KESÄN SUUNNITELMAT SELVILLÄ – TÄTÄ EN ODOTTANUT

Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet kuin siivillä. Täällä Espanjassa rajoituksia on höllennetty ja poikkeustila on lopuillaan. Eletään mielenkiintoisia aikoja. Tämä vuosi on ollut historiallinen monessakin mielessä. Alkuvuosi on ollut hurja näin lievästi sanottuna. Ensin tuli korona, sitten karanteeni ja lopulta muutin kesken kaiken. 

 

Olen asunut viimeiset pari kuukautta maaseudulla saaren eteläpäässä eräässä pienessä kylässä. Ja olen todella kiitollinen. Avusta, jota olen saanut. Koirista, joita vien lenkille. Maisemasta, joka avautuu ympärilläni. Merestä, joka välkkyy auringon loisteessa. Taivaasta, joka hehkuu sinisenä. Tuulenhenkäyksestä, joka kutittelee iholla. Kukista, jotka tuovat väriä ympärilleen. 

Ja tietenkin naapureista, jotka aina hymyilevät minut nähdessään. He vaihtavat muutaman sanan kanssani ja joskus yllättävät tempauksillaan. Kuten eilen, kun sain lahjaksi pussillisen perunoita omasta maasta, jotta voisin valmistaa papas arrugadas. 

Aamukävelyllä koirien kanssa uppoudun ajatuksiini. Meri siintää horisontissa vasemmalla, edessä ja oikealla. Silti en voi uskoa, että ihanko totta olen saarella? Saarella, joka on kuin paratiisi ja antanut uuden mahdollisuuden samalla valaen minuun uskoa. I can do this.

Siitä on jo yli kaksi vuotta, kun muutin Teneriffalle. Ja täällä minä vielä olen. Jotenkin ihmeellisesti. Päivä kerrallaan... Tällaista tunnetta minulla ei ole ollut. Ennen Teneriffaa on tuntunut aina jotenkin ulkopuoliselta. Ei tunnu enää.

Ihan kuin minusta olisi tullut eheä. Uusi ja parempi minä. Tuntuu, että elämä on seikkailu ja mahdollisuuksia täynnä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus oppia, antaa ja saada. Minun on ehkä nipistettävä itseäni ja varmistuttava, ettei tämä ole unta? Unta, joka vain jatkuu ja jatkuu. 

Näiden kahden kuukauden aikana olen saanut voimaa jatkaa matkaani, niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen liikkunut, joogaillut, lukenut ja tehnyt meditaatioita. Paino on tippunut pikkuisen ja minusta on tullut timmimpi. Olen yrittänyt päästä eteenpäin ja tehnyt sen eteen kovasti töitä. Välillä olo on kuin trapetsitaiteilijalla, joka tasapainoilee narulla.  

Haluan olla liikkeessä kaikilla elämän osa-alueilla. Liike tuo toimintaa. Se vie eteenpäin. Ja minun on tullut aika jatkaa matkaa. Taas jälleen kerran. Tämä oli väliaikainen pysähdys. Satama, jossa olen saanut rauhoittua ja miettiä tulevaa. Minne seuraavaksi?

Lähdössä kohti uusia seikkailuja

Olen löytänyt vastauksia. Nyt tiedän tarkalleen mitä haluan ja milloin. Tavoitteeni on kristallinkirkas ja tiedän, mihin suuntaan kulkea. Samalla elämä toi eteeni tilaisuuden, johon päätin tarttua. Parin viikon päästä muutan ja matka jatkuu. 

En kuitenkaan ole lähdössä pois tältä saarelta. Minulla on niin vahva tunne ja usko, että Teneriffa on minun paikkani. Tämä on se paikka, jota olen koko elämäni kaivannut, lapsuudesta asti, jolloin nukuin kasvien keskellä ja pistin patterin kovalle, jotta on varmasti lämmin tai kun näin unta, jossa olin vehreillä kukkuloilla, auringon paisteessa. Tuossa unessa olin niin onnellinen.

Ja nyt tuo lapsuuteni uni on muuttunut todellisuudeksi. Pysyn siis tällä ihanalla saarella, josta on tullut minulle kovin merkityksellinen. Tällä kertaa muutan erääseen kylään, maaseudulle, yksiöön. 

Kaikki kävi oikeastaan melko nopeasti, ihan kuin taikaiskusta. Minä vain sattumalta tutustuin erääseen nuoreen naiseen, joka on lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pois. Suunnitelmamme kävivät yks yhteen ja minä pääsen hänen asuntoonsa kolmeksi kuukaudeksi.

Innostuin todella ajatuksesta. Kolme kuukautta aikaa kiriä yliopisto-opiskeluissa. Kolme kuukautta aikaa keskittyä omiin juttuihin täysillä. Aikaa uppoutua omaan tekemiseen, elää kuplassa. Karanteeniaika ei tainnut riittää. Tarvitsen lisää sellaista erakkomaista yksinoloa. Tänä kesänä haluan kirjoittaa.

On vain yksi MUTTA.

Saan käyttööni asunnon vuokrahuoneen hinnalla, mutta… sen mukana tulee myös koira. Tuon kolmen kuukauden aikana hoidan siis samalla koiraa. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan rotuna on amerikanpitbullterrieri. Iso, vahva ja pirun energinen. Ja jumpe, se tulee tarvitsemaan paljon liikuntaa.

Näillä koirilla ei ehkä ole mikään maailman paras maine. Pahimmillaan ne voivat olla hankalia tapauksia. Ainakin ne ovat itsepäisiä ja silloin omistajan on oltava vähintään yhtä itsepäinen. Olen joskus hoitanut koirasutta, jossa oli yksi kuudesosa ihan oikeaa sutta. Se ei osannut haukkua, vaan ulvoi. Okei, näin meidän kesken pelkäsin sitä, enkä koskaan uskaltanut mennä samaan häkkiin. Mutta olinkin silloin ehkä 20 vuotta nuorempi.

Samoin muistan lapsuudestani naapurin, jolla oli saksanpaimen ja sitä sai pelätä. Ihan oikeasti. Piti olla kättä pidempää mukana lenkillä, ettei vain…

Tai entäs pari kesää sitten, kun pyöräilin töihin. Naapurin vahtikoira, olikohan rodultaan dobermanni nopeasti vilkaistuna, lähti suu vaahdoten ja hampaat irvessä minun perääni. Minun piti ajaa kovempaa ja kovempaa ja kovempaa. Eikä se kuunnellut emäntäänsä, vaan taisi vain innostua kielloista kahta kauheammin. Lopulta vasta isännän käsky sai koiran kääntymään ja jättämään hippaleikin kesken. Minua ei naurattanut.

Nyt minulla olisikin tämmöinen pitbull, joka pitää huolen, etten homehdu sisälle mökkiin tai muutenkaan tule mökkihöperöksi. Itse asiassa olen tosi innostunut. Olen aina tykännyt liikkua, joten tämän kanssa en tarvitse erillistä kuntosalia. Näen itseni jo tekemässä juoksulenkkejä koiran kanssa.

Olen lievästi sanottuna jännittynyt, mutta päättäväinen. Kaikki sujuu hyvin. Minun vain pitää tutustua koiraan ja rakentaa luottamuksellinen suhde.

Uuteen paikkaan tutustumista

Niinpä viime perjantaina menin käymään paikan päällä ystäväni kyydillä. Aluksi minua alkoi epäilyttää. Minne ihmeeseen olen joutumassa? Paikka tuntui olevan paljon syrjemmässä kuin olin alun perin ajatellut. Ja korkealla… Mutta ne maisemat, ne vasta upeita olivatkin!

Aloin innostua. Tämähän alkaa vaikuttaa lupaavalta. Lähestyimme taloa ja näimme portin. Minun piti katsoa uudestaan. Hetkinen, portissa oli reikä ja siitä työntyi koiran kuono.

Jep. Koira otti minut haukkuen vastaan. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa kuin haukkuja heti kättelyssä? Koira oli kuitenkin valloittava tapaus. Se ei siinä sen enempää rähissyt. Tokaisinkin omistajalle, että tämä on jo hyvä alku, kun ei purrut kättä irti. 

Asunto oli tosi kiva. Juuri sellainen kuin videolla. Valoisa, pieni, mutta kompakti. Siinä on terassi, olohuone ja keittiö samassa, kylpyhuone ja makuuhuone.

Katsellessani terassin suuntaan, yhtäkkiä huomaan tuijottavani kohti kissaa. Siinä se istui keittiön hyllyllä ja kurkisteli minuun päin. Ilmeeni oli varmasti _näkemisen_ arvoinen. 

Repesin huutonauruun ja vedet valuivat silmistä. En voinut uskoa, että tällaisen ison ja lihaksikkaan koiran kaverina on söpö kissimirri. Ja sitten näköpiiriini asteli toinen kissa. Siinä se oli terassilla varsin tyytyväisenä. Ei voi olla totta!

Tämä eläintarha taisi sulattaa minun sydämeni lopullisesti. Naapurit olivat kyllä luvanneet huolehtia kissoista, mutta tarjouduin heti hoitamaan senkin homman kotiin. Kissat nimittäin aina pitävät minusta, kuten kerroin tässä postauksessa.

Enkä totta puhuen osaa vastata olenko enemmän koira- vai kissaihminen. Olen hoitanut koko lapsuuteni molempia ja siihen päälle minulla on kokemusta kaneista, gerbiileistä, japanintanssihiiristä ja hevosista. Ankkojakin meillä oli, mutta taisin olla niin pieni, ettei niiden hoito kuulunut minulle.

Muutto jännittää, mutta yksi asia on varmaa. Tästä kesästä 2020 on tulossa mielenkiintoinen, erittäin mielenkiintoinen.

Mitä suunnitelmia sinulla on kesälle 2020?

ABADES – HÄMMÄSTYTTÄVÄ AAVEKYLÄ TENERIFFALLA

– Missä on se paikka, jossa kaikki ottavat kuvia graffiteista? ystäväni tuumi ääneen. 

Olimme juuri saapuneet Abadesiin aikomuksenamme mennä haikkaamaan. Eletään karanteenin jälkeistä aikaa. Elämä Espanjassa alkaa palautua normaaliin. Jos koronan jälkeen enää on mitään normaalia?

En vielä osannut aavistakaan, mitä seuraavaksi näkisimme ystäväni heittäessä viattoman kysymyksensä ilmoille. Abades on pieni kylä Teneriffan kaakkoisrannalla. Suuret turistimassat eivät ole sinne löytäneet. Ja hyvä niin. Rannalla oli kuitenkin porukkaa, vaikka päivä oli pilvinen.

Roskaa, raunioita ja graffitteja 

Kaukana horisontissa piirtyi kirkko taivasta vasten. Se oli tumma ja yksinäisen näköinen. Tiesimme, että sinne meidän suuntamme käy. Eikä kirkon enää tarvitsisi olla ylhäisessä yksinäisyydessään meidän tullessa paikalle.

Ennen sitä halusimme kävellä luontopolulla. Menimme määrätietoisin askelin aina majakalle asti. Matkan varrella vastaan tuli eräs toinen yksinäinen rakennus vastaan. Se näytti siltä kuin sortuisi hetkenä minä hyvänsä. Sen sisällä oli graffitteja, joita aina tykkään tuijottaa silmä kovana. Mutta roskat… Ne saivat minut surulliseksi. Todella surulliseksi. Tällaisia sikojako me ihmiset olemme?

Pudistelimme päätämme ja aloimme miettiä, että asian eteen on tehtävä jotain. Päätimme, että tänä kesänä aloitamme kävelylenkit, jolloin keräämme roskia pois luonnosta. 

Halusimme jatkaa ja löytää varsinaisen määränpäämme, Abadesin aavekylän, joka on hieman syrjässä. Kirkko suuntaviittanamme löysimme kylään. Näimme yhden rakennuksen, sitten toisen, kolmannen ja sen jälkeen vaikka miten monta! Pian olimme rakennusten ympäröimiä. Graffitteja, värejä, kuvioita ja… raunioita. 

Eli juuri sellainen paikka, jollaisia tykkään tutkia. Tosin ilman niitä roskia. Hautuumaat, hylätyt kylät ja autiot talot… You name it! Tällaisissa vanhoissa paikoissa on oma mystinen tunnelma, joka kertoo sitä omaa tarinaansa. 

Eikä tämäkään ollut poikkeus. Paitsi erikoista, että tällaista löytyy Teneriffalta! Tämä saari osaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista kierrellä hylättyjen rakennusten käytävillä ja kurkistella huoneiden sisään. Seinillä oli toinen toistaan erilaisempia graffitteja. 

Otimme kuvia ja nauroimme vedet silmissä, kun näimme, mitä niistä paljastui. Tässä yksi esimerkki hykerryttävästä kuvasta. Täydellistä "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-ainesta. 

Hauska tilannekuva. Kalan ilme on todellakin näkemisen arvoinen...

Paikka on erittäin mielenkiintoinen minunkaltaisille tyypeille, jotka tavallisten nähtävyyksien sijaan tai ohella haluavat nähdä toisenlaista Teneriffaa. Kurkistaa paikallishistoriaan, saaren siihen synkempään ja salatumpaan osaan.

Abades – hylätyn kylän salaisuus
Mutta mikä on Abadesin historia? Miksi siellä on kokonainen aavekylä kirkkoa myöten? Kylä on ollut autiona jo vuosikymmenten ajan. Rakennusten on annettu rapistua. Itse asiassa se ei koskaan edes ehtinyt valmistua…

1930-luvulla Espanjaa piinasi toisenlainen tauti, lepraepidemia. Lepra eli spitaali, tappava ja tarttuva tauti, on riivannut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Se aiheuttaa epämuodostumia ympäri kehoa. Siihen ei ollut hoitoa. Onneksi nykyään on.

Samaan aikaan maassa kuohui muutenkin, kun käynnissä oli sisällissota (1936-1939). Vuonna 1941 itse kylän suunniteltiin. Haluttiin oma, eristäytynyt yhdyskuntansa. Lepraepidemian kourissa koettiin, että karanteeni on ainoa vaihtoehto päästä piinasta eroon. Kyseessä on siis leprasiirtola. Ja jotenkin yllättävän ajankohtainen näin koronan aikakautena.

Rakennustyöt alkoivat. Tuli kirkko, krematorio, sairaala ja monta muuta rakennusta. Itse kylää ei kuitenkaan saatu koskaan päätökseen. Markkinoille oli tullut lääke leprapotilaiden hoitoon. Enää ei ollut tarvetta eristäytymiseen.

Kirkko ja noin neljäkymmentä puolivalmista rakennusta jäivät niille sijoilleen. Siellä ne ovat yhä tänä päivänä kertomassa tarinaansa Espanjan historiasta. 

Myöhemmin sitä käytettiin armeija-alueena joukkojen kouluttamiseen. Meinattiinpa sinne tehdä hotellit ja hienot golf-kentät. Projekti tyssähti, mutta keskeneräiset rakennukset jäivät.

Nyt ne ovat peittyneet graffitteihin. 

Oletko käynyt Abadesissa? Mitä tykkäsit? 

Virtuaalimatkalle Abadesiin pääset tämän videon kautta: