UUTINEN, JOTA EN VOINUT USKOA TODEKSI

Kuten tiedätte, minulla ei ole ollut mikään maailman helpoin elämä. Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen kohdannut sellaisia vaikeuksia, että on tehnyt mieli luovuttaa. Monesti on ollut se kauhea tunne, että olen nolla, enkä saa mitään aikaiseksi. 

Olen saanut niin monet kerrat EI-vastaukset, että toisaalta olen jo niin tottunut siihen, ettei enää hetkauta. Ja jokainen ei tuo minut lähemmäksi kyllä-vastausta. Mutta kyllähän se vähän laittaa miettimään, miksi aina tuntui tulevan kuraa niskaa. 
 
Kun muutin Teneriffalle, elämäni on ollut kuin myötätuulessa. Vaikeuksia on toki ollut, mutta kaikesta selvitty. Jotenkin ihmeellisesti elämä on kantanut. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt elämäni olevan kuin elokuvasta. 

Ei-vastaukset voivat olla tosi lannistavia. Kukapa sitä jaksaa hakea kymmeniä kertoja samaan paikkaan?

Oikeasti, minua voisi kuvata jopa Alibaban perustajaksi siinä mielessä, että hänetkin torjuttiin monta kertaa. Kiinan rikkain mies, Jack Ma, sai monet kerrat ei-vastauksia. Omien sanojensa mukaan hän haki haki töitä 30 kertaa ja aina sai hylkäävän vastauksen. KFC tuli kaupunkiin. 24 haki työpaikkaa, ja 23 otettiin sisään. Jack oli ainoa, joka ei päässyt. Hän haki poliisiksi ja arvatkaa mitä? Viisi haki ja neljä otettiin sisään. Hän jäi siis taas nuolemaan näppejään. Harvard-yliopistoon hän haki peräti 10 kertaa, eikä häntä hyväksytty. 

Meillä on muutakin yhteistä. Tykätään molemmat Forest Gump-elokuvasta. Jack Man osalta loppu onkin historiaa. Hän on menestynyt elämässään. Hän on esimerkki, että toivoa ei saa koskaan menettää. Tyhjästäkin voi ponnistaa ja jopa sellaisessa maassa kuin Kiina. 

Muistatte varmaan, kun kerroin, miten tänä keväänä rohkaistuin ja hain kirjoittamisen perusopintoihin? Sain päätöksen toukokuussa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Puolet pääsi sisään. Sitten tilanne oli viimeisten sisäänotettujen kohdalla niin tiukka, että jouduttiin arpomaan. En siis yllättynyt, kun jouduin viidennelle varasijalle.

Käytännössä siis olin saanut ei-vastauksen, jälleen kerran. Koska jokainen varmaan ymmärtää, ettei viidenneltä sijalta päästä sisään. Huoh. Taas minulle kävi näin. 

Ajattelin, että kaipa tälläkin joku tarkoitus on. Ehkä ei sitten ollut tarkoitettu, että aloitan yliopistossa ja täytyy löytää ihan yksin se oma polku. Jossain aikaisemmassa postauksessa taisin jopa uhata, etten hae enää koskaan yliopistoon, jos minua ei oteta nyt sisään.

Nyt ollaankin jo elokuun puolessa välin ja nuo kirjoittamisen opinnot ovat jo alkaneet. En ole katkera, en. Hyväksyin, että sain jälleen kerran ei-vastauksen. Hyväksyin, että tälläkin on joku tarkoituksensa.

Ei-vastauksilla viittaan siihen, miten olen kirjoittanut artikkeleita, joita ei ole koskaan julkaistu. Miten olen tehnyt sarjakuvaani, jota en kuitenkaan ole enää saanut yhteenkään lehteen. Miten hain Zaragozassa satoja työpaikkoja, enkä yleensä päässyt edes haastatteluun. Ja lukemattomia muita ei-vastauksia, joista voisi varmaan päätellä, että olen aikamoinen luuseri. 

En kuitenkaan koskaan ole itse ollut sitä mieltä. Olen aina uskonut itseeni 100%, koska olen aina sisimmässäni tuntenut minulla olevan kirjoittamisen lahja. Eikä kyse ole vain lahjasta, vaan tunteesta, että minulla olisi todella uskomattomia tarinoita teille kerrottavaksi. Olen saanut elää uskomatonta elämää. Se ei ole ollut vain mustavalkoista, vaan olen saanut elää kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kokenut niin paljon, että moni muu varmaan olisi minun tilassani lannistunut tai vähintäänkin masentunut. Välillä olen itsekin ihmetellyt, miten olen jaksanut.

Tänään sitten sain sellaisen uutisen, etten voinut uskoa silmiäni.  

Meinasin pyörtyä. Sähköpostiini kilahti viesti, joka alkoi näin:

”Tervetuloa kirjoittamisen perusopintoihin 
Onneksi olkoon! Sinut on valittu varasijalta kirjoittamisen syksyllä alkaviin perusopintoihin.”

Ei voi olla totta. Minut on siis hyväksytty sisään? Siis what?! Viidenneltä varasijalta? Huhhuh.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloitan yliopistossa ja tiedossa on tiukkaa opiskelua. Nyt en tiedä, miten ihmeessä selviän kaikista työ -ja opiskelupaineista, koska tämän yliopisto-opiskelujen lisäksi minulla on menossa muitakin kursseja ja sen lisäksi joudun tekemään paljon töitä elantoni eteen, että minulla olisi jatkossakin katto pään päällä ja ruokaa. 

Mutta hyvät uutiset eivät lopu tähän...

Muutama päivä sitten sain tietää, että aloitan elokuvan käsikirjoituskurssilla täällä Teneriffalla. Tuntuu niin uskomattomalta, että melkein on nipistettävä itseään, voiko tämä olla totta.
  
Olen tosi onnellinen, että pääsin sisään noihin molempiin kursseihin. 

Tänään muutama kyynelkin vierähti poskelle, kun mietin, millaisista vastoinkäymisistä olen selvinnyt ja täällä sitä ollaan. Mietin, miten olen aina jaksanut yrittää, vaikka oikeasti on tuntunut siltä, ettei kukaan arvosta. Olen toisaalta saanut paljon tsemppiä tutuilta ja tuntemattomilta eli heiltä, jotka ovat nähneet töitäni.

Kun kirjoitin Facebookiin yhden, pienen tekstin, eräs runoilija-ystäväni kirjoitti: ”Es como una prosa poética. Me lo tradujo el señor Zuckerberg ;) Y aún así conserva la poesía.”

Jos yksi asia on varmaa, niin elämä on tehnyt minulle harvinaisen selväksi yhden asian: kirjoittaminen on se minun juttu. Ja nyt saan opiskella sitä! Huh, uskomatonta. <3

Lupasinkin laittaa teille hakukirjeeni kokonaisuudessaan, jos pääsen sisään. Tuota postausta kirjoittaessa olin melkein varma, etten pääse sisään, eikä minun koskaan tarvitse julkaista hakukirjettäni. Toisin kuitenkin kävi. Ja ihme tapahtui. Pääsin sisään.

Tässä siis hakukirjeeni Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin, jolla jotenkin ihmeen kaupalla pääsin sisään viidenneltä varasijalta. Minua inspiroi Interstellar-kappale ja toivoisinkin, että jos luet hakukirjeen, niin kuuntelisit taustalla sitä, jotta pääsisit sisään minun sielunmaisemaani. 

"Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein. Muutin ulkomaille. Ensin Ranskaan, ja sieltä matkani jatkui Espanjaan. Muistan kerran, kun olin Madridissa lentoasemalla. Näin erään tytön lukevan kirjaa. Se oli paksu, tummansininen ja kannessa komeili kissankokoisin kirjaimin: HEMINGWAY. Se hetki piirtyi mieleeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Hemingwayn nimen. Eikä minulla tuolloin ollut edes aavistustakaan, kuka hän on.

Asuin manner-Espanjassa monta vuotta. Elämäni oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Kuin olisin ollut sumussa, ilman suuntaa tai päämäärää. Ja ainoa asia, miksi olin siinä kaupungissa, oli poikaystäväni. Kirjoitin blogia, joka oli minulle kuin henkireikä. Anonyymisti tietenkin, enkä halunnut kertoa siitä edes ystävilleni. Bloggasin kirjoittamisen ilosta! Ja kehittyäkseni paremmaksi. Tein joitakin kirjoituksia pöytälaatikkoon. Kirjoitin matkoista, elämästä, onnistumisista ja epäonnistumisista. 

Muistan erityisesti yhden matkan. Menin Unkariin, Budapestiin, jossa majoituin 20 –ja 30 –luvun teemahotellissa. Jokainen huone oli erilainen ja sisustettu sen ajan kuuluisuuksien mukaan. Minulle osui Hemingway. Silloin petyin, sillä Hemingway ei sanonut minulle oikeastaan mitään.

Kunnes eräänä kevätpäivänä tein matkan Pamplonaan. Siellä on sellainen vanha kahvila, jossa törmäsin Ernest Hemingwayn patsaaseen. Aloin kiinnostua hänestä. Mitä enemmän luin Hemingwayn elämästä, sitä enemmän huomasin meillä olevan yhteistä. Molempien elämää on koskettanut niin sota kuin itsemurhat. Me molemmat olemme asuneet Ranskassa ja Espanjassa, olleet Punaisessa Ristissä, työskennelleet toimittajina… Ja lista vain jatkuu.

Manner-Espanjassa asuessani osallistuin kirjoittajakurssille. Sitä veti tunnettu, espanjalainen kirjailija Juan Bolea. Hän vaikuttui, miten hyvin kirjoitan espanjaksi. Yhdessä muiden nuorten kirjoittajien kanssa julkaisimme kirjan ja seuraavana vuonna toisen.

Minusta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että olen väärässä paikassa. Lopulta jätin kaiken taakseni. Sitä ennen matkustin taas Pamplonaan, jossa menin ystäväni kanssa kahvilaan. Siihen samaan, jossa on Hemingway-patsas. Otimme kuvia ja hämmästyimme, kun niissä oli jotain vaaleaa. Vitsailimme sen olevan Hemingwayn henki. Yllättäen ystäväni löysi Hemingwayn luota kynän. Hän lahjoitti sen minulle. Olin otettu. Se oli juuri sellainen, jolla voisin kirjoittaa ja tehdä sarjakuvia.

Milla Liljeroos kirjoittaa kauniisti ”Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä.” Miten oikeassa hän olikaan! Kun tarkemmin miettii, niin mitäpä olisi kirjoittaja ilman kynää? Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon erityisempi minun kynäni oli. Pyöritellessäni sitä käsissäni, osui silmiini kolme numeroa. Ne näyttivät jotenkin tutuilta. Silloin muistin. Se oli Ernest Hemingwayn kuolinpäivä. Kylmänväreet kulkivat pitkin kehoani. Kynä oli tullut elämääni hetkenä, jolloin sitä kaikkein eniten tarvitsin.

Sen jälkeen nimittäin muutin Teneriffalle. Aloitin elämäni nollasta keskittyäkseni vain kirjoittamiseen ja löytääkseni sisäisen kirjoittajani. Tuo matka on vasta alussa, mutta tunnen olevani oikealla polulla. Luin sattumalta kirjoittamisen perusopinnoista eräästä blogista ja mieleeni tuli, että voisin hakea. Kirjoittamisen osalta olen itseoppinut, mutta haluan kehittyä paremmaksi. Tunnen sisimmässäni, että olen jo kirjoittaja ja että olen löytänyt sisäisen ääneni. Nora Ekström kysyy postauksessaan mikä metafori kuvaa sinua? Minun vastaukseni on kirja. Kuten missä tahansa mielenkiintoisessa tarinassa, alku on kaikista tärkein. Monesti se on myös vaikein kirjoittaa. Minä olen saanut kirjani ensimmäiset sivut tehdyksi. Haen kirjoittamisen perusopintoihin, jotta voin kasvaa, kehittyä ja kirjoittaa vihdoin ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoittaa.  

Nyt uskon kohtaloon. Opintojen avulla voisin löytää suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka ei tule olemaan helppo, mutta minä tein jotain, mitä kovin moni ei tee koskaan. Hyppäsin kohti tuntematonta."

Loppuun vielä kappale, joka sopii minun tämänhetkisiin tunnelmiin.

Onko sinulle sattunut ihmeitä?