ROMANTTINEN LUOLARETKI – TAI SITTEN EI

Kun mieheni ehdotti, että nyt mennään retkelle luolaan, olin heti mukana. Paitsi, että kyseessä ei ollutkaan mikään kahdenkeskinen reissu – loppujen lopuksi meitä oli kaikkinensa lähes kymmenen henkeä.

Idea oli miehen, mutta syy oli yksinkertaisesti se, että meidän piti lähteä ”evakkoon”. Ei niiden tulipalojen vuoksi, vaan koska huvila vuokrattiin muutamaksi päiväksi.

Eri vaihtoehtoja pohdittiin vuoristoretkeilystä rannalla nukkumiseen. Se ei varsinaisesti ole sallittua… mutta Teneriffalla on tälläkin hetkellä niin sanottuja hippiyhteiskuntia. Eli ihmisiä elää rannoilla ja luolissa.

Minäkin tunnen yhden henkilön, joka turhautui tähän eloon lopulta niin paljon, että päätyi asumaan eräälle rannalle kesäkuun lopussa. Ja sillä tiellä hän on edelleen.

Ei siis ihme, että minäkin halusin kokea tämän seikkailun.

Olin viettänyt tällä ihanalla maatilahuvilalla reilun viikon, enkä olisi voinut jäädä sinne kuitenkaan. Olisin tietenkin voinut mennä omaan kämppääni… Mutta halusin vielä kokea luolaretken. Sen lisäksi, että olin nyt kokeillut viikon yhteiseloa miehen kanssa.

Huvilalla minä sain ruhtinaallista kohtelua. Muutenkin olin saanut nauttia sellaisesta elintasosta, johon en ole normaalisti tottunut. Sain asua luonnon keskellä ja tulla valmiiseen pöytään. Hienosti oli huomioitu myös se, että olen kasvissyöjä.

Málagan ja Suomen matkani lähestyi uhkaavasti, joten lopulta olin luolaretkellä mukana vain yhden yön eli 10.–11.8.

Aamupäivä meni jotenkin tosi nopeasti ja hitaasti samaan aikaan. Fiilis oli jännittynyt ja odottava. Vapaaehtoistyöntekijät valmistivat ruokaa heti aamusta iltapalaksi. Minä pakkasin omat kimpsuni ja kampsuni, jotka kannettiin puolestani autolle.

Olin huolissani tietokoneesta. Eihän sitä voisi rannalle viedä. Lopulta sille järjestyi turvallinen säilytyspaikka.

Retkelle olivat lähdössä minun ja mieheni lisäksi myös paikan vapaaehtoistyöntekijöitä. Siis he, ketkä halusivat. Muutama halusi jäädä mukavuuksien äärelle ja hoitaa tilan eläimiä, joten he majoittuivat matkailuvaunuissa.

Me retkelle lähtijät menimme ravintolaan, jossa söimme todella hyvin. Sen jälkeen hajaannuimme. Porukka suuntasi retkelleen, mutta minä ja mies jäimme vielä huvilalle odottamaan tulijoita. Lopulta he tulivatkin ja me pääsimme lähtemään. Teimme pysähdyksen ruokakaupassa ja ostimme lisää ruokaa koko poppoolle.

Luolaretki

En paljasta tarkkaa paikkaa, missä olimme. Sen verran voin mainita, että se oli erittäin hankalapääsyinen. Tie oli aivan kuopilla, maisema oli karua, sellaista aavikkomaista. 

En myöskään ilahtunut tuulivoimaloiden läheisyydestä. Olivathan ne vaikuttavan näköisiä, mutta olin samalla tuskallisen tietoinen, että niiden lähelle ei kannata jäädä pidemmäksi aikaa. Ne ovat terveydelle haitallisia.

Mutta ajattelin, että jospa yksi yö ei suuremmin vaikuta terveyteeni. Ja toisaalta toivoin, että luolalla on eristäviä vaikutuksia.

Kun vaikeakulkuinen tie, jossa ei luonnollisesti ollut opasteita, oli selätetty, piti vielä kävellä. Onneksi ei kuitenkaan pitkään, kun olimme jo paikan päällä.

Ihastelin luolaa aivan meren äärellä. Olot olivat todella alkeelliset ja tajusimme, että emme olleet varautuneet riittävällä valaistuksella.

Ilta pimeni, mutta saimme valoa nuotion loimusta. Kyseessä oli paikka, joka on pelkkää kiveä – sieltä ei mikään tuli pääsisi etenemään mihinkään suuntaan.

Juttelimme pitkään ja katsoimme tähtiä. Näimme upeita tähdenlentoja, jotka luultavasti olivat satelliitteja. Ne olivat niin upeita, että oli vaikea uskoa niitä tosiksi.

Yksi retkeläisistä oli jättänyt kenkänsä kallionkielekkeelle. Eipä olisi voinut arvatakaan, miten aalto vei ne yllättäen. Yhden kengän hän onnistui saamaan takaisin, mutta toinen oli hävinnyt merelle.

Minä aloin mennä yöpuulle. Ensin makasin maassa mieheni vierellä, eikä ollut yhtään kylmä. Noina päivinä Teneriffaa piinasi calima, joka tuo hiekkapölyä Afrikasta asti. 

Kuuntelin muiden kertomuksia ja mieheni korvaan kuiskuttelua. Siinä hetkessä oli taikaa, kunnes lopulta nukahdimme. Luultavasti minä ensin ja mies sitten myöhemmin samaan aikaan muiden kanssa.

Aamulla heräsin rähjäisenä ja paikkoja koski. Maassa nukkuminen vain peite alla ei tehnyt hyvää kropalle. 

Tunsin myös tarvitsevani suihkua. Siinä kohdassa, jossa olimme, uiminen meressä ei olisi ollut turvallista, joten en edes harkinnut sitä.

Tunnustinkin, että voisin jo lähteä asunnolleni. Mielessäni oli pitkä lista asioita, jotka minun pitäisi hoitaa. Myös miehen oli lähdettävä huvilalle takaisin, sillä sieltä oli mennyt sähköt poikki ja vain hän saisi ne takaisin.

Niin sitten lähdimme. Emme meinanneet ensin löytää ulospääsyä, mutta pääsimme pois kyllä. Kävimme romanttisella aamupalalla kahvilassa, jossa yleensä käymme yhdessä. Otin reppuni ja pääsin asunnolleni. Totesin, että oma auto on melkoisen kätevä. 

En muuten usko, että olen ihan heti lähdössä uudelle luolaretkelle. Mietin myös surullisena niitä ihmisiä, jotka todella asuvat rannoilla ja luolissa. Mutta ehkäpä he ovat jollain tapaa onnellisempia?

 

P.S. Jos tykkäsit tästä jutusta, saattaisit tykätä myös tästä: Kohtaaminen erakkohipin kanssa.