä nähnyt yhden yhtä unta. Mikä on hyvin huolestuttavaa, kun normaalisti näen mitä ihmeellisimpiä unia ja juuri niistä saan tarinoita kirjoitettavaksi. Sänkyni yläpuolella on valkoinen unisieppari, näköjään toimiva sellainen. Minun pitää ilmeisesti ottaa se pois. Unistani en luovu.
Valoa tunnelin päässä
Sovimme myös tuttavani kanssa. Hän muistutti, että nyt ei voida luovuttaa. Olemme tulleet jo näin pitkälle. Juuri, kun työ alkaa kantaa hedelmää. Juuri, kun tämä polku on muuttumassa mielenkiintoisemmaksi.
Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka monta kertaa se on käynyt mielessä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin valmis heittämään pyyhkeen kehään.
Ei, en halua valittaa. Olen kiitollinen tästäkin etapista elämässäni, kaikkine vastoinkäymisineen ja että tämänkin keskellä minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka auttavat. Ja toisaalta voin itse auttaa muita. Kirjoitin tämän lähinnä itselleni. Kirjoittaminen on terapeuttista.
Toisaalta, jos siellä joku lukee tämän, niin ehkä halusin kertoa, että vastoinkäymisiä tulee. Pieniä ja suuria. Ja sitten tulee tämmöisiä mahalaskuja, synkkiä päiviä, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta.
Varmasti auttoi kirjoittaa tapahtumat paperille. Joskus, kun huonot asiat kasaantuvat, miten pieniä ne sitten olisivatkaan, niistä tulee yhtäkkiä päässämme valtavia ja tuntuu, ettei niistä pääse yli.
VastaaPoistaKun lukee tapahtumat läpi (tai vaikka vain ajattelee ne läpi) huomaakin, että eipä tämä nyt niin kauheaa ollut, etteikö tästä selviä. Ja tosiaan myrksyn jälkeen aurinko aina paistaa!
Niinpä! Pikku asioita, mutta kun niitä on peräjälkeen vaikka miten monta, niin sitten ne tuntuvat isolta. Taisinpa kokea jonkinasteisen hermoromahduksen. Onneksi nyt voin sanoa, että olemme ottaneet pieniä askeleita kohti parempaan ja saan apua koiranhoitoon omistajan ystävältä, joka on käynyt koirakoulutuskursseilla ja on tottunut käsittelemään vahvoja koiria. Lenkitkin yksin tämän kanssa ovat nyt sujuneet. Ei ehkä vielä fyysisesti sitä tasoa, mitä haluaisin tarjota, mutta kyllä se tästä. Haluaisin vetää kunnon juoksulenkkejä ja väsyttää koirani, mutta hän siinä vielä hangoittelee vastaan. Mutta kyllä se aurinko paistaa risukasaankin! :)
Poista