MAITOJUNALLA SUOMEEN

Siitä on jo puoli vuotta, kun olen asunut Teneriffalla ja yrittänyt saada elämäni järjestykseen. Löytää oman polkuni ja suunnan, jota kohti kulkea. Tuo matka on ollut täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Asioita, jotka ovat tuntuneet minusta jopa ihmeeltä. Kuten se, kun eräänä iltana sattumalta Facebookissa näin mainoksen ”Haluatko elää kirjoittamisella?” Ja siitä hetkestä tiesin, että se on minulle. Se oli nimittäin juuri sitä, mitä jo opiskelin toisella kurssilla ja joka oli parhaillaan loppusuoralla. Oli siis luonnollista jatkaa.

Myös muita ihmeellisiä asioita on mahtunut matkani varrelle. Kuten se, kun kirjoitin lehtijuttuja, jotka sain myös julkaistuksi. Kun sain elämääni oman mentorin. Kun menin Barcelonaan ja tapasin siellä yhden Espanjan parhaimmista sen alan nimistä ja erään tunnetun espanjalaisen bloggarin. Kun aloitin täällä Teneriffalla kirjoittajakurssin, jota vetää eräs paikallinen kirjoittaja. Kun selvisi, että tuon kurssin jälkeen julkaisemme ehkä kirjan (paino sanalla ehkä) ja siihen pääsee vain parhaimmat kirjoitukset. Kun aloin mennä erilaisiin tapahtumiin kirja –ja yrittäjyyspiireissä. Kun minut kutsuttiin puhujaksi erääseen tapahtumaan Lanzarotelle. Kun eräs vesiputous nimettiin mukaani.

Nämä kaikki tapahtumat ovat sattuneet minulle tänä aikana. Aikana, jolloin olen opiskellut ahkerasti, kirjoittanut, yrittänyt edetä ja löytää sisäisen kirjoittajani. Suurin toiveeni on saada elämäni balanssiin. Ja elää kirjoittamisella.

Mutta tämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista… Maanantaista perjantaihin olen ollut tiukasti kiinni opiskelu –ja työasioissa ja käyn myös kuntosalilla. Vaikka asun Teneriffalla, niin minun rannalla oleilut voi laskea yhden käden sormilla. En koskaan ole ollut mikään rannalla lököttelijä ja sen sijasta valitsen mieluummin patikointiretken vuoristoon.

Olen joutunut olemaan tarkka rahan kanssa. Laskemaan, onko minulla varaa ostaa haluamaani ruokaa. En olekaan tuhlaillut, vaan yrittänyt ostaa tarpeeseen lukuun ottamatta joitakin kertoja, jolloin olen syönyt ulkona. Ja kyllä, olen sortunut myös shoppailuun. Kuten muutama kirja, karnevaaleissa käyttämäni hiuslaite tai se musta mekko, joka oli päälläni uutena vuotena… Viikonloppuisin saatan käydä yhdellä viinilasilla. Silti mitään en vaihtaisi! Pidän tarkasti kirjaa menoistani, joten tiedän kyllä oman rahankäyttöni tarkalleen.

Vain pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jollaista en toivo kenenkään kohdalle. Olin ajautunut umpikujaan. En tiennyt, miten edetä. Olin todella pohjalla. Niin pohjalla kuin minä ihmisenä vain voin olla. Minulla ei ollut juuri rahaa. Minulla olisi pitänyt olla eräitä työprojekteja, mutta sitten kävikin niin, ettei niitä ollutkaan. Jäin siis ikään kuin tyhjän päälle! Olin tehnyt myös lehtiartikkeleita, joita ei kuitenkaan koskaan julkaistu missään. Vaikka mielestäni ne olisivat olleet suomalaisille mielenkiintoiset uutiset. Eräässä kirjoittamassani jutussa oli mukana jopa erään maan presidentti ja olisi ehdottomasti mielestäni pitänyt julkaista. Minulle sanottiin, että se ei ylitä uutiskynnystä. Minun ainoa lohtuni olivat kommentit: ”Erinomainen artikkeli” ja ”Olet erinomainen toimittaja”.

Minun linja lehtijutuissa on, että niiden pitää olla laadukkaita, hyvin kirjoitettuja, mielenkiintoisia ja positiivisia. En halua kirjoittaa repostelujuttuja toisten ihmisten elämästä ja usko pois, tilaisuuksia olisi ollut. Jep, välillä tuntuu, että tämä hemmetin elämä on yhtä elokuvaa!

Olin siis tilanteessa, jossa mietin, että palatako Suomeen. Olin suoraan sanottuna PA. Enkä halua lainata rahaa vanhemmiltani tai mistään. Haluan selvitä omillani.

Olin ollut koko päivän lukittuneena sisälle ja yrittänyt löytää keinoja päästä eteenpäin tilanteessani. Ei onnistunut. En voi sanoin kuvata tuntemuksiani, sitä epätoivoa. Se on jännä tunne. Se, että uskot olevasi hyvä, mutta kukaan ei oikein arvosta sitä työtä. Paitsi perhe, ystävät ja ne ihmiset, joita olen haastatellut. Halusin kirjoittaa tähän, että omakin uskoni on ollut koetuksella. Mutta en vaan pysty. Luotan itseeni 100%. Tiedän, että minä olen hyvä. Ja jos joku sanoisi muuta, niin sillä ei olisi minulle mitään merkitystä, koska jokaisella on oma mielipide.

Minulla on tunne, että Suomesta saan paskaa niskaani. Ja mikä pahinta, minusta tuntui, että sama käy Espanjassa.

Menin sitten yöllä baariin. Yksin. Silloin, kun menee baariin yksin, on kaksi vaihtoehtoa. Joko tutustut uusiin ihmisiin tai jäät ylhäiseen yksinäisyyteen siemailemaan viinilasiasi. Minulla oli onnea matkassa. Tutustuin erääseen kirjoittajanaiseen, joka antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä. Hän tsemppasi ja totesi, ettei kirjoittajan elämä todellakaan ole helppoa. Se piristi kummasti mieltä. En siis ole yksin. En ole ainoa, jolla on vaikeaa. Sinä hetkenä tuntui, että olen elossa. Elämä olisikin liian tylsää, jos kaikki tulisi kuin manulle illallinen.

Ja sitten tapahtui ihme.

Tuon baarireissun jälkeen sain uusia työprojekteja. Siitä hetkestä olen nähnyt valoa tunnelin päässä. Ja ehkä minun ei tarvitse tulla maitojunalla Suomeen? Ei ainakaan vielä. Välillä tuntuu, että tässä saaressa on taikaa. Ja vain aika näyttää, minne päädyn.

Nyt elän päivä kerrallaan. Uskon, että elämä heittää minut juuri sinne, minne minut on tarkoitettu. Kaikella on tarkoitus. Kaikilla näillä vastoinkäymisillä ja epätoivon hetkillä. Ja, kun on oikein vaikeaa, niin täytyy pitää mielessä. En ole yksin. Näin on tapahtunut myös kuuluisuuksille. Kuten itsellensä Hemingwaylle.

En siis aio lannistua jatkossakaan EI-vastauksista. Jos ei koskaan yritä, niin ei voi saavuttaa mitään. ”Ei” minulla on siis varmasti, mutta yksi ”kyllä” voi muuttaa kaiken.

Niinpä sitten päätin hakea avoimeen yliopistoon kirjoittamisen perusopintoihin. En ole koskaan kirjoittanut hakukirjettä yliopistoon. Eihän sitä edes voi verrata vaikkapa työhakemukseen tai mihin muuhunkaan myyvään tekstiin, joiden kirjoittamisesta minulla on kokemusta.

Pöpelikössä –blogista luin mielenkiintoisen postauksen ”Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin”. Ehkäpä hänen kirjoituksestaan sain inspiraation, ahaa-elämyksen Minun hakukirjeen ei tarvitse olla mikään tylsä. Lopulta kirjoitin sen sydämestä.

Kahteen folioon oli haastavaa saada mahdutettua omaa kirjallista elämää. Tunsin sydämessäni, että minun pitää kirjoittaa suhteestani Hemingwayhin. Ernest Hemingway symboloi minun kirjallista elämää. Hän vain tuli elämääni ja kyllä, yhä edelleen törmään häneen, menin minne menin. Oma blogipostaukseni ”Pamplona –Ernest Hemingwayn jalanjäljillä” antoi minulle inspiraatiota.

Elämä on tehnyt minulle melkoisen selväksi, että kirjoittaminen on se minun juttu. Kaikki, mitä aikaisemmin olen yrittänyt, on mennyt mönkään. Kun aloin seurata sydäntäni kirjoittamisen maailmassa ja vaikka välillä on niin hemmetin vaikeeta, niin sitten minulle tapahtuu näitä ihmeitä. Ihmeitä, joiden ansiosta jaksan jatkaa.

Laitan tähän pienen pätkän hakukirjeestäni. JOS pääsen sisään, niin ehkä julkaisen koko kirjeen. Ja jos en tällä kirjeellä pääse sisään, niin en sitten tiedä millä? Ehkä en sitten hae enää koskaan ja täytyy uskoa, että kaikella on tarkoitus. Laitan myös kappaleen, joka inspiroi minua.

”Sanotaan, että elämän ensivuodet ovat tärkeitä. Ne voivat osoittaa suunnan koko loppuelämälle. Olen kirjoittanut ja lukenut niin kauan kuin muistan. Elän sanoista. Hengitän tarinoita. Kuuntelen sanojen sinfoniaa. Kuinka ne pala palalta rakentavat tarinan. Tarinan, joka vie sydämeen ja jää sinne. Tunnistan itsessäni tarinankertojan. Tällainen olen ollut pienestä pitäen.

Pirkko Varjo kertoo Kirjoittajan matkassa –blogissa kuinka alkoi kahdeksanvuotiaana uskoa kirjoittamisen olevan hänen kohtalonsa. Minulla on ollut aina se tunne. Tunne, että minulla on kyky luoda tarinoita ja siihen minut on tarkoitettu. Ehkäpä syntymäpäivälläni oli jotain tekemistä sen kanssa… Olen syntynyt huhtikuun 23. Se on kirjan ja ruusun päivä.

En kuitenkaan kerro siitä nyt. En myöskään kerro, kuinka asuin maaseudulla Pohjois-Karjalassa kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Kuinka vuodet vierivät ja minun kasvaessani kehittyi myös mielikuvitukseni. En kerro, miten talvisin luin paetakseni pimeyttä. En kerro siitäkään, miten vanhemmiten kirjoittaminen jäi vähemmälle aloittaessani opiskelut ja lukemisen tilalle tulivat elokuvat ja sarjat. 

17-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, jotka nähtyään opettajani patisti minua hakemaan toimittajakouluun. En hakenut. Siinä, missä Pirkko Varjo päätyi elämään kirjoittamisella, vei minun polkuni maailmalle.  Blogissa hän kirjoitti: ”Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin moniin erilaisiin paikkoihin.”

Ja juuri niin minä tein.”

Onko sinun elämässä sattunut tällaisia ihmeitä ja jos on, niin mitä?