YKSIN YÖHÖN

Viime lauantaina tein jotain, jota en ollut tehnyt miesmuistiin. Menin Santa Cruzin yöhön –yksin. Tarkemmin sanottuna menin siis baariin. Toki olen reissannut ja tehnyt vaikka mitä ihan itsekseni, eikä minulla ole minkäänlaista ongelmaa viettää aikaa yksinkin. Se on minulle aivan fine. Jollain tapaa nautin myös yksinolosta ja toisinaan jopa tarvitsen sitä. Mutta tällä kertaa menin ilman, että olisin sopinut etukäteen kenenkään kanssa kuten viime kerralla.

Kieltämättä oli melko jännää. Mikä kumma minut sitten sai menemään pubiin yksin? Varsinkin, kun olen aina sanonut, miten baarissa ja ravintolassa käymisen yhdistän nimenomaan kavereiden kanssa olemiseen. 

Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa minulla oli pienoinen kynnys mennä jonnekin yksin. Mietin, miksi ihmeessä? Olenhan esimerkiksi Suomessakin mennyt yksin esimerkiksi festareille ja se jos mikä on minusta aika outoa, mutta huippua. Ehkä minua jännitti, koska olen ulkonäöllisesti valtavirrasta poikkeava. Pukeutuessa siis otin sen huomioon ja laitoin jopa mahdollisimman arkiset vaatteet, vaikka normaalisti laittaisin esimerkiksi hameen. Nyt laitoin mustat farkut ja mustan paidan ja mustat kengät ja musta laukku ja musta takki. Eli niin tylsää kuin vain voi olla. Ajattelin, etten halua yhtään enempää "epämieluista" huomiota. Toisaalta hassua, että edes mietin tällaisia, mutta minä olen tosi pohdiskeleva tyyppi ja saatan miettiä asioita, jotka ei tulisi muille pieneen mieleenkään. 

Halu mennä baariin, vaikka sitten yksin, voitti. Syy on niinkin yksinkertainen, että halusin pois neljän seinän sisältä. Vaikka asunkin Teneriffalla, niin minun elämä ei missään nimessä ole yhtä kuin loma, vaan päivät menevät hyvin nopeasti opiskelujen, kuntosalin, kirjoittamisen ja lukemisen parissa. Sosiaalista mediaa olen yrittänyt vähentää, sillä näen sen myös olevan melkoinen aikasyöppö. 

Niinpä viime lauantaina tosiaan menin pubiin ilman suurempaa suunnitelmaa. Oikeastaan suunnitelmani oli mennä vain yhdelle (tiedän, ne kuuluisat viimeiset sanat). Ajattelin olevani kotonani takaisin noin tunnin kuluttua. Vaan kuinkas kävikään!

En ollut yksin kuin muutaman minuutin, kun siihen tuli jo vanhempi mieshenkilö juttusille. Ihan kiva, nimittäin hänen kautta tutustuin erääseen kaveriporukkaan, jossa oli todella kivoja naisia. Meillä oli niin mukavaa! Aluksi pelkäsin tuppautuvani, mutta he kutsuivat mukaan tanssilattialle.

Tästä paikasta on tullut minun kantapaikkani. Ihan parasta Santa Cruzissa! Sitä vetää amerikkalainen nainen, joka on niin mukava ja ystävällinen. Muutenkin paikka on laitettu tosi kivasti. Punaiset seinät ja niin edelleen. Hinnat ovat edulliset. Sieltä saa jopa siideriä, ajatelkaa!

Ilta sujui kuin tanssi, vaikka porukka hajaantui, menin vielä siihen Santa Cruzin ainoaan yömyöhään auki olevaan discoon yhden naisen ja kahden miehen kanssa. Menin sinne, koska toisella näistä miehistä oli synttärit, joten samahan sitä oli sitten juhlistaa. Täytyy kyllä todeta, että sen verran tuppukylämäinen paikka Santa Cruz on, kun täällä on vain yksi ainoa pikkutunneille auki oleva disco. Kotona olin kuitenkin neljän maissa ja kreivin aikaan, kun alkoi sataa. En halunnut roikkua discossa aamun pikkutunneille. Tosin onneksi oli sateenvarjo mukana. Samaan aikaan toisaalla saaren pohjoisosassa oltiin hätää kärsimässä meren ja sateiden takia ja oli jopa jouduttu evakuoimaan ihmisiä. Tuntui siis aika uskomattomalta. Näin pieni saari ja mitä kaikkea täällä voikaan tapahtua yhdessä yössä. 

Tämä viikko tulee taas olemaan yhtä haipakkaa. Torstaina on myös Thanksgiving ja ajattelin ehdottomasti haluavani osallistua. Olen myös miettinyt, miten kiva olisi tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ja ihmisiin. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin minulla on hieman (LUE: paljon) ristiriitaisia tuntemuksia Amerikkaa kohtaan. Ehkä olisi siis kiva poistaa ennakkoluuloja oikeasti tutustumalla enemmän amerikkalaisiin. Tosin sitä yhtä amerikkalaista, johon täällä tutustuin, en ole nähnyt sitten Halloween. 

Onhan Amerikassa paljon hyvää. En tosin usko meneväni sinne ihan lähivuosina, joten tällainen Thanksgiving voi olla lähimpänä, mitä voin päästä amerikkalaista kulttuuria. Eikä myöskään sovi unohtaa, miten suuresti ihailemani Ernest Hemingway oli juurikin Yhdysvalloista. 

Tässä Thanksgiving-tapahtumassa on luvassa amerikkalaista ruokaa ja menu näytti niin hyvältä… Mutta siitä ja tuosta tapahtumasta kirjoitan sitten lisää tuonnempana!

Olisi kiva kuulla, mitä tykkäsit tällaisesta todella arkisesta postauksesta? Jätä kommenttia. Voisin tehdä lisää, jos on kiinnostusta lukea..? Olen käsittellyt yksinäisyys-teemaa aikaisemminkin, viimeksi tässä postauksessa, jossa pohdin yksin matkustamista. 

Kerro minulle myös oletko sinä ikinä viettänyt Thanksgiviniä? Millaista oli?

MILLAISTA ON OLLA AJOPELKOINEN?

Tänään puhun peloista. Niistä ihmismielen syövereissä olevista möröistä. Pelko kuuluu ihmiseloon. Pelon avulla selviämme. Kaikki uusi on pelottavaa ja siksi monesti vastustamme muutoksia.

Pelko voi olla myös nolottava asia. Kukaan minun ystävistäni tuskin ikipäivänä osaisi arvata, että minulla on tällainen pelko olemassa. Ajanhan Suomessa. Varsinkin nuorempana juuri kortin saaneena ajoin ympäri ämpäri Pohjois-Karjalaa ja jopa nautin ajamisesta. Silloin ei edes ollut mitään navigaattoreita. Itse asiassa pidin autoilusta niin paljon, että panostin musiikkilaitteisiin. Minulla oli jopa oma suppari, ajatelkaa!

Miten siis olen päätynyt tilanteeseen, että autoilu pelottaa? Tarkemmin sanottuna autoilu pelottaa ulkomailla. Liikennekulttuuri on erilaista. Kaikki ajavat kovempaa. Ihmiset tulistuvat helpommin. En tunne ajoreittiä. En osaa parkkeerata hyvin… Ja miljoona muuta syytä (lue: tekosyytä).   

Muistan, kun kävin Venäjällä omalla autolla. Ajoin silloin pikkupätkän. Kaupunkiin tullessa silloinen poikaystäväni hermostui, kun minä hermostuin. Eikä kyseessä ollut kuin Sortavala… Puolustuksekseni voin sanoa, että tietyöt saavat varmasti kenen tahansa pasmat sekaisin.

Ex-poikaystäväni rakasti autoilua, eikä päästänyt minua rattiin. Tai en oikeastaan koskaan halunnut, mutta eipä hän minua kannustanutkaan. En halunnut ajaa, koska pelkäsin ”jos, jotain sattuu…”.    

Oli siis vain helpompi olla pelkääjän paikalla ja kartanlukijana. Vaikka ei sekään mikään helppo paikka ollut minulle, joka olen ollut elämässäni ihan oikeasti auto-onnettomuudessa ja jos toisella painaa kaasujalka…

And the road was rocky, very rocky…

Siten päädyin tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa välttelen autoilua ulkomailla viimeiseen asti. Enkä muuten Suomessakaan aja kovin mielelläni, jos on yhtään tuntemattomampi paikka.  

Kuten tiedätte, muutin viime tammikuussa Etelä-Teneriffalle. Töihin pääsin viikon aikana kämppäkaverini kyydillä, muuten jouduin liikkumaan bussilla. Silloin tein niin ihan mielelläni. Vaikka minun piti kävellä pari kilometriä eli matka, joka oli kämpän ja bussipysäkin välillä. Ihan hullua, vai mitä? 

Käytännössä minulla meni joka päivä liikkumiseen tuhottoman paljon aikaa. Monesti illalla istuessa pysäkillä näin Santa Cruzin bussin ja mietin, että jos asuisin pääkaupungissa, olisin perillä aikaisemmin. Ja otin aikaa!  

Nyt tilanne on eri. Tänään ylitin itseni ja se on uskomaton tunne! Etenkin, kun kyseessä on pelko, yksi kaikista voimakkaimmista ja vaikeimmista tunteista. Ja minä onnistuin! 

But in the end I finally did it! I won my fear.

Itse asiassa jouduin rattiin ensimmäisen kerran Teneriffalla jo viime keväänä. Olimme ystäväni kanssa retkeilemässä, kun hän alkoi voida huonosti. Ei ollut vaihtoehtoja. Minun oli tartuttava härkää sarvista ja ajettava takaisin kotiin. Onneksi hänellä oli automaatti-auto.

Tämän syksyn aikana olen ajanut nyt jo kolmesti. Syntymäpäiväjuhlissa olin kuskina, mutta onneksi oli jälleen automaatti ja ystävä vieressä. Toissapäivänä tulin Etelä-Teneriffalle ystäväni kotiin koiranhoitajaksi, kun hän lähti matkoille. Minun piti ajaa auto lentokentältä takaisin. Onneksi toinen ystäväni oli mukana henkisenä tukena ja neuvomassa reitin kanssa. Kyseessä oli manuaali. En ole ajanut manuaalilla vuosiin, paitsi kerran viime kesänä…

Kesäaikaan ajan automaatilla. Kävi kuitenkin niin, että viime kesänä jouduin poliisin kanssa tekemisiin. Oli harmaa ja sateinen päivä. Avasin ikkunan puhallutusta varten. Ja sittenpä en enää saanutkaan ikkunaa kiinni. Vettä satoi kuin Esterin perseestä ja poliisisetä jäi naureskelemaan. Jouduin siis lennosta vaihtamaan auton toiseen eli manuaaliin ja töihin ehdin nippa nappa… 

Nyt sitä ajatellessa naurattaa, mutta silloin ei naurattanut. Jos syvällisemmin haluaa miettiä, niin silläkin oli sitten tarkoituksensa. Muistutin mieleeni, millaista on ajaa manuaalilla. Vaikka sehän on sellainen taito, kun sen kerran oppii, niin se ei koskaan häviä.

Tänään se sitten tapahtui. Jouduin auton rattiin ensimmäistä kertaa aivan yksin. Kukaan ei päässyt henkiseksi tueksi ja minun oli selvittävä lentokentälle, sellainen noin 20 km matka. Kun menin autoon, en saanut sitä startattua. Se ei vain käynnistynyt. Poistin avaimen, laitoin uudestaan, mutta ei mitään. 

Lopulta luovutin ja kysyin ystävältäni, pääsisivätkö omin avuin kentältä kotiin. Ystäväni soitti ja epäili, että akku on loppunut. Lopulta selvisi, että kyseessä olikin rattilukko. Auto käynnistyi ja matka lentokentälle alkoi, jossa suurena apuna oli kännykän gps; maailman paras keksintö! Ja tässä minä olen. 

Teneriffa on vaikuttanut minuun positiivisesti ja minusta tuntuu, että tällä saarella kaikki on mahdollista. Ajoin autolla ja olen hengissä! Se voi vaikuttaa ihan hölmöltä. Minulle se ei ollut, vaan se oli todellisuutta, joka rajoitti elämääni. En voinut ajaa autolla tämän pelon vuoksi. Mutta nyt minä tein sen! 

Toki minulla on vielä jonkun verran pelkoa, mutta kerta kerralta suoriudun paremmin ja vähemmän pelokkaana. Minulla on muuten ajokortti voimassa vuoteen 2056. Nuoret, olen korttini ansainnut. ;)

With help of my friends, thank you!

Oletko sinä kärsinyt ajopelosta?

KANSAINVÄLISET HALLOWEEN-KEKKERIT

Halloween on yksi minun lempparijuhlista, koska silloin voi pukeutua naamiaisasuun ja ”olla jotain muuta”.

Tänä vuonna halusin ehdottomasti pukeutua, koska viime kerrasta on ikuisuus. Halusin säästää rahaa ja luontoa, joten päätin selviytyä luovuudella. Siten minusta syntyi musta joutsen, "black swan". 

Elokuva Black Swan kertoo Joutsenlampi -tuotannosta, jossa tanssija Nina Sayersin täytyy eläytyä viattoman, valkoisen joutsenen rooliin ja toisaalta aistillisen, mustan joutsenen rooliin. Ja se saa hänen mielensä järkkymään. 

Asu

Asuun tarvittiin musta tutu, sukkikset, ballerinat, body, pampula, hiuskoriste ja nauhat. Meikki syntyi ihan tavallisilla meikeillä, jotka pitäisi löytyä jokaisesta meikkipussista.

Kämppäkaveri lainasi minulle tutun, ballerinat ja laukun. Kaikki muu löytyi omasta takaa.

Hiukset vedin kiinni ja laitoin nutturalle. Olen tosi huono laittamaan hiuksia, mutta jonkinlaisen nutturan sain kyhättyä ja viimeistelin sen lakalla. Hiuskoriste kruunasi kokonaisuuden.

Meikki

Meikki oli todella helppo. Käytin kasvoihin valkoista luomiväriä. Mustat silmät syntyivät eyelinerillä ja viimeistelin sen mustalla luomivärillä unohtamatta ripsiväriä. Sipaisin hieman myös turkoosia kajaalia. Huulista tuli tietenkin punaiset.

Erityisen tyytyväinen olin valkoiseen luomiväriin kasvoilla, koska se ei tuntunut niin epämukavalta tai sotkuiselta kuin perinteiset kasvomaalit. Toki se ei ollut mikään kirkkaanvalkoinen, mutta kuten sanotaan "teki tehtävänsä". 

Fiesta

Kekkereitä juhlittiin eräässä baarissa Santa Cruzin keskustassa.Se oli minulle aivan uusi paikka. Porukkaa ei ollut vielä kovin paljoa liikenteessä, mutta aloin jutella erään saksalaisen tytön kanssa. Sinne kokoontuu ihmisiä kaikista maailman maista. Vaikka sinne tosiaan menisi yksin, niin juttuseuraa löytyy, mutta tuppisuuna ei tietenkään voi olla.

Minun piti nähdä ystäväni ystävää, sitä amerikalaista mieshenkilöä. Täytyy tunnustaa, että yleisesti ottaen minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet USA:ta kohtaan. Se on valtava liittovaltio, joka koostuu 50 osavaltiosta. Se on läsnä ja kaukainen samanaikaisesti. Sieltä tulee paljon mielenkiintoisia merkkejä, elokuvia, sarjoja, mutta samaan aikaan uutiset eivät ole kaikkein mairittelevimmasta päästä. 

Oman elämäni aikana olen tutustunut vain yhteen ainoaan amerikkalaiseen ja hänkin oli elänyt vuosia Espanjassa. Lisäksi minulla ei ole koskaan ollut intoa matkustaa USA:han, koska olen lukenut niin paljon negatiivista. Toisaalta tiedän, että sinne pitäisi matkustaa edes kerran elämässä.

Ehkä siksi oli hauska tutustua tähän amerikkalaiseen vain huomatakseni, että hän on aikamoinen persoona. Kekkereissä tapaa ihmisiä monesta eri kolkkaa ja sain harjoitella englannin kieltä, joka on vuosien saatossa päässyt valitettavasti ruostumaan.

Moni kehui asuani. Lisäksi siellä oli ”Paras puku”-kilpailu. Koska ollaan Santa Cruzissa, karnevaalien luvatussa kaupungissa, niin siellä oli toinen toistaan upeampia asuja. Tosin loppujen lopuksi niitä ei ollut niin paljoa.

Ilta oli hauska. Lähdin kuitenkin hyvissä ajoin takaisin kämpille. En halunnut roikkua pikkutunneille asti keskellä viikkoa, vaikka olikin Halloween ja seuraavana päivänä pyhä.  

Perjantaina oli uudet Halloween -bileet! Menin, näin ja koin. Olin jopa pidempään kuin keskiviikkona. Kuten aina, en muistanut ottaa kuvia, joten saatte tyytyä näihin. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vaan se oli lähinnä ihmisten kanssa juttelua. 

Bilekiintiöni taisi tulla täyteen, joten nyt keskityn jatkossa vain kuntosaliin ja työasioihin. En siis tiedä tuleeko enää nähtyä näitä tyyppejä. Uskon myös, että löydän ystäviä ajan kanssa taatusti harrastusten parista ennemmin kuin yöelämästä ja kaikki aikanaan.

Kuva on lainattu netistä.

Miten sinun Halloweenisi sujui?