BLOGINI LUKIJA SAI MINUT ITKEMÄÄN

Kun perustin blogin, tiesin, että asetan itseni alttiiksi kaikenlaisille kommenteille. Päätin siitä huolimatta alkaa kirjoittaa tavoitteenani tulla paremmaksi kirjoittajaksi. Tein sen anonyymina ja ihan syystä.

En edes halua blogiani kovin innokkaasti yhdistää omaan nimeeni, vaikka ehkä se joskus voi paljastua. Ei tämä niin anonyymi ole. Osa lukijoistani tietää jo, kuka olen elävässä elämässä.

Mutta ei mennä nyt siihen, vaan saamaani sähköpostiin. En lue sähköpostiani kovin usein, ehkä kerran kuussa. Nyt minulle tuli tunne, että pitääpäs käydä kurkkaamassa.

Niin menin – ja yllätyin.

Eräs tamperelainen lukijani oli laittanut sähköpostia, jossa kiitti huippukiinnostavasta blogista. Hän kuvaili sitä kiehtovaksi ja koukuttavaksi. Etenkin Espanja-kuulumiset saivat kiitosta. Kauniit sanat saivat minut hyvälle mielelle.  

Sitten lensin melkein penkiltäni. Ihana lukijani oli tehnyt pienen listan vapaista asunnoista, joita voisin kysellä täällä Teneriffalla.

Aloin itkeä. Siellä ruudun toisella puolella on todella ihan oikeita ihmisiä, jotka lukevat minun tarinoitani ja välittävät. Se kosketti jostain syvältä.

Kiitos sinulle niin ihanasta sähköpostistasi. 

Ehkä se tuntuu vielä liikuttavammalta siksi, koska monesti olen miettinyt blogiani, ja välillä jopa sen lopettamista. Ei, en ole lopettamassa. Se on vain on käynyt muutaman kerran mielessä.

Tätä blogia tuskin olisi ilman teiltä saamiani kommentteja. Minusta on hurjan mielenkiintoista vaihtaa mielipiteitä, ajatuksia ja kokemuksia. Ilman niitä minun olisi sama kirjoittaa pöytälaatikkoon.

Ajatuksia bloggaamisesta, somesta ja tulevaisuudesta

Pohdintojeni jälkeen olen aina tullut siihen tulokseen, että tälle(kin) blogille on paikkansa valtavassa blogimaailmassa.

Koen blogimaailman ja somen sellaiseksi kiiltokuvaksi, jossa näytetään pintaa, mutta monesti syvällisyys puuttuu. En itse jaksa pönöttää tai olla esillä jossain Instagramissa. En edes haluaisi tulla julkisuuden henkilöksi ulkokuoren perusteella.

Toki nyt olen ymmärtänyt, että pitäisi olla enemmän esillä. Eikä se välttämättä tarkoita sellaista pönöttämistä, vaan nimenomaan somessa voi tuoda niitä kokemuksia ja omia kirjoituksia esille. Siksi olen alkanut olla aktiivisempi omana itsenäni LinkedInin puolella.

Monet bloggaajat tuntuvat suorastaan yli-ihmisiltä, joilla kaikki menee aina niin hienosti. Muiden blogeista saamme lukea upeista hääjuhlista, menestysyritysten perustamisesta, talojen ostoista ja kalliiden vaatteiden esittelyistä.

Rakkaus, häät ja onnistumiset työrintamalla eivät ole mielestäni pinnallisia. Luen mielelläni muiden onnistumisista, koska niitä tarvitaan. Ne ovat inspiraation lähteitä. Nyt kaipaan sitä ehkä enemmän kuin koskaan.

Olen tosi iloinen muiden ilouutisista. Ne ovat sellaisia asioita, joista itsekin haaveilen. Koen, että itsekin olen uurastanut valtavasti ja tehnyt töitä sen eteen. Toivon taloudellista vakautta, että minäkin saisin oman kodin ja rinnalleni kumppanin, joka haluaa mennä elämässä eteenpäin.

Lue kirjoitukseni: Ajatuksia rakkaudesta.

Mutta samaan aikaan blogit, joissa bloggari esittelee vaikkapa vaatteita, ovat sen genren blogeja, jotka tuntuvat nykyään itselleni hyvin vieraalta maailmalta. En tuomitse heitä, jotka niin tekevät. Olenhan itsekin tämän blogin alkumetreillä esitellyt omaa tyyliäni tai meikkejä.

Nyt se tuntuu minusta tosi pinnalliselta. Sisin on pintaa tärkeämpää. Minulle on ihan sama, millainen toinen on ulkoisesti. En välitä hänen tyylistään, miten kalliita vaatteet ovat tai miten hieno auto hänellä on.

Sen sijaan luonto ja ympäristöystävällisyys ovat minulle arvokkaita. Olen huolissani luonnosta. Ehkä viime talvi muutti minua. Minusta tuntui kuin maailmanloppu olisi kolkutellut ovella. Oli hiekkamyrsky, korona ja karanteeni.

Ei ne onnistumiset, vaan se matka

Minusta on upeaa aina, kun joku onnistuu jossain tavoitteessaan ja toteuttamaan niitä omia unelmiaan. Mutta mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin lukea siitä matkasta, minkä joku on joutunut kulkemaan. Myös vastoinkäymisineen.

Ja sellainen haluan tämän blogin olevan.

Blogi, joka kertoo siitä matkasta ja henkisestä kasvusta. Tällä minun tarinallani ei ole vielä loppua. En tiedä, minne se johtaa tai miten se päättyy. En voi varmuudella edes tietää onnistunko. Kun seuraa sydämensä ääntä, sitä omaa intohimoaan, sitä haluaa uskoa kaikin voimin, että onnistuu. Mutta kyllä tämä matka tuntuu tuskaisen hitaalta.

Tiedän, että kaikkeni olen tehnyt. Elämäni pyörii sen ympärillä, että pääsen eteenpäin. Tähtään siihen, että tulevaisuudessa olen taloudellisesti riippumaton, minulla olisi aikaa kirjoittaa, eikä tarvitsisi murehtia rahasta. Samaan aikaan haluan oppia nauttimaan polustani, eikä murehtia liikaa itse päämäärää.

Täällä blogissani haluan tuoda esille kokemuksiani ja eräänlaista elämäni matkaa, en niinkään itseäni. Haluan kuvata sitä henkistä kasvua, miten olen kehittynyt ihmisenä. Ja kertoa myös niitä vastoinkäymisiä. Juuri niistä sitä oppii kaikkein eniten.

Mietin, että siitä voi olla apua ja vertaistukea. Ehkä?

Minä haluan tuoda sitä kolikon toista puolta esille myös. Kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista. Meillä kaikilla on omat ongelmamme.

Olen epäonnistunut yrittäjänä. Elämä oli kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua Zaragozassa. Minulle ei löytynyt töitä. Tai jos löytyi, niin se kesti sen hetken ja sitten jäin taas ilman.

Olen ollut taloudellisesti tosi ahtaalla. Suhasin Suomen ja Espanjan väliä ja minusta tuntui, etten löydä paikkaani tässä maailmassa, etten kelpaa minnekään. Yksinkertaisesti pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena yksilönä.

Eräänä päivänä päätin: nyt riittää.

Tulin Teneriffalle ilman töitä tai asuntoa. Jotenkin ihmeellisesti Teneriffalla olen löytänyt elämääni toisenlaisen sävelen, ihan erilaisen flown. Ja nyt jotenkin menee kevyemmin askelin, mutta… helppoa ei ole, enkä ole vielä siinä pisteessä, jossa haluaisin olla.

Nyt, tällä hetkellä, akuutein asia on se, että minulla on jäljellä kolme viikkoa tässä asunnossa koiranhoitajana ja matka jatkuu. Eikä minulla ole aavistustakaan, missä tulen olemaan.

Tarina jatkuu… oletko mukana seuraamassa?

 

PS. Tässä pitäisi olla mukana tekemäni video, mutta mobiililla se ei näy?

TÄÄLLÄ TAPAHTUU KUMMIA

Noin kuukausi sitten uutisoitiin meteoriitista, joka tippui Teneriffan pohjoisosaan. Muistan tuon yön hyvin, koska noin kello 23 aikaan olin lenkkeilyttämässä koiraa. Ja silloin näin jotain ihmeellistä.

Ohimenevän hetken taivaalla näkyi hämmästyttävä tulipallomainen välähdys. Se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mikään tavallinen tähdenlento se ei kuitenkaan ollut. Näky oli niin vaikuttava, että heitin ilmoille kaikki sydämelläni olevat toiveet.

Seuraavana päivänä lehtijuttu meteoriitista osui silmiini. Mitä ilmeisimmin se ei kuitenkaan ollut se sama, koska kellonaika ei täsmännyt. Se yö jäi mieleeni jotenkin tavallista taianomaisempana.

Yllätys terassilla

Viime yönä tapahtui kummia… Heräsin koiran ääntelyyn ja menin katsomaan, mistä oli kyse. Säikähdin sen olevan oksentamassa tai löytäneen pikkuliskon, jonka olin nähnyt seinällä ennen nukkumaan menoa. En nähnyt mitään ihmeellistä. Koira oli kyllä hereillä, mutta vaikutti viattomalta. Jatkoin unia.

Seuraavana aamuna terassilla odotti yllätys. Ei, sieltä ei löytynyt oksennusta, eikä pissiä tai kakkendaalia. Terassille oli ilmestynyt… (rumpujen pärinää) iso kivenmurikka. Mieleeni muistui tuo yö, kun olin nähnyt taivaalla meteoriitin. Voisiko tämä kivenmurikka olla… avaruudesta?

Mainittakoon tähän väliin, että tällä koiralla on pieni kivikokoelma. Terassilta löytynyt kivi ei silti täsmää koiran ulkoa keräämiin kiviin. Se on tuplasti niitä isompi, eikä varmaan mahtuisi edes sen suuhun. Grillissä puolestaan on tällaisia isoja kiviä, mutta miten tämä olisi sieltä vierinyt terassin lattialle?

Anna elämän yllättää

Tapaus jäänee mysteeriksi ja ehkä hyvä niin. Onhan se hauskaa, että elämä järjestää pieniä ja suuria yllätyksiä matkan varrelle. Se kuvaakin minun filosofiaani. Elämä saa yllättää, vaikka sitten tällaisella kivenmurikalla ulkoavaruudesta.

Mietin, missä olen kuukauden päästä?  Kesä lähenee loppuaan ja minulla on enää syyskuu jäljellä tässä talossa. Sitten omistaja palaa takaisin ja minun on taas jatkettava matkaa.

Mutta minne..?

Suunnitelmat ovat taas auki, enkä ole lyönyt mitään lukkoon. Luultavasti jään Teneriffalle, mutta jokin paikka minun pitäisi löytää, saada katto pään päälle.

Olen selannut ilmoituksia vapaista vuokra-asunnoista ja jopa käynyt katsomassa. Vielä ei ole löytynyt minulle sopivaa. Haluaisin nimenomaan asunnon. Koen olevani siinä pisteessä, että on aika löytää oma soppi. Haluaisin oman paikan, jossa voida olla rauhassa ja kirjoittaa.  

Minulla on se lapsenomainen usko, että kaikki järjestyy. Uskon olevani ensimmäistä kertaa paikassa, johon kuulun. Olen monesti miettinyt kaiken tämän tarkoitusta. Heikkoina hetkinä minusta on tuntunut, että etenen niin hitaasti. Tai, kun saan yhden askeleen eteen, tulee kaksi taakse. Monesti minusta on tuntunut, että kärsin kirjoittajan blokista, siitä valkoisen paperin kammosta. Tai ettei tekstejäni arvosteta. Joskus mietin, että olisi helpompi vain luovuttaa.

Mutta en pysty. Noina heikkoina hetkinä muistan Pamplonasta saamani kynän, puristan sitä ja hoen itselleni, että tätä varten minä synnyin. Kirjoittamaan tarinoita.

Yllättävä kohtaaminen

Sattumalta tutustuin erääseen suomalaiseen naiseen. Juteltuani hänen kanssaan, paljastui, että hän aistii energioita. Hän kertoi minulle, että minun sieluni on elänyt monta elämää, eikä ole sattumaa, miksi olen päätynyt juuri Espanjaan. Hän kertoi, että olen aikaisemmissa elämissäni elänyt Espanjassa. Siksi tämä paikka tuntuu niin tutulta.

Ne unet, joita olen nähnyt, voivat olla muistoja eletystä elämästä. Mutta mitä tekemistä Hemingwayllä on kaikessa tässä? Kaikki blogiani pidempään seuranneet tietävät minun olevan suuri Ernest Hemingway-fani. Näin ei aina ole ollut. Hän vain alkoi ilmestyä elämääni.

Kysyin häneltä asiasta.

Tämä suomalaisnainen kertoi, että olen aikaisemmassa elämässäni tuntenut Hemingwayn. Nyt hän puolestaan haluaa auttaa minua. Olen ollut Hemingwayn assistentti, muusa tai jopa rakastajana.

Totta tai tarua, on jotenkin lohdullista ajatella, ettei mikään ole lopullista, edes kuolema. Siten myös tilanteet muuttuvat elämässä. Vaikka nyt minulla ei ole varmuutta tulevaisuudesta, on vain jatkettava. Ja joskus se kaikki palkitaan.

Tiedän myös omasta ja ystävieni kokemuksesta yhden asian. Ihmeitä tapahtuu, koko ajan. Edellisessä postauksessa mainitsin ystävästäni, joka etsi asuntoa koiransa kanssa. Ja nyt voin kertoa, että hän onnistui. Hän löysi kohtuuhintaisen vuokra-asunnon itselleen ja koiralle.

Toivon onnistuvani samalla lailla, kun sen hetki on. Löydän sen oikean, edullisen vuokra-asunnon, jossa minun on viimein hyvä olla. Tänä aamuna löytämäni kivenmurikka valoi uskoa entisestään. Näin ne pienet asiat auttavat jaksamaan.

Joskus siihen ei tosiaan tarvita kuin kivi muistuttamaan, että tänne ei synnytty luovuttamaan ja katsomaan oman elämän ohilipumista. Tänne synnyttiin tekemään asioita.

Pitäkää peukkuja!

Onko sinulle sattunut ihmeiksi luokiteltavia asioita?

9 SYYTÄ, MIKSI KOIRANOMISTAJAT OVAT ERINOMAISIA VUOKRALAISIA

Espanjassa vuokra-asunnon löytäminen koiran tai muun lemmikin kanssa on erittäin haastavaa. Siksi päätin kirjoittaa tämän artikkelin. Minulla ei ole omaa koiraa, mutta kuten kaikki blogiani tietävät, olen eläinrakas ihminen ja hoidan toisten koiria. Esimerkiksi nyt olen asunut useamman kuukauden putkeen koirien kanssa.

Koiranhoitopestini tässä asunnossa on edennyt jo puoleen väliin. Olen alkanut katsoa, minne mennä seuraavaksi. Toiveeni on jatkaa Teneriffalla. Siksi olen vilkuillut vuokrailmoituksia vapaista asunnoista. Suuri osa hinnoista on niin puistattavia, että pyörryttää. Miten tavallinen keskivertokansalainen voisi ikinä maksaa sellaisia summia? 

Teneriffallahan on pitkään – siis vuosia ollut se tilanne, että asuntojen hinnat ovat räjähtäneet käsiin turismin kasvun myötä. Se on ajanut paikalliset ahtaalle, kun heille kohtuuhintaisen asunnon löytyminen on tehnyt tiukkaa.

Ehkäpä korona tuo sellaisen positiivisen asian mukanaan, että tälle kehitykselle tulee stoppi. Ehkäpä asuntojen hinnat viimein kääntyvät laskuun ja turismi vähenisi sen verran, että asuntoja vapautuisi paikallisille.  

Mutta etenkin lemmikkien omistajat ovat ahtaalla. Esimerkiksi ystäväni etsii minun lailla asuntoa, mutta hänellä on myös koira. Kun lähes kaikissa asuntojen vuokrailmoituksissa lukee ”No se aceptan animales”, alkaa toivo hiipua.

Vuokranantajat ajattelevat, että lemmikit ovat perkeleestä ja tuhoavat asunnot maan tasalle. Luonnollisesti he ajattelevat vain sijoitustaan. Mutta miten moni vuokranantaja on pysähtynyt miettimään, että itse asiassa koiranomistajat voivatkin olla niitä parhaimpia vuokralaisia?

Olen vuosien ajan tarkkailut koiranomistajia ja huomannut, että heitä yhdistävät monet piirteet. Sellaiset piirteet, jotka ovat myös vuokranantajille hyödyllisiä.

Miksi koiranomistajat ovat hyviä vuokralaisia?

1. Vastuuntuntoisia

Koiranomistajat ovat vastuuntuntoisia. Jo se kertoo paljon, että on ottanut itselleen lemmikin, joka vaatii hoitoa joka ikinen päivä. He ottavat vastuun koirastaan ja sen tekemisistä.

Annan esimerkkejä elävästä elämästä.

Hoitokoirani puri sohvatyynyn, joten sohvasta tuli entinen. Espanjassa asunnot ovat tavallisesti etukäteen kalustettuja vuokranantajan toimesta. Koiranomistaja ostaa uuden sohvan heti, kun palaa Suomesta takaisin. Hän siis kantaa vastuunsa ja näin vuokranantajalle ei aiheudu vahinkoa. Päinvastoin, hän saa entistä ehomman sohvan tilalle.

Samaan hengenvetoon haluan muistuttaa, että on olemassa tosi kilttejä koiria, jotka eivät taatusti tee mitään, mistä aiheutuisi talonomistajalle harmaita hiuksia. Tästä esimerkkinä edelliset hoitokoirani: kaappeja tai kalusteita ei todellakaan jyrsitty, eikä lattioissa ole naarmuja.

Vastuuntuntoisuus on hyvä piirre. Se tarkoittaa sitä, että vuokrat hoituvat ajallaan ilman ongelmia.   

2. Sydän paikallaan

Koiranomistajilla on sydän paikallaan. He ovat kilttejä ja sydämellisiä ihmisiä. Siksi heidän kanssaan asiat sujuvat jouhevasti ilman suurta draamaa.

Esimerkkejä elävästä elämästä.

Ystäväni adoptoi koiran, joka oli tullut hylätyksi. Espanjassa koirien hylkääminen on valitettavan ”tavallista”. Yhtäkkiä syystä tai toisesta koira vaikkapa jätetään julmasti tien poskeen ja auto katoaa pimeyteen. Onneksi on ystäväni kaltaisia ihmisiä pelastavia enkeleitä, jotka antavat hyvän kodin sitoutuen koiraan sen loppuelämän ajaksi.

3. Empaattisia

Empaattisuus on kyky asettua toisen asemaan. Koiranomistajat ovat hyvin empaattisia ihmisiä, jotka osaavat ajatella myös toisen näkökulmasta.

Empaattisuus on taito, joka on mahdollista oppia. Mielestäni lemmikit tekevät meistä empaattisempia. Enkä taida olla tässä päätelmässäni ihan hakoteillä.

Empaattisuus on taito, jota tarvitaan elämän jokaisella osa-alueella.

Kun tulin Teneriffalle ensimmäisen ja toisen kerran, asuntoasiat järjestyivät ihmeellisesti. Siitä kiitos kuuluu koiranaisille. Kumpikaan koiranainen ei tuntenut minua entuudestaan, mutta olivat silti valmiita ottamaan minut omaan kotiinsa. 

4. Siistejä ja järjestelmällisiä

Koirista lähtee karvaa. Ehkäpä juuri siksi koiranomistajat ovat, jos ei nyt siivoushulluja, kuitenkin tarkkoja siisteydestä. Siivosimme jopa kaksi kertaa viikossa. Lattioille ei myöskään jätetty koskaan mitään, mikä voisi vaikkapa eksyä koiran suuhun.

5. Sitoutumiskykyisiä

Koiran omistajat ovat sitoutumiskykyisiä ihmisiä. Harvemmin koiran omistajat vaihtavat asuntoja kuin sukkia. Pitkäaikainen ja luotettava vuokralainen tuo mielenrauhaa asunnonomistajallekin.

Ystäväni asui vuokra-asunnossaan koiransa kanssa hoitaen kaiken aina ajallaan. Kunnes eräänä päivänä omistaja vaihtui ja vuokra pompsahti useita satoja euroja. Oli muutettava pois.

6. Organisointitaitoisia

Koiran omistajina asioiden organisoiminen sujuu. Siksi muutkin asiat hoituvat elämässä suoraviivaisesti ilman suurempaa säätöä.

7. Kärsivällisiä

Koiranomistajilla on hyvät hermot, sillä koirien kanssa voi sattua ”kaikkea maan ja taivaan väliltä”. Jo pennusta asti koiraa täytyy kouluttaa ja se kysyy hermoja. Pentuna vahinkoja voi tapahtua ja pissiä lorahtaa lattialle.

Hyvin koulutettu koira ei pissi, eikä kaki sisälle. Vahinkoja voi tietysti joskus käydä, jos vaikka ripuli iskee ja omistaja sattuu sillä hetkellä olemaan muualla. Jos näin käy, se tuskin on maailmanloppu asunnon kuntoa ajatellen.

Yksikään hoitokoirani ei ole koskaan pissinyt tai kakkinut sisälle. Nykyisellä hoitokoirallani on ollut ripulia. Se on oksentanut. Yleensä ne on ajoittunut juuri lenkkien aikaan. Joskus jos pakottava hätä on iskenyt, on se osannut mennä terassille, josta minä taas olen siivonnut jäljet heti ne huomattuani.

8. Ongelmanratkaisukykyisiä

Lemmikkien kanssa sattuu ja tapahtuu. Siksi omistajista tulee hyviä ongelmanratkaisijoita. 

9. Terveelliset elämäntavat

Yleensä lemmikkien omistajilla on hyvin terveelliset elämäntavat. Lenkeillä käydään ja ruokaan kiinnitetään huomiota. Lemmikit tutkitusti edistävät ihmisten terveyttä ja hyvinvointia monin tavoin. Läsnäolollaan ne tuovat iloa ja lohtua ihmisten elämään, mikä tuli todistetuksi karanteeniaikana.

Summasummarum

En väitä, että kaikki koiranomistajat olisivat edellä mainitun kaltaisia. Joukossa on aina mätämunia. Mutta uskon, että 97 % koiran omistajista on juurikin tällaisia huipputyyppejä.

Toivon, ettei ikinä unohdettaisi asioiden inhimillistä puolta ja annettaisiin mahdollisuus myös koiranomistajille löytää koti. Aivan, kuten hekin ovat tarjonneet kodin koirille tai minulle silloin, kun sitä kaikkein eniten olen tarvinnut. 

TÄMÄN VIIKONLOPUN MUISTAN IKUISESTI...

Katastrofin ainekset olivat käsillä, kun tapahtui jotain, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun ja heittämään muutaman voltin ympäri. 

Ennen kuin kerron enemmän, kirjoitetaanpas muutama fakta, jotta mahdolliset uudetkin lukijat tietävät, mikä on homman nimi.

● Hoitokoirani on pit bull. Haastava rotu, joka on luokiteltu jopa kuuluvaksi maailman vaarallisimpiin. Mutta kuten minä aina sanon, ei ole olemassa huonoja koiria, on vain huonoja omistajia. 

● Tämä minun pit bull on isokokoinen ja hemmetin itsepäinen. Kun ollaan ulkona, energiaa riittää. Toisaalta se on ujo, rakastava, tykkää rapsutuksista ja köllötellä lattialla. Se on siis rauhallinen, kiltti ja yhteiselo kissan kanssa sujuu myös. 

● Ihmisten kanssa se on ihan mielettömän ihana ja viihtyy jopa lasten kanssa. Hän kuitenkin arastelee muita koiria, koska hänellä on ikäviä muistoja. 

● Minun missio on ottaa tästä kesästä opiksi ja hallita vahvempiakin koiria. Tälle koiralle haluan antaa parhaan mahdollisen hoidon ja että minun visiitti täällä tekisi siitä paremman ja onnellisemman yksilön. 

● Apuna minulla on kissaterapeutti ja omistajan ystävä, joka tulee tänne joka viikko. Todellinen koiraekspertti, joka on käynyt lukuisia koiranhoitokursseja ja koirista hänellä on vuosien kokemus.  

● Helppoa ei ole ollut ja olen joutunut työskentelemään esimerkiksi auktoriteettiasioita enemmän kuin koskaan aikaisempien hoitokoirien tai omien koirieni kanssa. 

● Naapurit kehuivat hoitokoirani nähdessään, miten hyvää työtä teen. Koira on minun aikanani menettänyt karanteenin aikana tullutta ylipainoa ja saanut lisää lihasta. Itse en ole koirasta huomannut noin isoa muutosta. Sen sijaan itsessäni kyllä, niin henkisesti kuin fyysisesti. 

● Kuukausi takana yhteiseloa tämän kanssa ja fiilikset ovat ristiriitaiset. Toisaalta olen tyytyväinen, miten meillä menee. Ehdin iloita myös siitä, miten lenkit ovat menneet paremmin. 

Kuinka väärässä olinkaan. 

Lenkkien kanssa tuli takapakkia, eikä se vieläkään kulje niin kuin minä haluaisin. Onneksi on kissaterapeutti, joka aina tulee lenkeille ikään kuin tsemppaamaan.

Sitten tuli tämä viikonloppu... 

Koiran karkumatka
Valmistauduin lähtemään rannalle ja odotin ystävääni terassilla rantakassi valmiina. Pian hän olikin paikalla, mutta päätti tulla moikkaamaan koiraa. Se on valloittanut ystävieni sydämet. 

Ikävä kyllä koira on oppinut yhdistämään tämän ystäväni siihen, että hän jää yksin. Koira varmaan ajatteli, että jos nuokin lähtee, niin lähden minäkin. Ja otti hatkat. Se livisti portista ulos.

Eikä tullut, vaikka kutsuin. Ei, vaikka houkuttelin herkuilla. Luoksetulo on perusasia, jonka jokaisen koiran täytyy osata. Siinä vaiheessa alkoi paniikki nostaa päätään. Otimme hihnan ja menimme koiran perään, mutta koira loittoni kauemmas ja kauemmas. 

Ja sitten se äkkäsi naapurin koirat. Siinä vaiheessa olin paniikissa ja ystäväni kuuli minun ensimmäisen kerran kiroilevan. Näin jo silmissäni hidastettuna kunnon koiratappelun. Siinä paniikkitilanteessa oli ihan sama vaikka se purisi meitä, kunhan se ei koskisi toisen koiraan. 

Tartuimme koiraa niskavilloista ja laitoimme hihnan. Vein sen takaisin portista ja sitten minä aloin läksyttää sitä. Koira meni pieneksi terassin nurkkaan ja sai kuulla kunniansa. Niin vihaisena se ei minua olekaan vielä nähnyt. 

Käskin sen sisälle taloon. Se meni ensimmäisellä käskyllä. Sisällä häntä heilui ja yritti olla niin katuvainen. Jätin se kotivahdiksi ja itse menin rannalle ystäväni kanssa. 

Koiratappelu

Seuraavana päivänä koiraeksperttiystävä tuli poika ja oma koira mukanaan. Kerroin tapahtuneen. Kävimme tilanteen läpi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. 

Tällä kertaa emme tehneet tavallista lenkkiä, vaan odotimme ystäviä. Heidän mukanaan tuli pit bull ja tarkoituksenamme oli yrittää, että ystävystyisivät. 

Tällä kertaa se jäi yritykseksi. Aluksi koirat suhtautuivat epäileväisesti. Sitten koiraekspertti sai ne kulkemaan hienosti yhdessä. Mutta se oli se yksi sekunti ja yhtäkkiä ne olivat toistensa kimpussa. Se oli hurjaakin hurjemman näköistä, kun vertakin roiskui. 

Saimme koirat irti toisistaan. Tarkistimme huolellisesti ja onneksi molemmat olivat kunnossa pieniä pintanaarmuja lukuun ottamatta. Ne totta kai puhdistettiin ja koirat vietiin koteihinsa.

Tutustuminen toiseen koiraan ei onnistu kerralla taikka toisella. Se vie oman aikansa ja pitää olla kärsivällinen.

Että tällainen viikonloppu. 

Miten sinun viikonloppu meni? Varmasti paremmin kuin minun. Loppuun voisi lakonisesti todeta: naapurisopu ja ystävyys säilyivät, vaikka koiratappeluilta ei voitu välttyä.