ERÄÄN AIKAKAUDEN LOPPU

Viime aikoina olen elänyt aikamoista jännitysnäytelmää. Vielä marraskuussa en tiennyt varmaksi, missä olisin joulukuussa.

 

Mitä tapahtui?

#1. Olin koiranhoitajana aiottua pidempään

Koiranhoitajan pestini vähän venähti. Omistaja ei päässyt takaisin Espanjaan suunnitellusti lokakuussa, koska korona.

 

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman pitäisi. Minulla oli vain sataprosenttinen usko, että asiat järjestyvät tälläkin kertaa. Eikö olekin hullua? Sitä, kun toivoisi, että tulevaisuus olisi jotenkin kirkkaampi ja polku selvempi. Että tietäisi edes sen seuraavan askeleen, eikä kaikki olisi aina niin… epävarmaa. 

 

Toivoin sydämeni pohjasta omistajan pääsevän takaisin omaan asuntoonsa ja ennen kaikkea näkemään koiraansa ja kissaansa. Vaikka se olisi tarkoittanut minulle hyppyä kohti tuntematonta... 

#2. Omistajan paluu

Ja niin kävi. Eräänä päivänä olin terassilla siestalla aurinkotuolissa, koira jaloissa ja kissa sylissä. 

 

Yhtäkkiä koira valpastui ja meni portille, josta se työnsi kuononsa ulos, kuten sillä on tapana. Mutta tällä kertaa se oli aivan erityisen innostunut - suorastaan tärisi.

 

Voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun omistaja astui sisään portista. Koira heittäytyi selälleen. Pian sen ympärillä olikin kahdet käsiparit antamassa rapsutuksia. 

 

Iloitsin suuresti tuosta lämpöisestä jälleennäkemisestä, vaikka samalla se tarkoitti minulle huonoja uutisia. Minun olisi lähdettävä. Ei heti, mutta pian. 

#3. Ratkaisun etsintä

Ehkä otsallani oli huolestunut ryppy tai kaksi. Mietin, miten minun kävisi?

 

Omistaja sanoi, että löydämme ratkaisun asuntoasiaan. Ystäväni sanoivat, että minä en jää ilman kotia. 

 

Mutta minä halusin löytää oman paikan. Seisoa omilla jaloillani, eikä turvautua ystävien apuun. Varsinkin, kun vasta viime keväänä olin ystäväni asunnolla. Hän otti minut siipiensä suojaan, kun minulla ei enää ollut voimia jatkaa. 

 

Asunnon etsinnän olin aloittanut jo pari kuukautta aiemmin. Kerroin myös täällä blogissani toiveestani löytää asunto. Visualisoin mielessäni, millainen sen tulisi olla. 

Tunsin vahvasti ansaitsevani kaiken hyvän elämääni.

 

Olen tehnyt niin kovasti töitä oman unelmani eteen. Vaikka näyttää, etten ole saanut aikaiseksi paljon mitään, tunnen vahvasti olevani oikealla polulla. Ja se tekee tästä seikkailusta niin antoisan. 

Tänä vuonna kirjoitin lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja se on nyt toteutumassa. Olen myös mukana kahdessa kirjassa. Kahdessa! Toinen niistä on myynnissä El Corte Inglésissä, Teneriffalla.

 

Harmi vain, etten taaskaan päässyt omiin kirjajulkkareihin. 

 

Kirjajulkkareiden piti olla keväällä. Korona tuli ja sotki suunnitelmat. Lopulta ne järjestettiin joulukuussa. Sain kuitenkin tiedon siitä niin myöhään, etten enää päässyt paikalle.

#4. Ratkaisu

Puhelimeeni kilahti viesti. Sain kutsun asuntonäyttöön. Kerroin rehellisesti tilanteeni. Kerroin myös, etten halua viedä hänen aikaansa, jos asunnosta on moni muu kiinnostunut, koska ”enhän tiedä edes muuttopäivää”. 

 

Omistaja kuitenkin oli päättäväinen, hän halusi tavata minut. Ja niin minä menin. Vastassa oli aivan ihana pariskunta, jotka heti tekivät minuun vaikutuksen.

 

He halusivat vuokrata minulle asunnon ja antaa mahdollisuuden.

En uskonut asiaa edes sinä päivänä, kun menin kirjoittamaan sopimusta. 

Kirjoitan tätä nyt asunnosta, jota voisin kuvailla unelmieni asunnoksi. Kaikki on aivan uutta ja hyvällä maulla sisustettu. Täällä on terassi ja koen vihdoinkin olevani ”oikeassa paikassa”. 

 

Olen inspiroituneempi kuin koskaan. Nyt tiedän seuraavat steppini kirjoittamisen saralla.

 

Ps. Katso video kesästäni.

MERI VEI MENNESSÄÄN – JA SITTEN OIVALSIN JOTAIN SUURTA

Tutkimusten mukaan meren läheisyydellä on positiivisia vaikutuksia terveyteen. Aaltojen ääni, hiekka jalkojen alla ja rauhoittava maisema… Siinä on jotain taikaa.

Moni tulee Teneriffalle kauniin ilmaston, meren ja auringon perässä – paitsi minä. Tulin alun perin, koska olin huomannut täällä olevan maaginen ilmapiiri ja positiivista energiaa. Tunsin jonkin pienen äänen sisälläni kuiskaavan, että tänne on palattava.

Ja niin minä palasin. Päätin antaa mahdollisuuden kokeilla siipiäni kirjoittajana ja saada elämälleni uusi alku. Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olen keskittynyt tiukasti omaan projektiini. Huvitukselle minulla ei ole ollut liiemmin aikaa.

Tämä kesä muutti kaiken.

Siihen tarvittiin niinkin outo juttu, että kirjoittajasta tuli pitbull-koiran hoitaja.  Muutin tänne heinäkuussa muutamaksi kuukaudeksi. Joka päivä koira on iso osa elämääni. Sen kanssa on naurettu ja itketty.

Joka päivä vien sen lenkeille ja joka kerta silmieni edessä avautuu uskomattoman upea merimaisema. Silloin koen syvää kiitollisuutta kaikesta ja miten uskalsin ottaa hypyn kohti tuntematonta.

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tästä matkasta on myös nautittava. On nautittava elämän pienistä, suurista iloista. Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä oman projektini kimpussa. Kaksi vuotta ylä- ja alamäkiä. 

Viikonloppu Teneriffalla

Kun ystäväni kutsuivat minut viime viikonloppuna viettämään rantapäivää, en kieltäytynyt. Menimme rannalle ja hämmästyimme, kun siellä ei ollut ristin sielua. Pakko myös tunnustaa, että en ole koskaan ollut mikään vesipeto. Osaan uida, mutta en mitenkään kovin hyvin tai nopeasti. Siksi minua ei yleensä rannoilla nähdä. 

Mutta en ollut yksin. Niinpä halusin yrittää. Laskeuduin laituritikkaita pitkin, askel kerrallaan. Merivesi ryöppysi varpailleni. Se tuntui kylmältä ja haukoin henkeäni. Ystävät kannustivat päästämään irti tikkaista.

Ja niin minä päästin. Annoin itseni kellua ja tunsin olevani kuin korkki vedessä. Lähdimme uimaan toisessa päässä olevaa rantakalliota kohdin. En ollut yksin vedessäkään, vaan seuranani oli eräs mies.

Aallokko oli välillä melko voimakkaan tuntuinen. Uidessa se oli niin kova, etten edistynyt juuri yhtään, mutta voimat hupenivat. Pääsimme kuitenkin rantakalliolle ja nousimme kivelle lepäämään.

Palatessa takaisin ranta tuntui olevan niin kaukana. Minun piti yrittää uida rivakammin voidakseni edetä nopeammin. Kun olin melkein perillä, aallokko veikin minua kauemmas ja sen myötä myös laituritikkaat loittonivat. 

Piti olla kärsivällinen ja odottaa. Oikean hetken tullessa hyödynsin aallokkoa, jonka avulla tartuin laituritikkaisiin kaksin käsin.

Silloin tuntui, kuin olisin ylittänyt itseni.  

Meressä ja elämässä on paljon samaa

Mietin, miten meri ja elämä eivät juuri toisistaan eroa. Ensinnäkin ihminen on kuin kärpäsen paska niin meressä kuin universumissa. 

Meri on suuri ja pelottava, kun olet keskellä aallokkoa. Ne voisivat koska vain imaista pienen ihmisen syövereihinsä. Meressä vastavirtaan meno vie voimat.

Jännä, miten se on juuri näin myös elämässä. Tiedän omasta kokemuksesta, että elämän ei tulisi olla jatkuvasti sitä vastavirtaan menoa. Muuten menevät voimat, väsyy ja lopulta myös masentuu. Vaikka joskus on pakko mennä vastavirtaan. Ei voi kulkea massan mukana.

Elämän tulisi soljua eteenpäin yhtä kevyesti kuin aallot meressä. Silloin on myös helpompi mennä oikeaan suuntaan, eikä jäädä paikoilleen junnaamaan.

Mutta joskus kuitenkin voi käydä niin, että virta loppuu. Kuten näille herroille, jotka olivat vesijetillä liikkeellä. He joutuivat pyytämään apua. 

Meillä kaikilla voi elämässä olla tällaisia hetkiä, jolloin tarvitsemme toistemme apua. Olisi todella kurjaa olla yksin, ilman minkäänlaista tukiverkkoa ja tukea.

Minä tulin Teneriffalle yksin, mutta en kuitenkaan ole ollut yksin. Täältä olen löytänyt tosiystäviä. Esimerkiksi viime talvena minulla oli tiukkaa. Siis oikeasti niin tiukkaa, että en tiennyt, miten selviän eteenpäin. 

Ystävieni avulla pääsin eteenpäin ja selvisin. En tule koskaan unohtamaan sitä ja aion itse auttaa aina, kun siihen tulee tilaisuus. 

Aivan kuten viikonloppuna ystävät auttoivat, kun yksi porukastamme kadotti sukelluslasinsa. Hän yritti etsiä niitä ensin itse. Kun hän nousi takaisin pinnalle ja tajusi, että lasien lisäksi hän oli hukannut myös kellonsa.

Toinen vesijettimiehistä tuli auttamaan ja sai pelastettua kellon merestä! Eikö olekin uskomatonta? Hetken päästä myös lasit löytyivät.

Seuraavaksi Espanjan meripelastus kurvasi paikalle. Se pelasti puolestaan vesijettimiehet pälkähästä. Tällaista ei ihan joka päivä näe.

Kyllä, meri on kuin heijastus elämästä. 

Oletko samaa tai eri mieltä? Millaisia ajatuksia meri sinussa herättää?

VALKOINEN PAHOLAINEN

Joudun ehkä pyörtämään sanani, kun kerran sanoin, etteivät eläimet ole perkeelestä. Nyt olen tavannut yhden, joka on. Paljon mahdollista, että se on jopa itse piru.

Koiran kanssahan meillä menee vihdoin tosi kivasti ja olemme ahkeria lenkkeilijöitä. Kissaterapeuttia näkyy aina silloin tällöin. Ei tule enää samalla tavalla mukaan kuin aikaisemmin. Ehkä se tosiaan teki tehtävänsä ja oli minun tukena alkuvaiheessa?

Viime aikoina lenkeille on ilmestynyt toisenlaista kissaseuraa. Espanjassa, kun ollaan, kissoja on toki joka nurkalla norkoilemassa. Mutta tämä kissapa ei norkoile, vaan jotain paljon pahempaa.

Iltalenkillä se alkoi ottaa lähikontaktia. Arvatahan saattaa, että koira ja kissa eivät tule toimeen, mutta että ne ajautuivat melkein tappeluun! Uskomatonta, miten yksi katti voi uhitella koiralle, joka on puolet sitä isompi?

Olisikin homma jäänyt tähän, mutta yhtenä iltana tämä kyseinen kissa el diablo ilmestyi polun päähän ja tukki meidän kulkureitin. Lähdin perääntymään ja katsomaan löytyisikö toista ulospääsyä. Kissa alkoi seurata meitä. Siinä vaiheessa alkoi pelottaa. Mikä piru meitä oikein ahdistelee?  

Ironista myös se, että ainahan kissat ovat minusta tykänneet. Koskaan aikaisemmin en ole joutunut kissatappeluihin.

Tartuin kiveen ja heitin sen pelottelutarkoituksessa. En koskaan satuttaisi eläimiä missään tilanteessa, joten heitin sen syrjään. Kissa ei ollut siitä moksiskaan, vaan kiinnostui kivestä ja seurasi sitä. 

Tässä vaiheessa minua toden teolla alkoi kissan käytös pelottaa. Ei tämä ole normaali kissa. Sähisin sille jopa, mutta ei minkäänlaista vaikutusta. Olin kuitenkin helpottunut, että kissa ei enää ollut reitintukkeena. 

Minä ja koira aloimme hivuttautua kriittistä pistettä kohti ja otimme jalat alle. Pääsimme livahtamaan siitä pullonkaulasta. Tilanne oli siis 1-0 meidän eduksi.

Kissapa ei luovuttanut. Seuraavaksi se ilmestyi auton viereen, josta se onnistui säikäyttämään minut pelkästään tuijottamalla. Sitten se alkoi ottaa uhittelevia askeleita meitä kohti. 

Päätin, että tämä lenkki ja katin piirileikki on tässä ja nyt kotiin. Me emme enää tätä kissaa jää kaipaamaan. Vieläkin ihmetyttää koko katti ja sen käytös. Ihan kuin sillä ei olisi ollut pelkoa ollenkaan. 

En muuten välittäisi siitä ollenkaan, mutta kun viime aikoina olemme törmänneet siihen useammankin kerran ja jotenkin tuntuu, ettei sillä ole hyvät mielessä, kun on koiran kanssa napit vastakkain.  

Mutta mitä voin oppia tältä kissalta?

Rohkeutta kohdata isojakin haasteita.

Mennä myrskynsilmään ilman pelkoja.

Kohdata isoimmatkin ongelmat silmästä silmään.

Ja vaikka joku heittäisi kiviä tielleni, jatkaa matkaa.

Pimeällä asiat ovat synkempiä kuin päivällä   

Ehkä ennen kaikkea suurimpana opetuksena se, että asiat nyt vain näyttävät yöllä synkemmiltä. Silloin on omien ajatustensa kanssa ja mielikuvitus lähtee laukkaan toden teolla. 

Seuraavana päivänä kissa tuli meitä vastaan. Eikä se enää tuntunut niin uhkaavalta pedolta, mitä yön pimeinä tunteina. Huokaisin syvään.

Minulla on muutenkin menossa ei ehkä helpoin aika elämässäni. Ei varmaan kovin monella muullakaan näin korona-aikaan. Kuten koiranomistaja, joka ei nyt vielä pääsekään tänne. Olen siis tämän lutuisen pitbullin hoitaja vielä pari kuukautta. 

Sydämessä läikähti. Ymmärrän sen tuskan, mitä on olla erossa rakkaasta lemmikistä. Toisaalta se oli minulle hyvä, sillä minä sain lisäaikaa asunnon etsintään ja oman polun kulkemiseen. Saan vielä nauttia koiranelämästä. 

Aion jatkaa valitsemallani tiellä, minne ikinä se viekään. Ja siihen hännänheilutusapu on paras apu. Uskon universumiin, uskon positiiviseen spirittiin ja ennen kaikkea uskon itseeni.

Kaikki järjestyy. 

Mites sinulla? Onko tämä korona-aika vaikuttanut nyt miten elämääsi? Ja vatvotko sinäkin asioita yömyöhällä?

 

Ps. Jos tykkäsit tästä artikkelista, saatat tykätä myös tästä kirjoittamastani postauksesta klik.  

Pps. Loppuun vielä yksi kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina usein. Se ei jostain syystä näy mobiilissa, mutta tietokoneella kyllä.