OLIPA KERRAN...

Lapsuuteni iloisimmat (ja surullisimmat) muistot liittyvät ankkoihin. Tulen aina muistamaan, kuinka eräänä kauniina kesäpäivänä koko perhe juoksimme ympäri taloa harmaan ankan juostessa perässämme. Voi, kuinka meillä lapsilla oli hauskaa! 

 

Aluksi ankkoja oli ollut kaksin kappalein, mutta ketturepolainen vei toisen. Tämä jäljelle jäänyt ankka haki meistä siis turvaa ja siksi seurasi joka paikkaan. Ankasta tuli minulle tärkeä ja se oli lemmikki siinä, missä koira taikka kissa. 

Kunnes eräänä päivänä sitä ei enää näkynyt… Huolestuin. Ihmettelin, minne koko ankka on hävinnyt ja etsin sitä. Kunnes löysin sen… Tai osan siitä. Ankan pää metsän reunalla. Näky, joka on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Silloin tajusin, että olimme juuri syöneet oman ankkamme. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.

Mutta palataanpa nykyhetkeen. Olin koirien kanssa lenkillä maaseudulla, kauniilla kukkuloilla jossain päin Etelä-Teneriffaa.  Tapani mukaan päästin hauvat irti, jotta ne saavat nauttia vapaudesta ja luonnosta. 

Tällä kertaa tapahtui, jotain, jota ei aiemmin ollut tapahtunut…

Koirien kilpajuoksu.

Koirat säntäsivät raketin lailla. Ne juoksivat kohti mäen rinnettä ja pian näin sen: ankka, ilmielävänä. Sydän nousi kurkkuun. Säikähdin, että kohta ankasta on jäljellä vain maahan leijailevat höyhenet. 

Huusin koirien perään ja ehdin ajatella, että ne menevät kuuroille korville. Hetkeä myöhemmin todistin koirien ja ankan kohtaamista. Ja näin jotain, jota en todellakaan ollut osannut odottaa. Yleensä lenkkipolun linnut vaihtavat maisemaa suurin piirtein välittömästi nämä kaksi koiruutta nähdessään. 

Mutta ei tämä ankka. Se oli selvästi toista maata. Ankka oli koiria vastassa tyynenä ja ylpeänä, kuin itse viilipytty. Se näytti koirille pyrstöään ja seisoi kukkulan kuninkaana. 

Mitä tekevät koirat? Menevät hyvin lähelle, mutta eivät kosketakaan ja lopulta luikkivat pois häntä koipien välissä. Samaan aikaan käteni hapuilee kännykkää ja saan otettua kuvat itse tilanteen jo mentyä ohi. 

Vaikutuin ankan asenteesta. Se varmaan tuhahti näille koirille:

– Ja paskat.

Koirat saivat väistyä ankan edessä. Vaikka heitä oli kaksi vastaan yksi.

Kotimatkalla tapasin naapureita. Sen naapurin vanhan herran, joka istuu aina ulkona periespanjalaiseen tapaansa – oli karanteeni tai ei. Ja sen toisen vanhemman miehen, joka aina toistaa koiran nimeä. Näytin alla olevaa kuvaa ja sain tietää tämän ankan olevan muuttoankka.

Sellainen, joka tulee lentäen ihan omin siivin Teneriffalle. Oikea maailman ankka! Ties missä kaikkialla se onkaan matkustellut.

Ja minä katsoin silmät pyöreinä. Voiko tämä olla totta? Naapurit alkoivat haaveilla ankkapaistista ääneen:

– Pato a la naranja. 

Minä pyörittelin silmiäni ja huudahdin:

– Ei varmasti!

Tajusin, että näen ankan mieluiten elävänä. Ja varsinkin tämän ankan, eikä vähiten lapsuusmuistojeni vuoksi. Sillä on asennetta, josta meidän jokaisen tulee ottaa oppia. Se ei antanut pelolle valtaa ja kohtasi vaaran rintarottingilla ja näytti sille jopa pyrstöään. 

– Ja paskat, sanoi ankka koirille.

Emme enää nähneet ankkaa. Ehkäpä se on jo lentänyt muille maille tai saarille...

Onko sinulle sattunut yllättäviä tilanteita koirien kanssa?