ERILAINEN VAELLUSREITTI TENERIFFALLA

Teneriffa on täynnä mitä upeimpia ja mielenkiintoisia vaellusreittejä. Saarelta löytyy myös kuuluisa Teide, Espanjan korkein vuori. Mutta tällä kertaa en vie sinua nojatuolimatkalle sinne, vaan hieman tuntemattomille poluille.

Mietin pitkään, kertoako tästä vaellusreitistä ollenkaan. Siihen liittyy nimittäin surullisempi tarina. Reitti on kuitenkin niin ainutlaatuinen, että haluan siitä kertoa. Pienenä varoituksen sanana: tätä reittiä ei kannata tehdä ilman opasta.

Aloitimme reitin Erjos-nimisestä kylästä. Opas kertoi, että meitä odottaisi 8 kilometrin haikki, jonka aikana olisi yllätyksiä luvassa.

Kuljimme metsäpolkua pitkin ja suunta oli vahvasti alaspäin. Jossain kohdin piti kääntyä yllättäen oikealle. Jos meillä ei olisi ollut opasta, olisimme kulkeneet siitä ohi ja eksyneet tapamme mukaan. 

Tulimme tunnelin suuaukolle. Vaihdoimme kengät vesikenkiin, sillä joutuisimme kahlaamaan nilkkoihin asti yltävässä vedessä. Vähän jännitti, koska en ole koskaan törmännyt vastaavaan omilla haikkausreissuilla.

Ennen tunneliin siirtymistä teimme rituaalin, jossa loimme itsellemme suojakuplan. Sen tarkoitus on suojata negatiiviselta energialta.

Sisään astuessa upotin jalkani veteen. Kylmä vesi tuntui jaloissa erittäin piristävältä, ei ollenkaan epämiellyttävältä. Sen jälkeen marssimme melko reipasta tahtia puolikumarassa, sillä tunneli on hieman matala. Myös päätä piti varoa, ettei osu katosta roikkuviin kiviin. Ihan kaikelta ei siis suojakuplakaan pysty suojaamaan.

Tunnelissa tuli vastaan yksi ryhmä, jossa oli mukana myös koira. Tunneli ei ole niin pitkä, että jalat ehtisivät jäätyä, mutta sen verran pitkä, ettei ihan heti voinut sanoa ”valoa tunnelin päässä”. Ja sitten pääsimmekin valoon, pois pimeydestä.

Retki jatkui ja seuraavaksi opas kertoi tarinan kuudesta nuoresta, jotka olivat erehtyneet luolasta ja menneet toiseen, johon olivat sitten menehtyneet hapen puutteen vuoksi. Voit lukea uutisen espanjaksi täältä.  

Siksi on aina tärkeää tietää, minne on menossa. Teneriffalla on paljon maanalaisia tunneleita, mutta niihin ei pidä mennä. Niissä on varoitukset ja riimut, mutta on hyvä pitää mielessä, että ei kaikissa.  

En siis suosittele tekemään tätä reittiä omin nokin. Jos haluaa kokea maanalaisen seikkailun Teneriffalla, suosittelen lämpimästi varaaman maksullisen retken Cueva del Viento. Tein itse kyseisen reitin ja se oli yksi silloisen Teneriffan matkan kohokohdista. Jotain kertonee se, että se jäi muistoihin elävästi ja vielä näinkin monen vuoden päästä muistan kyseisen retken elävästi.

Yritin etsiä tätä meidän reittiä Wikilocista. Tällainen reitti löytyi. Se näyttäisi olevan joiltakin kohdin sama, mutta ei sitten kuitenkaan. Ainakin siinä on tuo tunneliosuus ja melko lailla samoja paikkoja ja maisemia, mitä näimme. 

Taipaleemme jatkui takaisin kohti Erjosta. Matkan aikana oli nousuja ja laskuja ikuisuudelta tuntuvan ajan kunnes tulimme polulle ja tunnistin sen olevan sama, jonka olimme joskus tehneet. On vähän hassu tunne haikata oppaan kanssa ja olla ”en tiedä yhtään, missä ollaan” ja sitten huomaankin, että ”hei, tämän reitinhän minä tunnen ja loppumatkan osaankin jo takaisin.”

Kaiken kaikkiaan huikea reitti! Lopulta huomasimme, että olimmekin tehneet 14 kilometriä! Ei siis 8, kuten opas oli sanonut. 

Hän oli höynäyttänyt meitä, mutta ajatus oli hyvä. Jos olisimme olleet tietoisia todellisesta kilometrimäärästä, olisimmekohan lähteneet ollenkaan? Tai ainakin olisimme miettineet matkan pituutta. 

Aivan laput silmillä emme kulkeneet, vaan kyllä sitä jossain kohti matkaa alkoi kyseenalaistaa matkan todellista pituutta. Haikin jälkeen oli hyvä mennä ravintolaan ja kyllä maistui ruoka.

Katso lyhyt video seikkailustamme täältä klik. 

Mikä on sinun jännittävin vaellusmuistosi? Lukisin todella mielelläni kokemuksista.

KOHTAAMINEN ERAKKOHIPIN KANSSA

Olen tavannut elämäni aikana lukemattomat määrät ihmisiä. Olen työskennellyt asiakaspalvelutyössä, tutustunut ihmisiin ympäri maailman erilaisista kulttuureista, kuullut monenlaisia tarinoita… Kohtaaminen erakkohipin kanssa menee näiden tapaamisien kärkeen. Niin ikimuistoinen se oli!

Haluan kertoa tästä tapaamisesta kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että haluan näyttää erilaisen tavan elää. Ja toinen on se, että onhan tämä jotain niin hämmästyttävää, että ei tällaista joka päivä näe ja koe. Haluan siis kertoa siitä. En juoruillakseni, vaan koska ajattelen, että voimme aidosti oppia tällaisista kohtaamisista ja avartaa maailmankuvaamme.

Tässä artikkelissa en tule paljastamaan hänen henkilöllisyyttään, enkä sitä, missä hänet kohtasin. Kerron kohtaamisestani vain omasta näkökulmastani ja omaa pohdintaani aiheesta yleisesti.

Aihe on hurjan mielenkiintoinen, joten jatka lukemista.

Mutta ennen kuin menen itse asiaan, on syytä tarkastella sanaa hippi.

Wikipedia tietää kertoa, että hipillä viitataan ihmisiin, jotka on samaistettavissa ulkonäkönsä, musiikkimakunsa, aatteidensa ja elämäntapansa puolesta 1960-luvun hippeihin.

1960-luvun hippiliike vastusti sotaa ja kapinoi keskiluokkaisia ja konservatiivisia arvoja vastaan. Arvoina olivat rauhanaate, suvaitsevaisuus, tajunnanlaajentaminen huumeilla ja vapaa rakkaus, jossa vastustettiin tiukkaa seksuaalinormistoa. Näin siis Wikipedia, johon lähteenä pitää suhtautua kriittisesti.

Vieläkin mielenkiintoisemmin hipeistä kertoo Janne Poikolainen pro gradu-tutkielmassaan:
”Yhteiskunnasta eristäytyminen oli osa hippikulttuurin ideologiaa, jolla varsinkin alkuaikoina oli hyvin tunnusomaista vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustaminen.

Hipit vierastivat kulutustuotteiden tulvaa ja rahan kasvavaa arvoa, työntekoa sekä kaikkea sitä sovinnaisuutta ja byrokratiaa, mitä keskiluokkainen yhteiskunta heidän silmissään edusti. Heille tämä elämäntapa merkitsi emotionaalisen tyhjyyden tunnetta.

Beatnikit olivat reagoineet samoihin tuntemuksiin yksinkertaisesti vetäytymällä yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta hipit halusivat eristäytymisen ohella taistella tätä tyhjyyttä vastaan. Tavoitteena heillä oli luoda negatiivisesta maailmasta positiivinen kuva ja tehdä myös muut ihmiset tietoiseksi tästä mahdollisuudesta. Samalla hipit halusivat yhteisöllisyyden kautta nostaa yksilön arvon uudelle tasolle ja löytää kadoksissa olevan ”alkuperäisen ihmisen”.”

Mielestäni tämä on valtavan mielenkiintoista tietoa hipeistä ja heidän ajatusmaailmastaan.  

Ja nyt itse asiaan.

Kohtaaminen erakkohipin kanssa

Tämä ikimuistoinen kohtaaminen tapahtui jossain päin Teneriffan kaunista saarta. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Menimme haikkaamaan ystäväporukalla. Vaellusreitti kulki pitkin kiemurtelevaa polkua. Olimme kulkeneet hyvän aikaa, kun yhtäkkiä näin metsän siimeksessä rauniotalon, joka oli lähes huomaamaton kaiken kasvillisuuden keskellä.

Teneriffalla on tällaisia ränsistyneitä, hylättyjä rakennuksia. Paljon vai vähän, sitä en osaa sanoa. Ne ovat kuitenkin yleensä vanhoja, mutta sitten on myös uusia rakennuksen alkuja, joiden rakentaminen on jäänyt kesken esim. vuoden 2008 talouskriisin seurauksena.

Katselin ihmeissäni hylättyä taloa. Ystäväni alkoi kertoa, miten vuosia sitten tässä talossa oli asunut eräs mies ja olivat käyneetkin hänen luona vierailulla. Kuuntelin kiehtovaa tarinaa.

Ja sitten tapahtui jotain uskomatona. Yhtäkkiä tämä vanha mies ilmestyi kasvillisuuden keskeltä nenämme eteen!

Miehellä oli pitkät harmaat hiukset ja parta.

Ystäväni kysyi, muistiko tämä häntä. Sattuipa niin, että ystäväni kyllä muisti miehen!

Erakko pudisti pää. ”En muista”

Sitten hän kysyi ystävältäni: ”Miten pitkä aika siitä on?”

Ystäväni vastauksen jälkeen miehellä syttyi lamppu: ”Ahaa, nyt tiedän ainakin, mikä ajanjakso on kyseessä.”

Siitä oli aikaa jo useampi vuosi.

Mies innostui: ”Tulkaa peremmälle!”

Katsoimme kaikki toisiamme, sillä tiesimme meillä vielä olevan vaellusmatkaa jäljellä vaikka kuinka. Päätimme kuitenkin tarttua tilaisuuteen ja astuimme hänen salaiseen puutarhaansa, joka ulkopuoliselle näytti olevan vain osa metsää.

Edes talorauniota ei kasvillisuuden seasta erota kuin kaikista tarkkasilmäisimmät retkeilijät. Niin hyvin se on sulautunut ympäristöönsä. On kuin se olisi tullut osaksi luontoa ja luonto osaksi sitä.

Huomasin puutarhassa letkun, josta vesipisarat tippuivat maahan yksi kerrallaan. Miehellä oli siis ainakin vesipiste. Puutarha oli täynnä hedelmäpuita. Mies ohjasi meidät niiden alle puutarhan keskelle, jossa oli isoja kiviä. Yksi kivistä toimitti pöydän virkaa ja muut kivet olivat tuoleina sen ympärillä.

Istuimme kivien päälle. Ei mennyt aikaakaan, kun erakko iski kivipöytään lasit ja me aloimme ihmetellä, mitä nyt tapahtuu. Sanoimme, että eihän meitä varten tarvitse mitään.

Mutta oli liian myöhäistä. Tuli oli jo laitettu kamiinaan ja mies alkoi valmistaa kahvia. Ajattelimme, että ehkäpä voimme sen verran pitää taukoa.

Ei mennytkään mahdottoman pitkään, kun hän jo tarjoili meille kahvia. Sen lisäksi hän oli tehnyt meille syömistä oman reseptinsä mukaan. Se oli sellaista makeaa jauhosekoitusta, jollaista en ollut eläissäni maistellut. Yllättävän hyvää kuitenkin. 

Mistä sitten keskustelimme erakkohipin kanssa?
No, tietenkin hänen puutarhastaan ja Teneriffan luonnosta. Muutama retkeilijä kulki ohi ja huomatessaan meidät istumassa piirissä kuin intiaanit, oli heidän ilmeensä näkemisen arvoinen.

Ja niin oli varmasti myös minun.

Erakkohippi pysyi mysteerinä. Itsestään hän ei liiemmin kertonut. Ainoastaan sen, että asettui tähän paikkaan 14 vuotta sitten. Talo oli ollut raunioina ja vuosien saatossa hän oli kunnostanut siitä itselleen kodin.

Hän ei kertonut miksi oli päätynyt erakoksi, enkä sitä halunnut häneltä kysyä. Kuuntelin vain tarkkaavaisena. Huomasin hänellä olevan tabletti(!) ja suklaata(!!), joten täysin eristyksissä yhteiskunnasta hän ei ole.

Sitten meidän oli jatkettava matkaa. Kirjoitin vieraskirjaan kiitokset vieraanvaraisuudesta ja palasimme vaellusreitille.

Tätä tapaamista en tule unohtamaan. Eikä ystävänikään, joka nappasi puutarhasta muistoksi kukan ja sitten kun sitä nuuskuteltiin, terälehti sujahti nenään äänekkään törähdyksen saattelemana. Aloimme kaikki naureskella. Mitähän siihen kahviin oli laitettu? ;)

Ja heti sen jälkeen toinen ystävä liukastui alamäessä. Tässä vaiheessa ulvoimme naurusta vedet silmissä. Meni hetki, ennen kuin pystyimme taas jatkamaan matkaa.  Tämä haikki oli ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista. 

Pohdintoja luonnon keskellä asumisesta

Mietin erakkohippiä vielä tuon päivän jälkeen. Minusta ajatus luonnon keskellä asumisesta eristyksissä muusta maailmasta tuntuu kiehtovalta. Pohdin usein, miten ihanaa ja samalla haastavaa se voisi olla. Mikä sai hänet silloin 14 vuotta sitten vetäytymään luontoon?

Halusiko hän asua yksin?

Halusiko hän kokea enemmän luontoyhteyttä?

Halusiko hän elää yksinkertaisempaa elämää?

Kokiko hän jonkinlaista tyhjyyttä tai sitä, ettei sopinut joukkoon?

Vai tapahtuiko se kenties olosuhteiden pakosta?

Näihin kysymyksiin emme varmaan saa vastausta koskaan.

On kuitenkin erittäin mielenkiintoista tietää, että tällainen elämäntapa on mahdollista. Itse olen alkanut haaveilla muutosta maalle. Asun nyt eräässä kylässä kerrostaloasunnossa, mutta jossain vaiheessa haluan vaihtaa maisemaa ja asua maaseudulla.

Koko ajan mietin myös vaihtoehtoja pois oravanpyörästä hyppäämiseen. Olen siinä mielessä onnekas, että saan tehdä sitä, mistä tykkään, ainakin tällä hetkellä. Kun katson kokonaiskuvaa eli maailman tilannetta, olen hyvin huolissani. En pidä suunnasta, johon maailma on menossa, mutta se lienee toisen postauksen aihe.

Hippikulttuuri itsessään näyttäisi voivan hyvin Teneriffalla. Täällä on minun käsitykseni mukaan paljon hippejä, jotka ainakin jossain määrin elävät yhteiskunnan ulkopuolella.

Olen myös miettinyt, missä menee hippiyden ja kodittoman raja, vai voiko se olla sama asia (ainakin joissakin tapauksissa)?

Minun näkemykseni mukaan hippiys on enemmän elämäntapa ja aate, jossa on mukana positiivisuutta ja luontoyhteyttä, kun taas kodittomalle se on enemmänkin pakon sanelemaa.

Tuleeko sinulle mieleen jotain yllättävää kohtaamista? Olisi mielenkiintoista kuulla (lukea).