MAITOJUNALLA SUOMEEN

Siitä on jo puoli vuotta, kun olen asunut Teneriffalla ja yrittänyt saada elämäni järjestykseen. Löytää oman polkuni ja suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka on ollut täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Asioita, jotka ovat tuntuneet minusta jopa ihmeeltä. Kuten se, kun eräänä iltana sattumalta Facebookissa näin mainoksen ”Haluatko elää kirjoittamisella?” Ja siitä hetkestä tiesin, että se on minulle. Se oli nimittäin juuri sitä, mitä jo opiskelin toisella kurssilla ja joka oli parhaillaan loppusuoralla. Oli siis luonnollista jatkaa.

Myös muita ihmeellisiä asioita on mahtunut matkani varrelle. Kuten se, kun kirjoitin lehtijuttuja, jotka sain myös julkaistuksi. Kun sain elämääni oman mentorin. Kun menin Barcelonaan ja tapasin siellä yhden Espanjan parhaimmista sen alan nimistä ja erään tunnetun espanjalaisen bloggarin. Kun aloitin täällä Teneriffalla kirjoittajakurssin, jota vetää eräs paikallinen kirjoittaja. Kun selvisi, että tuon kurssin jälkeen julkaisemme ehkä kirjan (paino sanalla ehkä) ja siihen pääsee vain parhaimmat kirjoitukset. Kun aloin mennä erilaisiin tapahtumiin kirja –ja yrittäjyyspiireissä. Kun minut kutsuttiin puhujaksi erääseen tapahtumaan Lanzarotelle. Kun eräs vesiputous nimettiin mukaani.

Nämä kaikki tapahtumat ovat sattuneet minulle tänä aikana. Aikana, jolloin olen opiskellut ahkerasti, kirjoittanut, yrittänyt edetä ja löytää sisäisen kirjoittajani. Suurin toiveeni on saada elämäni balanssiin. Ja elää kirjoittamisella.

Mutta tämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista… Maanantaista perjantaihin olen ollut tiukasti kiinni opiskelu –ja työasioissa ja käyn myös kuntosalilla. Vaikka asun Teneriffalla, niin minun rannalla oleilut voi laskea yhden käden sormilla. En koskaan ole ollut mikään rannalla lököttelijä ja sen sijasta valitsen mieluummin patikointiretken vuoristoon.

Olen joutunut olemaan tarkka rahan kanssa. Laskemaan, onko minulla varaa ostaa haluamaani ruokaa. En olekaan tuhlaillut, vaan yrittänyt ostaa tarpeeseen lukuun ottamatta joitakin kertoja, jolloin olen syönyt ulkona. Ja kyllä, olen sortunut myös shoppailuun. Kuten muutama kirja, karnevaaleissa käyttämäni hiuslaite tai se musta mekko, joka oli päälläni uutena vuotena… Viikonloppuisin saatan käydä yhdellä viinilasilla. Silti mitään en vaihtaisi! Pidän tarkasti kirjaa menoistani, joten tiedän kyllä oman rahankäyttöni tarkalleen.

Vain pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jollaista en toivo kenenkään kohdalle. Olin ajautunut umpikujaan. En tiennyt, miten edetä. Olin todella pohjalla. Niin pohjalla kuin minä ihmisenä vain voin olla. Minulla ei ollut juuri rahaa. Minulla olisi pitänyt olla eräitä työprojekteja, mutta sitten kävikin niin, ettei niitä ollutkaan. Jäin siis ikään kuin tyhjän päälle! Olin tehnyt myös lehtiartikkeleita, joita ei kuitenkaan koskaan julkaistu missään. Vaikka mielestäni ne olisivat olleet suomalaisille mielenkiintoiset uutiset. Eräässä kirjoittamassani jutussa oli mukana jopa erään maan presidentti ja olisi ehdottomasti mielestäni pitänyt julkaista. Minulle sanottiin, että se ei ylitä uutiskynnystä. Minun ainoa lohtuni olivat kommentit: ”Erinomainen artikkeli” ja ”Olet erinomainen toimittaja”.

Minun linja lehtijutuissa on, että niiden pitää olla laadukkaita, hyvin kirjoitettuja, mielenkiintoisia ja positiivisia. En halua kirjoittaa repostelujuttuja toisten ihmisten elämästä ja usko pois, tilaisuuksia olisi ollut. Jep, välillä tuntuu, että tämä hemmetin elämä on yhtä elokuvaa!

Olin siis tilanteessa, jossa mietin, että palatako Suomeen. Olin suoraan sanottuna PA. Enkä halua lainata rahaa vanhemmiltani tai mistään. Haluan selvitä omillani.

Olin ollut koko päivän lukittuneena sisälle ja yrittänyt löytää keinoja päästä eteenpäin tilanteessani. Ei onnistunut. En voi sanoin kuvata tuntemuksiani, sitä epätoivoa. Se on jännä tunne. Se, että uskot olevasi hyvä, mutta kukaan ei oikein arvosta sitä työtä. Paitsi perhe, ystävät ja ne ihmiset, joita olen haastatellut. Halusin kirjoittaa tähän, että omakin uskoni on ollut koetuksella. Mutta en vaan pysty. Luotan itseeni 100%. Tiedän, että minä olen hyvä. Ja jos joku sanoisi muuta, niin sillä ei olisi minulle mitään merkitystä, koska jokaisella on oma mielipide.

Minulla on tunne, että Suomesta saan paskaa niskaani. Ja mikä pahinta, minusta tuntui, että sama käy Espanjassa.

Menin sitten yöllä baariin. Yksin. Silloin, kun menee baariin yksin, on kaksi vaihtoehtoa. Joko tutustut uusiin ihmisiin tai jäät ylhäiseen yksinäisyyteen siemailemaan viinilasiasi. Minulla oli onnea matkassa. Tutustuin erääseen kirjoittajanaiseen, joka antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä. Hän tsemppasi ja totesi, ettei kirjoittajan elämä todellakaan ole helppoa. Se piristi kummasti mieltä. En siis ole yksin. En ole ainoa, jolla on vaikeaa. Sinä hetkenä tuntui, että olen elossa. Elämä olisikin liian tylsää, jos kaikki tulisi kuin manulle illallinen.

Ja sitten tapahtui ihme.

Tuon baarireissun jälkeen sain uusia työprojekteja. Siitä hetkestä olen nähnyt valoa tunnelin päässä. Ja ehkä minun ei tarvitse tulla maitojunalla Suomeen? Ei ainakaan vielä. Välillä tuntuu, että tässä saaressa on taikaa. Ja vain aika näyttää, minne päädyn.

Nyt elän päivä kerrallaan. Uskon, että elämä heittää minut juuri sinne, minne minut on tarkoitettu. Kaikella on tarkoitus. Kaikilla näillä vastoinkäymisillä ja epätoivon hetkillä. Ja, kun on oikein vaikeaa, niin täytyy pitää mielessä. En ole yksin. Näin on tapahtunut myös kuuluisuuksille. Kuten itsellensä Hemingwaylle.

En siis aio lannistua jatkossakaan EI-vastauksista. Jos ei koskaan yritä, niin ei voi saavuttaa mitään. ”Ei” minulla on siis varmasti, mutta yksi ”kyllä” voi muuttaa kaiken.

Niinpä sitten päätin hakea avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin. En ole koskaan kirjoittanut hakukirjettä yliopistoon. Eihän sitä edes voi verrata vaikkapa työhakemukseen tai mihin muuhunkaan myyvään tekstiin, joiden kirjoittamisesta minulla on kokemusta.

Pöpelikössä –blogista luin mielenkiintoisen postauksen ”Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin”. Ehkäpä hänen kirjoituksestaan sain inspiraation, ahaa-elämyksen Minun hakukirjeen ei tarvitse olla mikään tylsä. Lopulta kirjoitin sen sydämestä.

Kahteen folioon oli haastavaa saada mahdutettua omaa kirjallista elämää. Tunsin sydämessäni, että minun pitää kirjoittaa suhteestani Hemingwayhin. Ernest Hemingway symboloi minun kirjallista elämää. Hän vain tuli elämääni ja kyllä, yhä edelleen törmään häneen, menin minne menin. Oma blogipostaukseni ”Pamplona –Ernest Hemingwayn jalanjäljillä” antoi minulle inspiraatiota.

Elämä on tehnyt minulle melkoisen selväksi, että kirjoittaminen on se minun juttu. Kaikki, mitä aikaisemmin olen yrittänyt, on mennyt mönkään. Kun aloin seurata sydäntäni kirjoittamisen maailmassa ja vaikka välillä on niin hemmetin vaikeeta, niin sitten minulle tapahtuu näitä ihmeitä. Ihmeitä, joiden ansiosta jaksan jatkaa.

Laitan tähän pienen pätkän hakukirjeestäni. JOS pääsen sisään, niin ehkä julkaisen koko kirjeen. Ja jos en tällä kirjeellä pääse sisään, niin en sitten tiedä millä? Ehkä en sitten hae enää koskaan ja täytyy uskoa, että kaikella on tarkoitus. Laitan myös kappaleen, joka inspiroi minua.

”Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein.”

Onko sinun elämässä sattunut tällaisia ihmeitä ja jos on, niin mitä?

SAIN KOTIINI KUTSUMATTOMIA VIERAITA

Nyt piti nähdä tämäkin päivä, jolloin tapahtui jotain uskomatonta. Itse asiassa tapahtuma sijoittuu tammikuuhun, jolloin olin juuri palautunut Suomesta takaisin Teneriffalle. Tai itse asiassa tapahtumat, joista toinen tapahtui heti, kun olin muuttanut tänne.

Olin kuitenkin sen verran hämilläni, etten osannut pukea niitä sanoiksi ja kirjoittaa tänne blogiin. Ja miksi olisin kirjoittanutkaan? Koska tästä on nyt kulunut jonkun aikaa, totesin osaavani jopa nauraa asialle. Vaikka toinen asia on vielä kesken ja sitä puidaan…

Mutta tämä postaus on tärkeä. Jossain vaiheessa haluaisin näyttää kotini, ensimmäistä kertaa blogini historiassa! Täällä todellakin tuntuu kuin olisin kotonani. Joka kerta, kun astun sisälle, saan sellaisen vau-efektin. Täälläkö minä oikeasti asun?

Ennen sitä haluan kuitenkin kertoa pari tositarinaa täällä minun Teneriffalla asumisestani. Ihan vain sen vuoksi, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että minun elämä olisi jotenkin ruusuilla tanssimista. Kun vaan ei ole. Elän nimittäin elämäni haastavinta aikaa. Mutta se on toinen tarina se...

Muuttaessani Teneriffalle ja näille leveysasteille, ei pienessä mielessäni käynyt, että nythän ollaan subtrooppisessa vyöhykkeessä. Eli talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät pitkiä ja kuumia. Minulle Teneriffa on osa Espanjaa, enkä siis ajatellut ilmastoa… Tai monihan ajattelee, että täällä on niin upea ilmasto ja aurinkokin paistaa melkein aina. Siksi  ne ei-toivotut ilmiöt voivat tulla yllätyksenä. Calimaan olen jo tottunut. Eli täällä hyvin yleiseen sääilmiöön, jossa hiekka tai pöly tai mikälie, on ilmassa ja tekee siitä utuisen ja seisovan kuuman. Tai sateeseen. Jep, myös täällä sataa vettä. Ainakin välillä.

Niin, mitä tekemistä minun kodilla ja ilmastolla on keskenään? Paitsi sen lisäksi, ettei meiltä löydy lämmitystä? Eli ei ole lämpöpattereita, koska niitä ei tarvita.

Tiedätkös sen sanonnan ”kun kissa on poissa, niin hiiret hyppivät pöydillä”. Noh, meillä hiirien tilalla olisivat torakat.

Arvaapa onko kiva mennä illalla keittiöön, napsauttaa valot ja nähdä kuinka kymmenkunta torakkaa pakenevat eri suuntiin? Kun näin ne ensi kerran, hyvä etten saanut paskahalvausta. Minulla, kun on huonoja kokemuksia tällaisista siipeilijöistä. Säikähdin tosissani. Ihan aikuisten oikeasti. 

Välihuomautus: Lue tämä postaukseni klik, jos et tiedä, mihin juuri viittasin. Se on muuten blogini historian luetuin postaus, jota on luettu huimat 14 486 kertaa!

Nyt, kun olen täällä jokusen kuukauden asunut, niin harmittomiksihan nuo torakat ovat osoittautuneet. Toki niiden ulosteiden mukana voisi periaatteessa levitä ripuli, salmonella tai A-hepatiitti, mutta minulla ei ole ollut mitään noista. Mutta ovat ne silti ällöjä. Juuri näiden tunkeilijoiden takia minulla on aina myrkkyä, mutta tuntuu, ettei sillä ole niihin vaikutusta. Yhdessä vaiheessa tilanne oli hallinnassa ja niitä ei ollut ja sitten yhtäkkiä ne tulivat takaisin. Pitänee kohta ottaa järeämmät aseet käyttöön.

Koska elämässäni on nyt kuitenkin isompia ongelmia ja jaksan hoitaa vain yhden taistelun kerrallaan, niin toistaiseksi torakat saavat tanssia pöydillä. Silloin, kun en itse ole paikalla. 

Ja tämä on Teneriffa. Tällaista tämä elämä nyt vain on. Torakat ovat osa tätä. Jos se ei olisi torakka, niin sitten muurahainen. 

Mutta... mitä tapahtui tammikuussa?

Tapahtuipa tammikuussa, että meidän asunnon keittiö alkoi haista. Epäilimme hajun tulevan putkistosta. Putkistohan on tietenkin se yleisin syypää, jos tällaisia epämääräisiä hajuja tulee. Ryhdyimme toimeen ja kokeilimme kaikki maailman keinot putkiston putsaamiseksi. Keitimme vettä, laitoimme tököttiä, mutta lemu oli ja pysyi. Kämppäkaverini alkoi jo hyppiä melkein seinille. Hän siivosi keittiön lattiasta kattoon ja tutki kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei tuloksia.

Eräänä päivänä huomasin keittiössä kärpäsen. Ei siinä ollut muuta erikoista, mutta kun se oli jäänyt loukkuun liesituulettimen lasin alle. Suureksi hämmästyksekseni ja ällötyksekseni, sen sisältä tuli valkoisia toukkia. What?!

En eläissäni ollut nähnyt moista, joten aloin suihkutella myrkkyä liesituulettimeen. Itse kärpänen lensi liesituulettimen uumeniin, joten hyödynsin ja sain tapettua siivottua toukat veks. Asia unohtui…

Hajuongelma kuitenkin jatkui. Itse asiassa tuntui, että päivä päivältä ongelma vain paheni. Myös kylpyhuoneen puolella alkoi tapahtua kummia. Joka kerta, kun vetäisimme vessanpöntöstä, vesi alkoi nousta sellaisella vauhdilla kuin olisi tulossa vedenpaisumus. Kummasti alkoi vessareissut vähentyä…

Viikon päivät ehti vierähtää epämääräisissä hajuissa, joka onneksi rajoittui vain keittiöön.

Sitten kämppäkaverini muisti ohimennen mainita, että oli nähnyt rotan tyyliin ”Ai niin, täällä oli muuten rotta, kun olit Suomessa.” Minun reaktioni oli tietenkin, että ”mitä?! Et ole tosissasi?!”

Kämppäkaveri oli sitten luullut kertoneensa asiasta minulle ja minun piti tarkentaa, että tokihan nyt muistaisin, jos hän olisi minulle tällaisesta episodista kertonut.

Rotta oli ollut meidän pyykkihuoneessa, mutta kämppäkaverin kaveri oli ollut paikalla ja antanut sille kyytiä luudalla. Rotta oli lentänyt ikkunasta ulos kuin leppäkeihäs!

Sitten muistin, että enpä minäkään ollut muistanut kertoa yhtä juttua… Sitä kärpäsepisodia, nimittäin. Niinpä kerroin siitä kämppäkaverilleni. Tuijotimme hetken toisiamme epäuskoisina… kunnes meillä syttyi lamppu melkein yhtä aikaa.

Rupesimme pohtimaan, että jospa se rotta ei ollutkaan lentänyt kadulle. Tässä vaiheessa voisin kertoa sen verran, että asumme kerrostaloasunnon melkein niissä kaikista ylimmissä kerroksissa. Mitäpä jos rotta olisi jotenkin raahautunut takaisin sisälle ja… kuollut?

Katonrajassa oli sellainen putki, joten epäilimme hajun tulevan sieltä ja se voisi olla rotan kuolinpaikka. Kaveri tuli katsastamaan putken, irrotti sen ja vei mennessään. Sen sisältä ei paljastunut yhtään mitään ja kuten arvata saattaa, hajukaan ei hävinnyt mihinkään. Ja nyt meillä ei ole edes sitä putkea, vaikka en edes tiedä, mitä virkaa se siellä katon rajassa toimitti, kun näköjään ilmankin pärjätään.

Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa.

Kämppikseni oli yhteydessä vuokranantajaan. Hän kuunteli epäuskoisena ja sanoi ”etteiväthän nyt rotat tule näin korkealle…” Rotat tulevat kuulemma vain toiseen kerrokseen. Vuokranantaja tuli kuitenkin tutkimaan asiaa, jolloin hänellekin valkeni hajuongelma ihan konkreettisesti. Liesituuletin sai siltä istumalta lähtöpassit, eli hän purki ja vei sen mennessään. Sinä päivänä myös haju hävisi.

Uskokaa tai älkää, mutta… rotta oli kuollut liesituulettimen sisään!!! Se tosiaan oli sitten palannut meidän kämppään vain kuollakseen liesituulettimen sisään. 

Onko tämä uskomattomin rottatarina ever..?

Tässä oli ennen liesituuletin. Ei ole enää! Ylhäällä oikealla meni sellainen iso putki. Sitäkään ei ole enää!

Ei varmaan tarvitse selittää, miten palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Haju, kärpänen, toukat…

Vaikken rotista perusta, niin olisin kyllä halunnut olla näkemässä, kuinka rotalle annetaan huutia luudalla. On se voinut olla näky… Noh, voin nähdä sen sieluni silmin. Tämän tapauksen jälkeen tuli taas todettua, miten kommunikaatio on tärkeää.

Vessakin alkoi muuten toimia heti paremmin. Kuin taikaiskusta. Vaikkei sillä ollutkaan rotan kanssa minkäänlaista yhteyttä.

Lopuksi täytyy todeta, että nämä episodit saivat mielikuvitukseni laukkaamaan ja mieleeni tuli vaikka mitä otsikkovaihtoehtoja... 

Kuten esimerkiksi:
Voihan rotta ja russakka! 
Ongelmia paratiisissa
Houston Tenerife, we have a problem

Koska uskon vahvasti, että jokaisella meistä on joku tarina liittyen hiiriin tai rottiin, niin kertoisitko minulle oman hiiri/rottatarinasi..?

PÄIVÄN PIRISTYS: PASKAMYRSKYN MAKSAT SINÄ

Paskamyrsky. Mikä ihana sana. En voinut vastustaa sen käyttämistä otsikossa.

Kyllä suomalaiset osaa. Varsinkin, mitä tulee keksimiseen, niin siinä olemme kuuminta hottia. Vain suomalaiset osaavat keksiä noin innovatiivisia sanoja. Ei ainakaan Espanjassa tulisi kuuloonkaan näin ”mielenkiintoiset” sanat. Mutta suomalaisethan ovatkin keksijäkansaa. Ja siitä minä tykkään. Voi vaikka vetäistä hatusta uusia sanoja…

Ainakin meillä Pohjois-Karjalassa sanoilla leikittely, jopa tietynlainen runollisuus on verissä. Viljelemme paljon myös huumoria. Pohjoiskarjalaiset ovat ihanan lupsakoita.

Tämä paskamyrsky on myllertänyt mielessäni jo pidemmän aikaa.

Nyt läväytän tähän kuvan näystä, johon olen törmännyt Santa Cruzissa. Joka kerta se saa hymyn huulille. Ekan kerran näin tämän ollessani matkalla Teneriffalla. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Puhun nyt siis Teneriffasta, tietenkin. Teneriffa vei mennessään ja täällä ollaan.

Jollain tavalla koen tietynlaista yhteyttä tähän saareen ja sen ihmisiin. Katsokaa nyt vaikka tätä kakkaa. Eikös se ole aika sympaattinen pökäle? Vakava asia tuodaan ilmi hauskalla tavalla. Eihän tästä voi kukaan mieltänsä pahoittaa, eihän?

Olihan se aluksi todella shokeeraavaa nähdä, mutta eihän tälle voi kuin nauraa. Kuvassa on siis isokokoinen pökäle, jos se ei vielä ole tullut ilmi. Espanjaksi siinä lukee: Miten suuri minun täytyy olla, jotta ymmärtäisit, että sinun tulee kerätä minut pois?

Lisäksi siinä on hashtag #elmarronlopagastu Suomensin sen vapaasti ja tuosta hashtagista tuli tämän postauksen otsikko.

Espanjassahan on paljon koiria. Koirien kakkapökäleet ovat varmasti siellä Suomessa jokakeväinen puheenaihe. Mutta täällä Teneriffalla, tai ainakin Santa Cruzissa, se näkyy olevan ympärivuotinen. Paitsi, jos kakkaa ei kerää, niin sakko on 1500€. 

Koska huumorin kukka on paras kukka, niin pakkohan tämä on jakaa kanssasi! Olkaatte hyvä. Kakkakikkare. Mr. Shit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vivi Vinna on puhunut. 

Millaisia ajatuksia jättikokoinen kakka sinussa herättää? Anna runosuonesi kukkia.

 

SARJA, JOKA SAI SUUNI LOKSAHTAMAAN AUKI

Viime aikoina minulla ei ole ollut aikaa katsoa elokuvia saati seurata sarjoja. Olen ollut Teneriffalla kohta puoli vuotta. Huh, tässä vaiheessa täytyy nipistää itseään ja kysyä: olenko minä oikeasti ollut täällä jo näin pitkään? Muistan, kun vielä saarelle tullessa olin epävarma, pystynkö jäämään tänne joulun jälkeen ollenkaan vai tulenko maitojunalla Suomeen.

Ja jotenkin vielä ihmeellisesti täällä olen. Noh, katsotaan parin kuukauden päästä. Olen kuin laiva, joka seilaa merellä ja on parhaillaan myrskyn kourissa. Myrsky kieputtelee, taivaalla salamoi ja vettä sataa kuin saavista.

Teneriffalla olon aikana olenkin katsonut vain yhden ainoan sarjan. Ja millainen sarja se olikaan! Se oli sarja, joka heti ensimmäisen jakson aikana sai suuni loksahtamaan auki. Se sarja oli kuin suoraan minun elämästäni. Oli todella hätkähdyttävää törmätä tällaiseen sarjaan, jossa on niin paljon minua.

Perkule, käsikirjoittajat ovat varmasti lukeneet miun blogia ja vakoilleet yksityiselämääni. 

Kuva on lainattu netistä.

Kuva on lainattu netistä.

Aloitetaan sarjan päähenkilöstä. Beck on vaaleahiuksinen, vihreäsilmäinen ja kurvikas nainen –siis aivan kuten minä. Hänen hiuksensa ovat samanpituiset kuin minulla. Ulkonäkö sinällään ei vielä tarkoita mitään. Maailma on pullollaan näköisiäni naisia. Vaikka toisaalta… vain 2%:lla koko maapallon väestöstä on vihreät silmät! Beck on kirjoittaja. Aivan kuten minäkin. Beck on vaikeassa elämäntilanteessa, taistelemassa unelmiensa eteen ja haaveilee kirjailijan urasta. Aivan kuten minäkin. Jopa hänen pukeutumistyylinsä on, jos ei nyt samanlainen, niin melko paljon samoja elementtejä siinä on, kuten farkut ja ruutupaidat.

Ei siis ihme, että samastuin häneen sillä sekunnilla. Mutta yhtäläisyydet sarjan ja minun elämän välillä jatkuvat…

Kun kuulin sarjan toisen päähenkilön oikean nimen, siis sen pidemmän version, oli minun kelattava taaksepäin. Mitä minä juuri kuulin? Kyllä, Joseph. Myös minun elämässäni on samanniminen mies ja fyysisesti heissä on paljon samaa: pitkä, hoikka, tumma ja tietenkin komea. Häneen tutustuin täällä Teneriffalla. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja vaikka hän nyt asuukin muualla, niin pidämme ahkerasti yhteyttä.

Kuva on lainattu netistä.

Yhtäläisyydet elämäni ja sarjan kanssa eivät olleet tässä. Sarjassahan Joe saa pakkomielteen tästä vaaleasta kirjoittajanaisesta. Hän seuraa Beckiä niin sosiaalisessa mediassa kuin myös hänen elämässään. Joe on kuin varjo. Hän sulautuu kadun hämäryyteen ja sieltä tarkkailee Beckiä. Väsymättä, saamatta hänestä tarpeekseen ja samalla fantasioiden... 

Myös minun elämässäni oli mies, joka yhtäkkiä vain tulla tupsahti. Yhden viikon aikana hän alkoi ilmestyä sinne, minne minäkin. Tutustuimme kielivaihdossa täällä Teneriffalla. Sen jälkeen hän tuli samaan patikointiporukkaan. Seuraavana päivänä törmäsin häneen kuntosalilla, sitten taas kielivaihdossa…

Tässä vaiheessa aloin jo vähän pelätä. Onko elämässäni joku ihme ahdistelija? Joudunko kurkkimaan olkapääni yli aina kulkiessani hämärässä yksin kotiin? Kunnes sitten tutustuin häneen paremmin ja totesin, että tässähän on ihan mahtava tyyppi. Lopulta hän kuitenkin katosi elämästäni ihan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Kyseessä on tietenkin sarja nimeltä YOU. Ja siinäpä ne yhtäläisyydet olivatkin... Koskaan ikinä ennen ei mikään sarja ole kolahtanut tällä tavalla. On jotenkin samanaikaisesti hämmentävää ja pelottavaa löytää näin paljon yhtäläisyyksiä, mutta on tälle myös naurettu.

Josephin kanssa jutellessa yhdessä nauroimme, miten meidät on ilmiselvästi varastettu sarjaan. Tosin sillä erotuksella, että tämä tosielämän Joseph ei todellakaan ole mikään psykopaatti. Eikä hän halunnut edes katsoa muutamaa jaksoa pidemmälle, kun sarja meni hänen mielestään liian sairaaksi.

Jep. Olen tosielämän Beck. :O 

Kuva on lainattu netistä.

YOU on psykologinen trilleri, joka perustuu Caroline Kepnesin samannimiseen novelliin. Kirja ilmestyi jo vuonna 2014, kun taas sarja tuli Netflixiin viime syksynä. 

Sarja jakaa mielipiteet voimakkaasti. Joidenkin mielestä You on erinomainen ja toisten mielestä ylihehkutettu. Mielipiteitä on monia. Itse en sanoisi sen olevan mikään erinomaisen hyvä sarja, mutta jotain koukuttavaa siinä on. Toki siinä oli hitaammin eteneviä kohtia, suorastaan myös ahdistavia, koska siinä mentiin ajatusten tasolle. Juoni kuitenkin kantoi loppuun asti. 

En ole varma olisinko katsonut sarjaa ollenkaan, jos en olisi kokenut näin voimakasta samaistumista. Tällaista tunnetta minulla ei ole ollut ikinä yhdestäkään toisesta sarjasta. Todella pelottavaa. En halua paljastaa sarjasta tämän enempää, etten pilaa kenenkään katselukokemusta. Voin kuitenkin suositella ja todellakin toivoisin kuulevani sinun mielipiteen sarjasta?

Mitenkäs sinä, oletko katsonut kyseistä sarjaa?
Entä oletko löytänyt sellaista sarjaa, joka on kuin sinun elämästä?