KARKASIN KARANTEENISTA ESPANJASSA

Espanjassa on ulkonaliikkumiskielto. Nokkaansa ei ole saanut ulos laittaa ilman painavaa syytä maaliskuun puolesta välin lähtien. Noudatin karanteenia tunnollisesti ensimmäiset kaksi viikkoa. Sitten piti päästä ruokakauppaan. Ja apteekkiin. Kävinpä myös roskat heittämässä. Eikö vain silloin ollut poliisi heti kärppänä kysymässä, minne matka… 

 

Niin, minne minulla olikaan matka? 

Kerroin joku aika sitten tässä postauksessa ajatuksiani tulevasta. En itsekään vielä tuolloin tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Omat suunnitelmani olivat aivan auki.

Huoneeni olin jo ehtinyt sanoa irti. Uusi asukas muutti heti maaliskuun alussa ja minun oli tarkoitus lähteä sen kuun loppupuolella. 

Sitten tuli korona ja sotki suunnitelmat. 

Pystyin viipymään vielä jonkun aikaa. Jäinkin odottelemaan pahimman koronapiikin ohimenoa. Tiesin, etten voi jäädä ikuiseksi ajoiksi kämppäämme. Se on passeli kahdelle hengelle, mutta kolme on jo liikaa. 

Etsin netistä tietoa, saako karanteenin aikana muuttaa. Selvää vastausta ei löytynyt. 

Liikkumista koskeva ohjeistus oli tällainen:

1. Ruoan ja perustarpeiden hakeminen, apteekki
2. Terveyskeskus- tai sairaalakäynti, myös eläinlääkäri
3. Työpaikalle meno
4. Kotiin saa palata, jos on jossain muualla
5. Vanhusten, alaikäisten, erikoistarpeellisten auttaminen
6. Pakollisten pankkiasioiden hoitaminen
7. Force mayor
8. Muu pakollinen syy

Ohjeistuksen perusteella tulkitsin niin, että saan muuttaa. 

Pakkasin laukkuni. Taas sen laukun, johon mahtuu koko elämäni ja mietin, kuinka monta kertaa minun pitää vielä tämä tehdä. Kuinka monta muuttoa minulla on vielä edessä? Saanko joskus muuttaa paikkaa, jota kutsua kodiksi? Enkö ole yrittänyt tarpeeksi ja tehnyt kaikkeni? 

Hoin, että kyllä elämä kantaa. Kyllä elämä kantaa. Kaikki järjestyy. Vaikka pelkäsin, mitä jos… Mutta en luopunut tuosta uskosta. Tuosta lapsenomaisesta uskosta, että kyllä minä pärjään.

Lauantai-iltana otimme pikku brindikset kolmistaan: minä, kämppikseni ja uusi asukas. Muistelimme, mitä kaikkea meille ehtikään tapahtua puolentoista vuoden aikana. 

Oli kutsumattomia vieraita. Patikointireissuja. Karnevaalit. Hiekkamyrsky.

Uusi asukas oli hyvin kiitollinen minulle, että pääsi näin kivaan kämppään. Ja minä totesin: aika aikansa kutakin.

Kämppikseltä sain vielä mukaani kirjeen, jota tarpeen vaatiessa voisin näyttää poliiseille. JOS minut pysäytettäisiin kadulla. Olin huolissani, mutta rauhoitin itseäni sillä, että minulle tämä on force mayor. Silti takeita ei ollut mistään. Kävisikö se hyväksyttävänä syynä kuten apteekissa tai kaupassa käynti? 

Hyvästelin heidät tuona iltana ja huikkasin: ”Toivon, että EMME näe aamulla!”

Ja niin minä lähdin. Aamuyöllä. Heräsin klo 4.30 ilman herätyskellon soittoa ja tunnin päästä olin linja-autoasemalla. Hiljaista oli. Ja pimeää. Olin valinnut näin aikaisen lähdön, koska en halunnut kenenkään näkevän minua tai vahingossakaan törmääväni poliiseihin. 

Asemalla ei ollut juuri ketään. Oli muutama työntekijä ja eräs nainen, joka odotti samaa bussia kuin minäkin. Kuljettaja tuli ja pyysin häntä avaamaan säilytysluukun. Takaosan ovi avautui ja se toinen nainen astui sisään. 

Ja sitten ovi räpsähti kiinni - ja bussi oli lähdössä pois aivan nenäni edessä. Jouduin huikkaamaan kuljettajalle, joka oli aivan ihmeissään. Minä olin vielä enemmän. Hän oli juuri meinannut jättää minut Santa Cruziin! Ehkä hän ei vain ollut kuullut minun ääntäni? Minullahan oli kasvojeni suojana maski. Mutta kyllähän hän oli nähnyt minut ja sen valtavan kantamukseni? 

Kuljettaja avasi lopulta luukun ohjaamosta käsin. Siihen ei tarvittu kuin jonkun napin painallus. Laukku kyytiin ja hyppäsin bussiin. 

Kuva 23.4, kun minulla oli syntymäpäivät.

Tulimme Los Cristianosiin. Varmistin ennen poislähtöäni, että kuljettaja muistaa avata sen luukun minulle. Olisi hirveää, jos kuski painelisi menojaan minun laukku kyydissä. Se laukku, jossa on minun koko elämä. 

Onneksi sain sen ja jäin odottamaan seuraavaa bussia. Ihmisiä oli Los Cristianosissa kourallinen. Muuten oli aivan kuollutta. Oli pimeää. Kaksi työntekijää desinfioi katuja. Poliiseja en nähnyt, mutta se ei rauhoittanut minua. Vasta, kun bussi tuli ja olin turvallisesti sisällä, huokaisin. Edelleen hoin mielessäni kaiken menevän hyvin ja pääseväni perille.  

Ja niin minä pääsinkin. Päämäärääni, ystäväni luokse maaseudulle, ihanaan vanhan ajan taloon, pieneen espanjalaiseen puebloon. Ystäväni oli jo hereillä ja ohjeisti tarkasti varotoimenpiteiden kanssa. Kengät pois. Kädet pesin käsidesillä, oven ja matkalaukun kahvat desinfioitiin. Koirat olivat vastassa ja aivan kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. 

Minulla on huone yläkerrassa, jossa on myös kirjoituspöytä ja kirjoituspöydän äärellä voin kirjoitella. Ja niin minä olen kirjoittanut. En vielä itselleni niin paljon, mutta jotakin. Terassikin löytyy, mutta niitä aurinkoisia päiviä… Minne ne ovat hävinneet? 

Ihan kuin ilmasto olisi muuttunut koronan myötä. Ihan kuin olisi kylmempää. Ihan kuin sataisi enemmän. Ihan kuin luonto olisi heräämässä henkiin. 

Postauksen kuvat ovat tästä teneriffalaisesta kylästä.

Nyt jatkan karanteenissa ja yritän luovia tässä muuttuneessa maailmassa. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo…

Minä jatkan kirjoitteluja.  

Miten sinun karanteenisi on mennyt?