TÄÄLLÄ TAPAHTUU KUMMIA

Noin kuukausi sitten uutisoitiin meteoriitista, joka tippui Teneriffan pohjoisosaan. Muistan tuon yön hyvin, koska noin kello 23 aikaan olin lenkkeilyttämässä koiraa. Ja silloin näin jotain ihmeellistä.

Ohimenevän hetken taivaalla näkyi hämmästyttävä tulipallomainen välähdys. Se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mikään tavallinen tähdenlento se ei kuitenkaan ollut. Näky oli niin vaikuttava, että heitin ilmoille kaikki sydämelläni olevat toiveet.

Seuraavana päivänä lehtijuttu meteoriitista osui silmiini. Mitä ilmeisimmin se ei kuitenkaan ollut se sama, koska kellonaika ei täsmännyt. Se yö jäi mieleeni jotenkin tavallista taianomaisempana.

Yllätys terassilla

Viime yönä tapahtui kummia… Heräsin koiran ääntelyyn ja menin katsomaan, mistä oli kyse. Säikähdin sen olevan oksentamassa tai löytäneen pikkuliskon, jonka olin nähnyt seinällä ennen nukkumaan menoa. En nähnyt mitään ihmeellistä. Koira oli kyllä hereillä, mutta vaikutti viattomalta. Jatkoin unia.

Seuraavana aamuna terassilla odotti yllätys. Ei, sieltä ei löytynyt oksennusta, eikä pissiä tai kakkendaalia. Terassille oli ilmestynyt… (rumpujen pärinää) iso kivenmurikka. Mieleeni muistui tuo yö, kun olin nähnyt taivaalla meteoriitin. Voisiko tämä kivenmurikka olla… avaruudesta?

Mainittakoon tähän väliin, että tällä koiralla on pieni kivikokoelma. Terassilta löytynyt kivi ei silti täsmää koiran ulkoa keräämiin kiviin. Se on tuplasti niitä isompi, eikä varmaan mahtuisi edes sen suuhun. Grillissä puolestaan on tällaisia isoja kiviä, mutta miten tämä olisi sieltä vierinyt terassin lattialle?

Anna elämän yllättää

Tapaus jäänee mysteeriksi ja ehkä hyvä niin. Onhan se hauskaa, että elämä järjestää pieniä ja suuria yllätyksiä matkan varrelle. Se kuvaakin minun filosofiaani. Elämä saa yllättää, vaikka sitten tällaisella kivenmurikalla ulkoavaruudesta.

Mietin, missä olen kuukauden päästä?  Kesä lähenee loppuaan ja minulla on enää syyskuu jäljellä tässä talossa. Sitten omistaja palaa takaisin ja minun on taas jatkettava matkaa.

Mutta minne..?

Suunnitelmat ovat taas auki, enkä ole lyönyt mitään lukkoon. Luultavasti jään Teneriffalle, mutta jokin paikka minun pitäisi löytää, saada katto pään päälle.

Olen selannut ilmoituksia vapaista vuokra-asunnoista ja jopa käynyt katsomassa. Vielä ei ole löytynyt minulle sopivaa. Haluaisin nimenomaan asunnon. Koen olevani siinä pisteessä, että on aika löytää oma soppi. Haluaisin oman paikan, jossa voida olla rauhassa ja kirjoittaa.  

Minulla on se lapsenomainen usko, että kaikki järjestyy. Uskon olevani ensimmäistä kertaa paikassa, johon kuulun. Olen monesti miettinyt kaiken tämän tarkoitusta. Heikkoina hetkinä minusta on tuntunut, että etenen niin hitaasti. Tai, kun saan yhden askeleen eteen, tulee kaksi taakse. Monesti minusta on tuntunut, että kärsin kirjoittajan blokista, siitä valkoisen paperin kammosta. Tai ettei tekstejäni arvosteta. Joskus mietin, että olisi helpompi vain luovuttaa.

Mutta en pysty. Noina heikkoina hetkinä muistan Pamplonasta saamani kynän, puristan sitä ja hoen itselleni, että tätä varten minä synnyin. Kirjoittamaan tarinoita.

Yllättävä kohtaaminen

Sattumalta tutustuin erääseen suomalaiseen naiseen. Juteltuani hänen kanssaan, paljastui, että hän aistii energioita. Hän kertoi minulle, että minun sieluni on elänyt monta elämää, eikä ole sattumaa, miksi olen päätynyt juuri Espanjaan. Hän kertoi, että olen aikaisemmissa elämissäni elänyt Espanjassa. Siksi tämä paikka tuntuu niin tutulta.

Ne unet, joita olen nähnyt, voivat olla muistoja eletystä elämästä. Mutta mitä tekemistä Hemingwayllä on kaikessa tässä? Kaikki blogiani pidempään seuranneet tietävät minun olevan suuri Ernest Hemingway-fani. Näin ei aina ole ollut. Hän vain alkoi ilmestyä elämääni.

Kysyin häneltä asiasta.

Tämä suomalaisnainen kertoi, että olen aikaisemmassa elämässäni tuntenut Hemingwayn. Nyt hän puolestaan haluaa auttaa minua. Olen ollut Hemingwayn assistentti, muusa tai jopa rakastajana.

Totta tai tarua, on jotenkin lohdullista ajatella, ettei mikään ole lopullista, edes kuolema. Siten myös tilanteet muuttuvat elämässä. Vaikka nyt minulla ei ole varmuutta tulevaisuudesta, on vain jatkettava. Ja joskus se kaikki palkitaan.

Tiedän myös omasta ja ystävieni kokemuksesta yhden asian. Ihmeitä tapahtuu, koko ajan. Edellisessä postauksessa mainitsin ystävästäni, joka etsi asuntoa koiransa kanssa. Ja nyt voin kertoa, että hän onnistui. Hän löysi kohtuuhintaisen vuokra-asunnon itselleen ja koiralle.

Toivon onnistuvani samalla lailla, kun sen hetki on. Löydän sen oikean, edullisen vuokra-asunnon, jossa minun on viimein hyvä olla. Tänä aamuna löytämäni kivenmurikka valoi uskoa entisestään. Näin ne pienet asiat auttavat jaksamaan.

Joskus siihen ei tosiaan tarvita kuin kivi muistuttamaan, että tänne ei synnytty luovuttamaan ja katsomaan oman elämän ohilipumista. Tänne synnyttiin tekemään asioita.

Pitäkää peukkuja!

Onko sinulle sattunut ihmeiksi luokiteltavia asioita?