SAIN KOTIINI KUTSUMATTOMIA VIERAITA

Nyt piti nähdä tämäkin päivä, jolloin tapahtui jotain uskomatonta. Itse asiassa tapahtuma sijoittuu tammikuuhun, jolloin olin juuri palautunut Suomesta takaisin Teneriffalle. Tai itse asiassa tapahtumat, joista toinen tapahtui heti, kun olin muuttanut tänne.

Olin kuitenkin sen verran hämilläni, etten osannut pukea niitä sanoiksi ja kirjoittaa tänne blogiin. Ja miksi olisin kirjoittanutkaan? Koska tästä on nyt kulunut jonkun aikaa, totesin osaavani jopa nauraa asialle. Vaikka toinen asia on vielä kesken ja sitä puidaan…

Mutta tämä postaus on tärkeä. Jossain vaiheessa haluaisin näyttää kotini, ensimmäistä kertaa blogini historiassa! Täällä todellakin tuntuu kuin olisin kotonani. Joka kerta, kun astun sisälle, saan sellaisen vau-efektin. Täälläkö minä oikeasti asun?

Ennen sitä haluan kuitenkin kertoa pari tositarinaa täällä minun Teneriffalla asumisestani. Ihan vain sen vuoksi, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että minun elämä olisi jotenkin ruusuilla tanssimista. Kun vaan ei ole. Elän nimittäin elämäni haastavinta aikaa. Mutta se on toinen tarina se...

Muuttaessani Teneriffalle ja näille leveysasteille, ei pienessä mielessäni käynyt, että nythän ollaan subtrooppisessa vyöhykkeessä. Eli talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät pitkiä ja kuumia. Minulle Teneriffa on osa Espanjaa, enkä siis ajatellut ilmastoa… Tai monihan ajattelee, että täällä on niin upea ilmasto ja aurinkokin paistaa melkein aina. Siksi  ne ei-toivotut ilmiöt voivat tulla yllätyksenä. Calimaan olen jo tottunut. Eli täällä hyvin yleiseen sääilmiöön, jossa hiekka tai pöly tai mikälie, on ilmassa ja tekee siitä utuisen ja seisovan kuuman. Tai sateeseen. Jep, myös täällä sataa vettä. Ainakin välillä.

Niin, mitä tekemistä minun kodilla ja ilmastolla on keskenään? Paitsi sen lisäksi, ettei meiltä löydy lämmitystä? Eli ei ole lämpöpattereita, koska niitä ei tarvita.

Tiedätkös sen sanonnan ”kun kissa on poissa, niin hiiret hyppivät pöydillä”. Noh, meillä hiirien tilalla olisivat torakat.

Arvaapa onko kiva mennä illalla keittiöön, napsauttaa valot ja nähdä kuinka kymmenkunta torakkaa pakenevat eri suuntiin? Kun näin ne ensi kerran, hyvä etten saanut paskahalvausta. Minulla, kun on huonoja kokemuksia tällaisista siipeilijöistä. Säikähdin tosissani. Ihan aikuisten oikeasti. 

Välihuomautus: Lue tämä postaukseni klik, jos et tiedä, mihin juuri viittasin. Se on muuten blogini historian luetuin postaus, jota on luettu huimat 14 486 kertaa!

Nyt, kun olen täällä jokusen kuukauden asunut, niin harmittomiksihan nuo torakat ovat osoittautuneet. Toki niiden ulosteiden mukana voisi periaatteessa levitä ripuli, salmonella tai A-hepatiitti, mutta minulla ei ole ollut mitään noista. Mutta ovat ne silti ällöjä. Juuri näiden tunkeilijoiden takia minulla on aina myrkkyä, mutta tuntuu, ettei sillä ole niihin vaikutusta. Yhdessä vaiheessa tilanne oli hallinnassa ja niitä ei ollut ja sitten yhtäkkiä ne tulivat takaisin. Pitänee kohta ottaa järeämmät aseet käyttöön.

Koska elämässäni on nyt kuitenkin isompia ongelmia ja jaksan hoitaa vain yhden taistelun kerrallaan, niin toistaiseksi torakat saavat tanssia pöydillä. Silloin, kun en itse ole paikalla. 

Ja tämä on Teneriffa. Tällaista tämä elämä nyt vain on. Torakat ovat osa tätä. Jos se ei olisi torakka, niin sitten muurahainen. 

Mutta... mitä tapahtui tammikuussa?

Tapahtuipa tammikuussa, että meidän asunnon keittiö alkoi haista. Epäilimme hajun tulevan putkistosta. Putkistohan on tietenkin se yleisin syypää, jos tällaisia epämääräisiä hajuja tulee. Ryhdyimme toimeen ja kokeilimme kaikki maailman keinot putkiston putsaamiseksi. Keitimme vettä, laitoimme tököttiä, mutta lemu oli ja pysyi. Kämppäkaverini alkoi jo hyppiä melkein seinille. Hän siivosi keittiön lattiasta kattoon ja tutki kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei tuloksia.

Eräänä päivänä huomasin keittiössä kärpäsen. Ei siinä ollut muuta erikoista, mutta kun se oli jäänyt loukkuun liesituulettimen lasin alle. Suureksi hämmästyksekseni ja ällötyksekseni, sen sisältä tuli valkoisia toukkia. What?!

En eläissäni ollut nähnyt moista, joten aloin suihkutella myrkkyä liesituulettimeen. Itse kärpänen lensi liesituulettimen uumeniin, joten hyödynsin ja sain tapettua siivottua toukat veks. Asia unohtui…

Hajuongelma kuitenkin jatkui. Itse asiassa tuntui, että päivä päivältä ongelma vain paheni. Myös kylpyhuoneen puolella alkoi tapahtua kummia. Joka kerta, kun vetäisimme vessanpöntöstä, vesi alkoi nousta sellaisella vauhdilla kuin olisi tulossa vedenpaisumus. Kummasti alkoi vessareissut vähentyä…

Viikon päivät ehti vierähtää epämääräisissä hajuissa, joka onneksi rajoittui vain keittiöön.

Sitten kämppäkaverini muisti ohimennen mainita, että oli nähnyt rotan tyyliin ”Ai niin, täällä oli muuten rotta, kun olit Suomessa.” Minun reaktioni oli tietenkin, että ”mitä?! Et ole tosissasi?!”

Kämppäkaveri oli sitten luullut kertoneensa asiasta minulle ja minun piti tarkentaa, että tokihan nyt muistaisin, jos hän olisi minulle tällaisesta episodista kertonut.

Rotta oli ollut meidän pyykkihuoneessa, mutta kämppäkaverin kaveri oli ollut paikalla ja antanut sille kyytiä luudalla. Rotta oli lentänyt ikkunasta ulos kuin leppäkeihäs!

Sitten muistin, että enpä minäkään ollut muistanut kertoa yhtä juttua… Sitä kärpäsepisodia, nimittäin. Niinpä kerroin siitä kämppäkaverilleni. Tuijotimme hetken toisiamme epäuskoisina… kunnes meillä syttyi lamppu melkein yhtä aikaa.

Rupesimme pohtimaan, että jospa se rotta ei ollutkaan lentänyt kadulle. Tässä vaiheessa voisin kertoa sen verran, että asumme kerrostaloasunnon melkein niissä kaikista ylimmissä kerroksissa. Mitäpä jos rotta olisi jotenkin raahautunut takaisin sisälle ja… kuollut?

Katonrajassa oli sellainen putki, joten epäilimme hajun tulevan sieltä ja se voisi olla rotan kuolinpaikka. Kaveri tuli katsastamaan putken, irrotti sen ja vei mennessään. Sen sisältä ei paljastunut yhtään mitään ja kuten arvata saattaa, hajukaan ei hävinnyt mihinkään. Ja nyt meillä ei ole edes sitä putkea, vaikka en edes tiedä, mitä virkaa se siellä katon rajassa toimitti, kun näköjään ilmankin pärjätään.

Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa.

Kämppikseni oli yhteydessä vuokranantajaan. Hän kuunteli epäuskoisena ja sanoi ”etteiväthän nyt rotat tule näin korkealle…” Rotat tulevat kuulemma vain toiseen kerrokseen. Vuokranantaja tuli kuitenkin tutkimaan asiaa, jolloin hänellekin valkeni hajuongelma ihan konkreettisesti. Liesituuletin sai siltä istumalta lähtöpassit, eli hän purki ja vei sen mennessään. Sinä päivänä myös haju hävisi.

Uskokaa tai älkää, mutta… rotta oli kuollut liesituulettimen sisään!!! Se tosiaan oli sitten palannut meidän kämppään vain kuollakseen liesituulettimen sisään. 

Onko tämä uskomattomin rottatarina ever..?

Tässä oli ennen liesituuletin. Ei ole enää! Ylhäällä oikealla meni sellainen iso putki. Sitäkään ei ole enää!

Ei varmaan tarvitse selittää, miten palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Haju, kärpänen, toukat…

Vaikken rotista perusta, niin olisin kyllä halunnut olla näkemässä, kuinka rotalle annetaan huutia luudalla. On se voinut olla näky… Noh, voin nähdä sen sieluni silmin. Tämän tapauksen jälkeen tuli taas todettua, miten kommunikaatio on tärkeää.

Vessakin alkoi muuten toimia heti paremmin. Kuin taikaiskusta. Vaikkei sillä ollutkaan rotan kanssa minkäänlaista yhteyttä.

Lopuksi täytyy todeta, että nämä episodit saivat mielikuvitukseni laukkaamaan ja mieleeni tuli vaikka mitä otsikkovaihtoehtoja... 

Kuten esimerkiksi:
Voihan rotta ja russakka! 
Ongelmia paratiisissa
Houston Tenerife, we have a problem

Koska uskon vahvasti, että jokaisella meistä on joku tarina liittyen hiiriin tai rottiin, niin kertoisitko minulle oman hiiri/rottatarinasi..?

PÄIVÄN PIRISTYS: PASKAMYRSKYN MAKSAT SINÄ

Paskamyrsky. Mikä ihana sana. En voinut vastustaa sen käyttämistä otsikossa.

Kyllä suomalaiset osaa. Varsinkin, mitä tulee keksimiseen, niin siinä olemme kuuminta hottia. Vain suomalaiset osaavat keksiä noin innovatiivisia sanoja. Ei ainakaan Espanjassa tulisi kuuloonkaan näin ”mielenkiintoiset” sanat. Mutta suomalaisethan ovatkin keksijäkansaa. Ja siitä minä tykkään. Voi vaikka vetäistä hatusta uusia sanoja…

Ainakin meillä Pohjois-Karjalassa sanoilla leikittely, jopa tietynlainen runollisuus on verissä. Viljelemme paljon myös huumoria. Pohjoiskarjalaiset ovat ihanan lupsakoita.

Tämä paskamyrsky on myllertänyt mielessäni jo pidemmän aikaa.

Nyt läväytän tähän kuvan näystä, johon olen törmännyt Santa Cruzissa. Joka kerta se saa hymyn huulille. Ekan kerran näin tämän ollessani matkalla Teneriffalla. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Puhun nyt siis Teneriffasta, tietenkin. Teneriffa vei mennessään ja täällä ollaan.

Jollain tavalla koen tietynlaista yhteyttä tähän saareen ja sen ihmisiin. Katsokaa nyt vaikka tätä kakkaa. Eikös se ole aika sympaattinen pökäle? Vakava asia tuodaan ilmi hauskalla tavalla. Eihän tästä voi kukaan mieltänsä pahoittaa, eihän?

Olihan se aluksi todella shokeeraavaa nähdä, mutta eihän tälle voi kuin nauraa. Kuvassa on siis isokokoinen pökäle, jos se ei vielä ole tullut ilmi. Espanjaksi siinä lukee: Miten suuri minun täytyy olla, jotta ymmärtäisit, että sinun tulee kerätä minut pois?

Lisäksi siinä on hashtag #elmarronlopagastu Suomensin sen vapaasti ja tuosta hashtagista tuli tämän postauksen otsikko.

Espanjassahan on paljon koiria. Koirien kakkapökäleet ovat varmasti siellä Suomessa jokakeväinen puheenaihe. Mutta täällä Teneriffalla, tai ainakin Santa Cruzissa, se näkyy olevan ympärivuotinen. Paitsi, jos kakkaa ei kerää, niin sakko on 1500€. 

Koska huumorin kukka on paras kukka, niin pakkohan tämä on jakaa kanssasi! Olkaatte hyvä. Kakkakikkare. Mr. Shit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vivi Vinna on puhunut. 

Millaisia ajatuksia jättikokoinen kakka sinussa herättää? Anna runosuonesi kukkia.

 

SARJA, JOKA SAI SUUNI LOKSAHTAMAAN AUKI

Viime aikoina minulla ei ole ollut aikaa katsoa elokuvia saati seurata sarjoja. Olen ollut Teneriffalla kohta puoli vuotta. Huh, tässä vaiheessa täytyy nipistää itseään ja kysyä: olenko minä oikeasti ollut täällä jo näin pitkään? Muistan, kun vielä saarelle tullessa olin epävarma, pystynkö jäämään tänne joulun jälkeen ollenkaan vai tulenko maitojunalla Suomeen.

Ja jotenkin vielä ihmeellisesti täällä olen. Noh, katsotaan parin kuukauden päästä. Olen kuin laiva, joka seilaa merellä ja on parhaillaan myrskyn kourissa. Myrsky kieputtelee, taivaalla salamoi ja vettä sataa kuin saavista.

Teneriffalla olon aikana olenkin katsonut vain yhden ainoan sarjan. Ja millainen sarja se olikaan! Se oli sarja, joka heti ensimmäisen jakson aikana sai suuni loksahtamaan auki. Se sarja oli kuin suoraan minun elämästäni. Oli todella hätkähdyttävää törmätä tällaiseen sarjaan, jossa on niin paljon minua.

Perkule, käsikirjoittajat ovat varmasti lukeneet miun blogia ja vakoilleet yksityiselämääni. 

Kuva on lainattu netistä.

Kuva on lainattu netistä.

Aloitetaan sarjan päähenkilöstä. Beck on vaaleahiuksinen, vihreäsilmäinen ja kurvikas nainen –siis aivan kuten minä. Hänen hiuksensa ovat samanpituiset kuin minulla. Ulkonäkö sinällään ei vielä tarkoita mitään. Maailma on pullollaan näköisiäni naisia. Vaikka toisaalta… vain 2%:lla koko maapallon väestöstä on vihreät silmät! Beck on kirjoittaja. Aivan kuten minäkin. Beck on vaikeassa elämäntilanteessa, taistelemassa unelmiensa eteen ja haaveilee kirjailijan urasta. Aivan kuten minäkin. Jopa hänen pukeutumistyylinsä on, jos ei nyt samanlainen, niin melko paljon samoja elementtejä siinä on, kuten farkut ja ruutupaidat.

Ei siis ihme, että samastuin häneen sillä sekunnilla. Mutta yhtäläisyydet sarjan ja minun elämän välillä jatkuvat…

Kun kuulin sarjan toisen päähenkilön oikean nimen, siis sen pidemmän version, oli minun kelattava taaksepäin. Mitä minä juuri kuulin? Kyllä, Joseph. Myös minun elämässäni on samanniminen mies ja fyysisesti heissä on paljon samaa: pitkä, hoikka, tumma ja tietenkin komea. Häneen tutustuin täällä Teneriffalla. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja vaikka hän nyt asuukin muualla, niin pidämme ahkerasti yhteyttä.

Kuva on lainattu netistä.

Yhtäläisyydet elämäni ja sarjan kanssa eivät olleet tässä. Sarjassahan Joe saa pakkomielteen tästä vaaleasta kirjoittajanaisesta. Hän seuraa Beckiä niin sosiaalisessa mediassa kuin myös hänen elämässään. Joe on kuin varjo. Hän sulautuu kadun hämäryyteen ja sieltä tarkkailee Beckiä. Väsymättä, saamatta hänestä tarpeekseen ja samalla fantasioiden... 

Myös minun elämässäni oli mies, joka yhtäkkiä vain tulla tupsahti. Yhden viikon aikana hän alkoi ilmestyä sinne, minne minäkin. Tutustuimme kielivaihdossa täällä Teneriffalla. Sen jälkeen hän tuli samaan patikointiporukkaan. Seuraavana päivänä törmäsin häneen kuntosalilla, sitten taas kielivaihdossa…

Tässä vaiheessa aloin jo vähän pelätä. Onko elämässäni joku ihme ahdistelija? Joudunko kurkkimaan olkapääni yli aina kulkiessani hämärässä yksin kotiin? Kunnes sitten tutustuin häneen paremmin ja totesin, että tässähän on ihan mahtava tyyppi. Lopulta hän kuitenkin katosi elämästäni ihan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Kyseessä on tietenkin sarja nimeltä YOU. Ja siinäpä ne yhtäläisyydet olivatkin... Koskaan ikinä ennen ei mikään sarja ole kolahtanut tällä tavalla. On jotenkin samanaikaisesti hämmentävää ja pelottavaa löytää näin paljon yhtäläisyyksiä, mutta on tälle myös naurettu.

Josephin kanssa jutellessa yhdessä nauroimme, miten meidät on ilmiselvästi varastettu sarjaan. Tosin sillä erotuksella, että tämä tosielämän Joseph ei todellakaan ole mikään psykopaatti. Eikä hän halunnut edes katsoa muutamaa jaksoa pidemmälle, kun sarja meni hänen mielestään liian sairaaksi.

Jep. Olen tosielämän Beck. :O 

Kuva on lainattu netistä.

YOU on psykologinen trilleri, joka perustuu Caroline Kepnesin samannimiseen novelliin. Kirja ilmestyi jo vuonna 2014, kun taas sarja tuli Netflixiin viime syksynä. 

Sarja jakaa mielipiteet voimakkaasti. Joidenkin mielestä You on erinomainen ja toisten mielestä ylihehkutettu. Mielipiteitä on monia. Itse en sanoisi sen olevan mikään erinomaisen hyvä sarja, mutta jotain koukuttavaa siinä on. Toki siinä oli hitaammin eteneviä kohtia, suorastaan myös ahdistavia, koska siinä mentiin ajatusten tasolle. Juoni kuitenkin kantoi loppuun asti. 

En ole varma olisinko katsonut sarjaa ollenkaan, jos en olisi kokenut näin voimakasta samaistumista. Tällaista tunnetta minulla ei ole ollut ikinä yhdestäkään toisesta sarjasta. Todella pelottavaa. En halua paljastaa sarjasta tämän enempää, etten pilaa kenenkään katselukokemusta. Voin kuitenkin suositella ja todellakin toivoisin kuulevani sinun mielipiteen sarjasta?

Mitenkäs sinä, oletko katsonut kyseistä sarjaa?
Entä oletko löytänyt sellaista sarjaa, joka on kuin sinun elämästä?

 

TOTUUS SANTA CRUZIN KARNEVAALEISTA

Nyt tulee tiukkaa tekstiä, eli postaus Santa Cruzin karnevaaleista ja miten sen näin ja koin. Tämä teksti on siinä rajoilla, ilkeääkö julkaista. Mutta haluan ehdottomasti jakaa vinkkini, mitä kannattaa (ja ei kannata tehdä) omien kokemuksieni kautta. Melkein ensikertalaisena tein monet mokat. Ottakaa te niistä opiksi. 

Ensiksi muutama nippelitieto, mitä jokaisen tulee tietää näistä karnevaaleista.

Santa Cruzin tai Teneriffan karnevaalit ovat yksi maailman isoimmista. Monille kyseessä on maailman toiseksi paras karnevaali Río de Janeiron kiilatessa ykkössijalle. Kaksiviikkoiset karnevaalit tuovat värit ja ihmismassat kaduille.

Kukaan ei tiedä, mistä karnevaaliperinne on saanut alkunsa. Se tiedetään, että kyseessä on ollut pakanallinen juhla ennen kristinuskoa. Juhla, jossa siirrytään talvesta kohti kesää, pimeydestä kohti valoa. Eli juhlalla on pitkät perinteet.

Karnevaaleja juhlitaan myös muualla Espanjassa, mutta nämä ovat maan tunnetuimmat. Vaikka itse olen asunut Espanjassa monta vuotta, en ole koskaan osallistunut karnevaaleihin. Ainoastaan sivustakatsojana, kuten tässä postauksessa kerran kerroin.

Niin ja viime vuonna minulle tuli ensimmäistä kertaa tilaisuus osallistua näihin Teneriffan karnevaaleihin, mutta silloin se jäi muutaman tunnin mittaiseksi visiitiksi. Eli ei sitä voine laskea? Oli palattava Los Cristianosiin bussilla ja seuraavana päivänä töihin kuin en olisi koskaan ollutkaan missään.

Vasta tänä vuonna elin ja koin karnevaalit. Vasta nyt ymmärsin, millaisesta spektaakkelista on kyse.

Täytyy sanoa, etten koskaan aikaisemmin ole juhlinut näin monena päivänä viikon sisään. Menin karnevaalihumuun viitenä päivänä, tai oikeammin sanottuna yönä. Viitenä! Instagramiin päivitin jonkin verran juhlahumua.

Perjantaina näin kavalkadin eli juhlallisen kulkueen kämppäkaverini ja hänen ystävänsä kanssa. En laittanut minkäänlaista karnevaaliasua, vaan menin omana itsenäni. Eikös se ole ihan riittävä naamiaisasu, hehe?

Lauantaina menin ystäväni ystävän asunnolle, jossa meitä oli suhkot iso naisporukka. Yhdessä grillasimme ja sitten lähdimme karnevaaleihin. 

Minun karnevaaliasu oli musta joutsen. Juuri se sama, joka oli minulla viime Halloween-kekkereillä. Ihmisiä oli valtavasti kaduilla. Hyvä, kun pystyi hengittämään.

Jos jo meidän karnevaaliporukka oli isohko, niin se kasvoi entisestään, kun löytyi ne miehet. Eli erään naisen poikaystävä ja tämän kaverit. Kuvitelkaa järjetön ihmismassa. Sellainen, jossa hädintuskin voi liikkua ja me siellä jossain keskellä. Kuvitelkaa, että meidän koko porukan omat juomat olivat ostoskärryssä. Älkää kysykö, mistä tämä kärry oli peräisin. Ei harmainta aavistusta. Mutta totesinpahan vain, että Espanjassakin mennään pussikaljoille. Paitsi kaljojen sijasta oli vähän tujumpaa juomaa.

Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa yötä iski hätä. Tarkoitan siis vessahätää. Jonot niihin kaduilla oleviin vessoihin olivat loputtomat. Koska hätä ei lue lakia ja vaihtoehtoja ei ollut, niin arvaa, mitä sitten piti tehdä? No niinpä… Voi apua. Vähän hävettää. Ja arvaa, mikä minun ongelmana oli? No se minun karnevaaliasu. Balettitanssijana minulla oli musta body, joka oli pakko riisua, jos meinasi onnistua. Lopputulemana olin siis kadulla puolialastomana. Onneksi se oli rauhallinen katu ja siellä ei juuri ihmisiä ollut. Ja jos oli, niin he olivat siellä aivan samoissa puuhissa. Että tämmöinen legendaarinen vessakeissi vaihteeksi. Onneksi, onneksi ei ollut sitä isompaa hätää!

Espanjassa ollaan ulkona myöhään. Ja kun sanon myöhään, niin todella tarkoitan sitä. Täällä Teneriffalla ihmiset lähtevät yön selkään vasta puolen yön jälkeen, joten ei ihme, että juhliminen kestää aamuun!

Lähdin kotiin joskus kuuden hujakoilla. Voin siis sanoa olleeni menossa mukana pikkutunneille asti. Espanjassa tämä on aivan normaalia. Minulle taasen ei, sillä yleensä poistun hyvän sään aikaan paikalta. 

Kotiin palauduttua oli pakko käydä suihkussa. Voin sanoa, että tulin kotiin kintut märkinä, kirjaimellisesti. Voisinpa sanoa sen olleen vettä… mutta ei, kyllä se oli sitä itseään.

Maanantaina karnevaalit jatkuivat ja minä pukeuduin merinaiseksi. Tämän asun sain kämppäkaveriltani lainaan ja se oli varmastikin paras asuni koskaan. Tarjosin Teneriffan kavereille suomalaisesta ginistä tehdyt gin-tonicit. Ylpeänä kehuin sen olevan maailman parasta giniä. Kotiin menimme hyvissä ajoin, sillä seuraavana päivänä piti tehdä töitä.

Entierro de La Sardina eli suomeksi Sardiinin hautaus

Okei, tämä oli ehkä koko Teneriffan karnevaalien oudoimmista oudoin juhla. Keskellä viikkoa illalla klo 22 menimme hautaamaan Sardiinia. Ihmiset olivat pukeutuneet mustiin ja humoristisiin asuihin, mutta olipa joukossa muitakin naamiaisasuja.

Tämä oli ainoa juhlallisuus, johon olin lupautunut jo paria kuukautta aikaisemmin. Olin varannut itselleni kamman kera huivin, eli la peinata. Ideana oli, että meidän poppoolla olisi kaikilla samanlaiset.

Tuona iltana olin siis sureva leski! Menin paikalle, mutta väentungoksen keskellä en löytänyt omaa porukkaani ja huomasin, ettei viestejäni oltu luettu. Onneksi he löysivät minut.

Tämä oli yksi kivoimmista juhlista! Oikeasti! Ihan siksi, ettei ollut sellaista ihmismassaa. Ihmisiä oli. Ei onneksi niin paljoa, että olisi alkanut ahdistaa. Eli juuri sopivasti, ei liian vähän, eikä liian paljon.

Kaikilla oli todella mukavaa. Ja oli mukavaa olla kuin osa kavalkadia. Kuljimme kadulla kulkueena ja sitten oli paljon ihmisiä sivustakatsojina. Tänä vuonna en ollut enää sivustakatsoja.

Ihmiset olivat liikkeellä hyvillä mielin ja tämä juhla oli jännä sekoitus iloa ja surua. Tragikomediaa. Välillä joku heittäytyi kadulle kuolemaan ja ihmiset kerääntyivät katsomaan. 

Lopuksi sardiini poltettiin ja siihen päälle vielä yhtä värikäs ilotulitus kuin mitä itse sardiinikin oli ollut. 

Viimeinen karnevaalipäivä

Parin välipäivän jälkeen päätin, että kyllä minun on vielä osallistuttava karnevaaleihin viimeistä eli viidettä kertaa. Ja suunnitelma toteutui, kun ystäväni tuli etelästä ja menimme katsomaan klo 20 alkavaa konserttia. Se oli joku superstara, Juan Luis Guerra, jonka konsertit normaalisti ovat maksullisia, mutta tällä kertaa se oli ilmainen. Minä olin taas pukeutunut merinaiseksi.

Löysimme parit ystävät, joiden kanssa nautimme konsertista. Mutta jälleen ihmisiä oli ihan mielettömän paljon! Jotain kertonee se, että liikkuessamme massan keskellä, meidän piti pitää käsistä kiinni, ettemme joutuisi eroon toisistamme. Tai se, kun laukkuni tarttui kaksi kertaa ihmisten vaatteisiin. Eli silloin ollaan jo todella lähikontaktissa, jos näin pääsee käymään. Onneksi ihmiset ottivat tämän huumorilla.

Konsertin jälkeen halusimme mennä illalliselle, joten oli mentävä pois keskustan alueelta. Liikkuminen oli vain tuskallisen hidasta väenpaljouden keskellä. Ei sitä pieni ihminen voi ymmärtää sellaista väenpaljoutta. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Kaikista hurjinta oli nähdä, miten kaduilla lorisi ja purot vain solisi. Voisinpa sanoa sen olevan vettä… Mutta ei… Tai voi hyvä ihme sitä roskien määrää kadun varsilla. Surullisena katsoin, että tähän on tultu. 

Matkan varrella tutustuimme yhteen kaveriporukkaan. Espanjassa se käy kuin luonnostaan, kun ensin kommentoit jotain ja sitten huomaatkin jääneesi suustasi kiinni. Nälän kasvaessa jatkoimme kuitenkin matkaamme. Istahdimme erääseen todella isoon terassiin, jossa tarjoilijat toivat tilaukset pöytään. Sitten huomasimme, että paikka oli kaaoksessa, tarjoilijat riitelivät keskenään, asiakkaat olivat äkäisiä pitkien jonotusaikojen vuoksi… Päätimme tehdä tarjoilijoille palveluksen, perua tilauksemme ja lähteä pois.

Sattumalta löysimme puiston vierestä paikan, joka oli yksi niistä harvoista paikoista, jotka minä tunsin entuudestaan ja tiesin suositella. Kaikista upeinta oli, että heillä oli myös gluteenittomana!

Ystäväni oli ikionnellinen. Espanjassa ei ole niin helppoa löytää, jos on vähänkin erikoisempi / erityisempi ruokavalio. Tämän jälkeen menimme kotiimme.

Tällainen oli minun kokemukseni Teneriffan karnevaaleista.

Miksi kerron kaiken tämän? Karnevaalit olivat todella hieno juhla ja huikea kokemus. En kuitenkaan halua maalata ruusunpunaisia kuvia. Hauskaa oli, mutta kolikolla on se toinen puoli.

Minun blogi on rehellinen blogi. En siis tehnyt näitä ”paljastuksia” siksi, että pilaisin sinun yöunet tai tulevat karnevaalit. Kerroin tämän kaiken ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että voit ottaa opiksi.

Koska usko tai älä, mutta nämä Teneriffan karnevaalit. Se on jotain sellaista, jonka jokaisen pitäisi kokea kerran elämässään.

Siinä on jotain taianomaista, kun laittaa karnevaaliasun päälle. On kuin olisin taas lapsi, se pikkutyttö, ilman arjen huolia ja murheita. Sen yhden illan voi olla ikään kuin jotain muuta. Tai minun tapauksessa minulla oli kolme roolia. Yhtenä iltana olin Musta joutsen-balettitanssija, toisena merinainen ja kolmantena sureva leski…

Karnevaalihumut, konsertit, ihmismassat… Se on jotain kokemisen arvoista. Myös ne kusiset kintut. 

Ainakin nyt voin sanoa eläneeni. Elämässä kyse on kokemuksista ja ihmisistä. Minun elämänasenne on juurikin tämä. Haluan uusia kokemuksia ja pitää uskaltaa heittäytyä. Pitää uskaltaa elää. 

Kuusi vinkkiä karnevaaleihin

1. Tarvitset karnevaaliasun. Ennen kuin ostat, kysy voisitko lainata joltain tuttavaltasi tai katso, onnistuisiko jo kotona olevista hilpetööreistä asun rakentaminen.

2. Laita karnevaaleihin aina ne kuluneimmat ja rähjäisimmät tennarit. Karnevaaleissa ne joutuvat kuseen viimeistään. Karnevaaleissa tennarit myös suojaavat jalkojasi. Eli elä tee niin kuin minä, joka laitoin ballerinat. Puolustuksekseni voin sanoa, että pakko oli, koska olin se balettitanssija…

3. Jos juot alkoholia, niin kohtuudella.

4. Mene kaverin kanssa, yksin vain omalla vastuulla.

5. Yritä selvitä mahdollisimman vähillä kantamuksilla eli ei esim. isoja reppuja, takkeja. En myöskään suosittele karnevaaliasuun mitään ylimääräistä, jota pitäisi sitten muistaa kanniskella. Itse onnistuin hävittämään viime vuonna taikasauvani, kun olin keijukainen.  

Ja sitten se tärkein:

6. Varaa mukaan avointa ja iloista mieltä sekä roppakaupalla kärsivällisyyttä.

Näillä ohjeilla selviät karnevaaleista.

Kuulisin mielelläni sinun karnevaalikokemuksesi kommenteissa! Jos uskallat?