MILLAISTA ON OLLA AJOPELKOINEN?

Tänään puhun peloista. Niistä ihmismielen syövereissä olevista möröistä. Pelko kuuluu ihmiseloon. Pelon avulla selviämme. Kaikki uusi on pelottavaa ja siksi monesti vastustamme muutoksia.

Pelko voi olla myös nolottava asia. Kukaan minun ystävistäni tuskin ikipäivänä osaisi arvata, että minulla on tällainen pelko olemassa. Ajanhan Suomessa. Varsinkin nuorempana juuri kortin saaneena ajoin ympäri ämpäri Pohjois-Karjalaa ja jopa nautin ajamisesta. Silloin ei edes ollut mitään navigaattoreita. Itse asiassa pidin autoilusta niin paljon, että panostin musiikkilaitteisiin. Minulla oli jopa oma suppari, ajatelkaa!

Miten siis olen päätynyt tilanteeseen, että autoilu pelottaa? Tarkemmin sanottuna autoilu pelottaa ulkomailla. Liikennekulttuuri on erilaista. Kaikki ajavat kovempaa. Ihmiset tulistuvat helpommin. En tunne ajoreittiä. En osaa parkkeerata hyvin… Ja miljoona muuta syytä (lue: tekosyytä).   

Muistan, kun kävin Venäjällä omalla autolla. Ajoin silloin pikkupätkän. Kaupunkiin tullessa silloinen poikaystäväni hermostui, kun minä hermostuin. Eikä kyseessä ollut kuin Sortavala… Puolustuksekseni voin sanoa, että tietyöt saavat varmasti kenen tahansa pasmat sekaisin.

Ex-poikaystäväni rakasti autoilua, eikä päästänyt minua rattiin. Tai en oikeastaan koskaan halunnut, mutta eipä hän minua kannustanutkaan. En halunnut ajaa, koska pelkäsin ”jos, jotain sattuu…”.    

Oli siis vain helpompi olla pelkääjän paikalla ja kartanlukijana. Vaikka ei sekään mikään helppo paikka ollut minulle, joka olen ollut elämässäni ihan oikeasti auto-onnettomuudessa ja jos toisella painaa kaasujalka…

And the road was rocky, very rocky…

Siten päädyin tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa välttelen autoilua ulkomailla viimeiseen asti. Enkä muuten Suomessakaan aja kovin mielelläni, jos on yhtään tuntemattomampi paikka.  

Kuten tiedätte, muutin viime tammikuussa Etelä-Teneriffalle. Töihin pääsin viikon aikana kämppäkaverini kyydillä, muuten jouduin liikkumaan bussilla. Silloin tein niin ihan mielelläni. Vaikka minun piti kävellä pari kilometriä eli matka, joka oli kämpän ja bussipysäkin välillä. Ihan hullua, vai mitä? 

Käytännössä minulla meni joka päivä liikkumiseen tuhottoman paljon aikaa. Monesti illalla istuessa pysäkillä näin Santa Cruzin bussin ja mietin, että jos asuisin pääkaupungissa, olisin perillä aikaisemmin. Ja otin aikaa!  

Nyt tilanne on eri. Tänään ylitin itseni ja se on uskomaton tunne! Etenkin, kun kyseessä on pelko, yksi kaikista voimakkaimmista ja vaikeimmista tunteista. Ja minä onnistuin! 

But in the end I finally did it! I won my fear.

Itse asiassa jouduin rattiin ensimmäisen kerran Teneriffalla jo viime keväänä. Olimme ystäväni kanssa retkeilemässä, kun hän alkoi voida huonosti. Ei ollut vaihtoehtoja. Minun oli tartuttava härkää sarvista ja ajettava takaisin kotiin. Onneksi hänellä oli automaatti-auto.

Tämän syksyn aikana olen ajanut nyt jo kolmesti. Syntymäpäiväjuhlissa olin kuskina, mutta onneksi oli jälleen automaatti ja ystävä vieressä. Toissapäivänä tulin Etelä-Teneriffalle ystäväni kotiin koiranhoitajaksi, kun hän lähti matkoille. Minun piti ajaa auto lentokentältä takaisin. Onneksi toinen ystäväni oli mukana henkisenä tukena ja neuvomassa reitin kanssa. Kyseessä oli manuaali. En ole ajanut manuaalilla vuosiin, paitsi kerran viime kesänä…

Kesäaikaan ajan automaatilla. Kävi kuitenkin niin, että viime kesänä jouduin poliisin kanssa tekemisiin. Oli harmaa ja sateinen päivä. Avasin ikkunan puhallutusta varten. Ja sittenpä en enää saanutkaan ikkunaa kiinni. Vettä satoi kuin Esterin perseestä ja poliisisetä jäi naureskelemaan. Jouduin siis lennosta vaihtamaan auton toiseen eli manuaaliin ja töihin ehdin nippa nappa… 

Nyt sitä ajatellessa naurattaa, mutta silloin ei naurattanut. Jos syvällisemmin haluaa miettiä, niin silläkin oli sitten tarkoituksensa. Muistutin mieleeni, millaista on ajaa manuaalilla. Vaikka sehän on sellainen taito, kun sen kerran oppii, niin se ei koskaan häviä.

Tänään se sitten tapahtui. Jouduin auton rattiin ensimmäistä kertaa aivan yksin. Kukaan ei päässyt henkiseksi tueksi ja minun oli selvittävä lentokentälle, sellainen noin 20 km matka. Kun menin autoon, en saanut sitä startattua. Se ei vain käynnistynyt. Poistin avaimen, laitoin uudestaan, mutta ei mitään. 

Lopulta luovutin ja kysyin ystävältäni, pääsisivätkö omin avuin kentältä kotiin. Ystäväni soitti ja epäili, että akku on loppunut. Lopulta selvisi, että kyseessä olikin rattilukko. Auto käynnistyi ja matka lentokentälle alkoi, jossa suurena apuna oli kännykän gps; maailman paras keksintö! Ja tässä minä olen. 

Teneriffa on vaikuttanut minuun positiivisesti ja minusta tuntuu, että tällä saarella kaikki on mahdollista. Ajoin autolla ja olen hengissä! Se voi vaikuttaa ihan hölmöltä. Minulle se ei ollut, vaan se oli todellisuutta, joka rajoitti elämääni. En voinut ajaa autolla tämän pelon vuoksi. Mutta nyt minä tein sen! 

Toki minulla on vielä jonkun verran pelkoa, mutta kerta kerralta suoriudun paremmin ja vähemmän pelokkaana. Minulla on muuten ajokortti voimassa vuoteen 2056. Nuoret, olen korttini ansainnut. ;)

With help of my friends, thank you!

Oletko sinä kärsinyt ajopelosta?