VUOSI SINKKUNA

Arvelin, että nyt voisi olla hyvä hetki kirjoittaa tästä aiheesta. Mitäpä sitä kiistämään, kohta on kulunut kokonainen vuosi sinkkuna. Se aika on mennyt niin nopeasti, mutta toisaalta opettanut varmastikin enemmän kuin muut vuodet.

En ole ollut näin pitkään yksin sitten nuoruusvuosien. On se jännä juttu, miten nuorempana parisuhde oli se tärkein asia. Toisaalta yhteiskunta ohjaa niin paljon siihen suuntaan ja sitten tietenkin lähipiiri, vaikka tosi asiassa ei ole yhtä oikeaa tapaa elää elämäänsä.

Toki minä olen aina ollut romantikko ja luen joskus romanttisia kirjoja, ehdoton suosikkini on Ylpeys ja ennakkoluulo. Ei kai siis ihme, että nuorempana ajattelin olevani naimisissa viimeistään kolmekymppisenä. Nyt olen ylittänyt tuon rajapyykin ja tässä sitä vielä ollaan. Eikä siitä ole niin pitkä aika, kun ajattelin, että tämän ihmisen kanssa voisin olla loppuelämäni. Noh, asiat eivät tietenkään mene niin kuin Strömsössä.

Monet voivat kokea, että ero tässä iässä on maailmanloppu ja suuri uhka. Minulle se oli mahdollisuus, uuden alku. Jos on erottava, niin tämä ikä voisi olla jopa ideaali. En ole enää niin nuori ja sinisilmäinen. Tunnen itseni paremmin. Otin opikseni aikaisemmista suhteista, enkä toistaisi virheitäni. Tiedän (tai ainakin luulen tietäväni) millainen mies minulle sopisi. Minulla ei ole lapsia, joten siinäkään mielessä ei olisi vielä myöhäistä.

Yksinolo on ollut todella hyvä ja opettavainen taival. En halua hosua ja syöksyä uuteen suhteeseen, vaan pikemminkin haluan ottaa tästä nyt kaiken irti eli selvittää kuka oikeasti olen, miksi olen täällä ja mitä haluan tulevaisuudelta. Haluan olla itsenäinen ja löytää sen oman elämänpolkuni. En enää ikinä aio muuttaa yhdenkään miehen perässä.

Olen edelleenkin tietyllä tapaa vanhanaikainen ja jos rehellisiä ollaan, niin kyllä minä haluaisin itselleni elämänkumppanin sitten joskus. Miehen, joka kulkisi rinnallani niin myötä –kuin vastatuulessa. Rakastaisi minua tällaisena kuin olen. Meillä olisi yhteisiä päämääriä ja projekteja. Täydentäisimme toinen toisiamme. Minun vahvuudet olisivat hänen heikkouksiaan. Eiköhän se tule, jos on tullakseen. Sitten, jos ja kun sen aika on. 

Tällä hetkellä olen keskittynyt omaan itseeni ja työjuttuihin. Ei sillä, mahdollisuuksia olisi ollut tutustua moneenkin, mutta kukaan ei kolahtanut. Paitsi yksi ja hänkin muutti toiselle puolelle maapalloa.

Jos haluaisin parisuhteen, niin olen pahimmassa mahdollisessa paikassa. Teneriffalla lähes kaikki on väliaikaista. Teneriffa voi olla paratiisi, mutta rakkautta täältä ei löydy. Tai voi löytyä, onhan se tietysti mahdollista, mutta ei kannata olettaa. Tämä saari elää turismilla ja väki vaihtuu jatkuvasti. Kun yhdet lähtevät, toiset tulevat… Muuten Teneriffa on varmastikin maailman maagisin paikka.

Tulinkin Teneriffalle etsimään itseäni. Mielestäni nyt ei ole oikea aika suhteelle, kun käyn läpi niin isoja asioita. Tämä vaihe olisi varmastikin pitänyt tehdä vuosia sitten. Toisaalta on varmasti ihmisiä, jotka eivät käy tätä vaihetta koskaan läpi.

Ja silti toisaalta on tavallaan kiire.

En voi sulkea silmiäni siltä tosiasialta, että minulla alkaa ”ikä” painaa. Kello tikittää armottomasti eteenpäin, mutta minusta tuntuu, etten ole lähimainkaan valmis. Oikeastaan minusta tuntuu siltä kuin olisin 25-vuotias. Ja sitten on se biologinen kello. 

Nuorempana vastasin lapsiuteluihin, ettei kysymys ole ajankohtainen ainakaan 10 vuoteen ja sivuutin asian. Onpa minulle sanottu jopa ihan suoraan, että minun pitäisi ”tehdä lapsia”. Tälle sanojalle vastasin, ettei lapsia tehdä, vaan niitä saadaan. Eikä asia tietenkään millään muotoa kuulunut hänelle. 

Olen myös vakavissani pohtinut haluanko lapsia ollenkaan. Se on se naisen elämän suurin kysymys, koska mikään muu päätös ei vaikuta niin perustavanlaatuisesti loppuelämään. Eikä asiaa auta yhtään, että olen nähnyt läheltä, miten monille ikäihmisille ne lapset ja lapsenlapset ovat elämän ainoa suola, tuki ja turva. Ja vanhan naisen, joka katui omaa lapsettomuuttaan. Ja oman mummoni, joka saattohoitohuoneessa ei halunnut jäädä yksin hetkeksikään, vaan toivoi aina jonkun meistä lapsista tai lapsenlapsista olevan lähellä. Kunnes lopulta tuli aika nukkua pois.

Vaikka samaan hengen vetoon haluan todeta, että lapset eivät todellakaan ja varsinkin nykyaikana ole mikään tae siitä, että he olisivat vierelläsi vielä vanhuuden päivinäsi.

Ja sitten jos alan miettimään lastensaantia, niin järkisyillä en voi sitä perustella. En vaikka, olisin parisuhteessa. Maailmassa on liikaa ihmisiä. En ole valmis. Vaikka toisaalta, tuskin kukaan on koskaan valmis vanhemmaksi. Se on myös itsekästä. Kerran syntynyt joutuu kuolemaan… Miksi luoda elämää, joka lopulta päättyy? Ja varsinkin tällaiseen maailmaan, joka on vaarallinen? Toki maailma on aina ollut vaarallinen, paha… Mutta nykyajan maailman pahuus on pahuutta jollain ihan uskomattomalla tavalla. Ilmastonmuutos näkyy yhä enemmän ja mietin, millaisen maailman jätämme jälkipolville? Sitten mietityttää terveysasiat, kun olen nähnyt niin monenlaisia suvussa kulkevia sairauksia, joita ei haluaisi laittaa eteenpäin.

Sitten toisaalta, kuten monilla asioilla, on tietenkin niitä hyviä puolia. On jotenkin kaunista ajatella olevansa osa isompaa kokonaisuutta, jos saisikin lapsia ja että pieni pala minua siirtyisi tuleville sukupolville. Voisi seurata lapsukaisen kehitystä ja opettaa kaiken sen, mitä olen itse oppinut. Saada olla osa perhettä, jossa jakaa ilot ja surut, elämän pienet ja suuret ilot.

Lapsiasia ei minun tilanteessani tule millään lailla kysymykseen, koska ensin tietenkin pitäisi olla vakaa parisuhde. Sellainenhan minulla oli ja silti päädyin näin käsittämättömään tilanteeseen. Olen suhteeton bloggari, joka pohtii sinkkuelämää ja lapsensaantia. Todella ironista, enkä tähän osannut varmastikaan pukea sanoiksi puoliakaan omista ajatuksistani. 

Ehkäpä kysymys on siitä, että minun pitäisi rakastua ja todella voimakkaasti, jotta haluaisin lapsen..? Ja vaikka haluaisin, niin se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että niitä lapsia siunaantuisi ja silloin voisikin olla jo myöhäistä.

Menneisyyttä en voi muuttaa, mutta olen kiitollinen eletyistä ja jaetuista vuosista, aikaisemmista suhteista, jotka ovat tehneet minusta henkilön, joka olen tänä päivänä. Olen erilainen kuin 10 vuotta sitten. Tulevaisuutta en voi ennustaa. Ainoa asia, jolla on siis oikeasti merkitystä ja vaikutusta on tämä hetki. Tämä päivä. Jokainen tunti, jokainen minuutti, jokainen sekunti. On keskityttävä tähän hetkeen, tähän paikkaan ja pidettävä fokus asioissa, joihin voi vaikuttaa. Nyt. 

Uskon vakaasti, että elämässä lopulta kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Jos jään yksin loppuelämäkseni, niin sitten jään ja minun on vain sopeuduttava. 

Ja elämä juuri nyt, Teneriffalla, sinkkuna, tuntuu just kivalta. Enkä ainakaan haluaisi vielä kuolla. Minulla olisi vielä niin paljon annettavaa maailmalle! Annettaan tulevaisuuden näyttää, mitä se tuo tullessaan. Minä yritän tehdä parhaani.

Millaisia ajatuksia sinulla heräsi sinkkuudesta / parisuhteesta / lapsikysymyksestä? Lukisin mielelläni sinun kokemuksistasi!