KUN YSTÄVÄNI JA SUKULAISENI LÖYSIVÄT BLOGINI

Blogiani olen yrittänyt aina kirjoittaa ”anonyymisti” syystä siitä, että halusin vain kirjoittaa. Harjoitella kirjoittamista ilman rajoja.

Ehkä olen pelännyt, mitä kaverit sanoisivat tällaisesta harrastuksesta. Ehkä olen pelännyt, että he tuomitsisivat minut.  Olen myös aina ajatellut, että kuulumiset on edelleenkin kivempi vaihtaa kasvotusten tai puhelimitse.

Minä tykkään tarinoiden kertomisesta ja olisi kamalaa, jos kaverini toteaisi vaikkapa kahvilla ”ai, luin jo blogista”. Ei sillä, että tänne edes niin paljon kirjoittaisin. Blogini ei nimittäin ole yhtä kuin minun elämä. Täällä näkyy hyvin pieni osa, mutta se pieni on 100% minua. Siksi minusta ehkä myös tuntuu, että se tekee minusta haavoittuvaisen.

Blogissa, joka on ollut näinkin pitkään pystyssä, näkyy kehitykseni kirjoittajana. Etenkin alkuajan tekstit ovat kerrassaan surkeita. Täällä näkyy myös henkinen kasvuni. Olen aina halunnut tehdä blogiani positiivisella ja reippaalla otteella, mutta koska en kuitenkaan halua antaa vääränlaista kuvaa, niin olen kertonut myös niistä elämäni vastoinkäymisistä.

Siinä missä alkuaikoina kerroin päivän asuista ja meikeistä, nykyisin tykkään kirjoittaa enemmän tarinoita, matkakertomuksia, ajatuksiani ja pohdintojani, ylipäänsä elämää. Ja kyllä, myös niitä huonompia hetkiä. Toki espanjalaisella elämänmenolla maustettuna huumoria unohtamatta, sillä koen jotenkin olevani hyvin espanjalainen.  

Aivan erityistä blogissani on se, miten olen voinut tavata espanjalaisia kuuluisuuksia kuten vaikkapa Serranon perheen tähtiä.

Tänne haluan koota muistoja, joita voin vanhana lukea. Jos en niitä kirjoittaisi ylös, alkaisi aika purra. Lopulta muistot voisivat jäädä sumuverho taakse, ja ehkäpä ne lopulta unohtuisivat. Olen iloinen, että olen kirjoittanut blogia kaikki nämä vuodet. Jopa nyt olen monesti palannut lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Niitä lukiessa tuntuu kuin matkaisin siihen hetkeen. 

Mitään salaista tietoa täällä ei ole. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä en uskaltaisi torilla kuuluttaa kaikelle kansalle. Sorry, kaverit! Mutta varmastikin täällä on tietoa, jota parhaimmatkaan ystäväni eivät minusta välttämättä tiedä.

Näin blogini paljastui

Tässä joku aika sitten loin Instagram –tilin. Tiesin, että sitä kautta joku minut elävässä elämässä tunteva voisi löytää. Halusin siitä huolimatta Instagramin, koska sen avulla voi laittaa esille kuvia. En ehdi päivittää blogia niin usein kuin haluaisin, joten Instagram mahdollistaa hetkien jakamisen kanssanne nopeammin. 

Olenkin päivittänyt sinne kuvia jouluisesta Santa Cruzista, Loppiaispäivästä ja kaikki loput kuvat ovat pääsääntöisesti vaellusreissuilta, joita teen vuoristoon täällä Teneriffalla. Maisemat ovat sanalla sanoen huikeita.

Tilille tupsahtikin seuraajiksi kavereita ja jopa sukulaisia. Olin, että ”apua, kamalaa”! Rajoittaako tämä nyt minua jotenkin, kun siellä ruudun takana voit hyvinkin olla sinä, serkkuni tai koulukaverini vuosien takaa?

Tarkemmin ajateltuna ehkäpä kenellekään ei oikeastaan tule minkäänlaisena yllätyksenä, että minä kirjoitan blogia. Pikemminkin asia olisi päinvastoin. Olisi kummallista, jos minulla EI olisi blogia! Koska elävässä elämässäkin minä olen kirjoittaja. Elävässä elämässä elän kirjoituksillani. Tai ainakin yritän!

Jatkan siis bloggaamista ja kirjoittamista. Kirjoittaisin, vaikka minulla ei olisi yhtään lukijaa. En silti taida vieläkään uskaltaa kuuluttaa Facebookissa blogistani, hehehe, tai muutenkaan mainostaa blogiani tämän enempää.

Koskapa te nyt ystävät löysitte minut ja blogini, laitan tähän koosteen blogini parhaimmista postauksista. Ei siis tarvitse lukea niitä yli 700 postausta, jotka olen näiden vuosien aikana kirjoittanut. 

Mutta mainittakoon tähän väliin, että lukekaa ehdottomasti minun Päivän piristys -postaukset! Huumorin kukka on paras kukka, vai mitä? ;)

Parhaimmat postaukseni -kooste (postaus vuodelta 2016)

Koska tuosta postauksesta on aikaa, koostan tähän tämänhetkisen tilanteen. Nyt en nimeäsi niitä kuitenkaan parhaimmiksi postauksiksi, vaan tärkeimmiksi.

Eli vuodesta 2016 tähän päivään blogini tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat postaukset.

Vuosi 2016

Kesäkuvia mummon asussa

Matka Porvooseen ja Helsinkiin 

Rantaloma Espanjassa

Lontoon matka ja häät 

Vuosi 2017

Julkkistapaaminen

Tälläinen oli The Walking Dead -tapahtuma Madridissa 

Titanic on täällä 

Päiväretki 

Mielenkiintoinen Navarra 

Kirjaprojekti 

Gran Canaria -tällainen oli matkamme 

Vuosi 2018

Elämänmuutos 

Ajatuksia eron jälkeen 

Changing can be an exiting experience 

Miksi mennä takaisin Espanjaan? 

Kesän kuulumisia 

Idästä länteen, lännestä etelään 

Pamplona -Ernest Hemingwayn jalanjäljillä 

San Sebastian -kaupunki kuin sadusta 

Miltä tuntui olla turistina entisessä kotikaupungissa? 

Tulin Teneriffalle ja näinhän siinä kävi... 

Asuntostressiä 

Yksinmatkustaminen 

Miten löytää huone Teneriffalta? 

Ystävien löytäminen ulkomailla 

Millaista on olla ajopelkoinen? 

Vuosi 2019

Tein DNA-testin 

Asioilla on tapana järjestyä...vai onko? 

Mitä jos..?

Tietävätkö sinun ystäväsi bloggaamisestasi? 

Kaverit ja sukulaiset, jos olet täällä, jätä ihmeessä kommentti. Vaikka sitten anonyymisti, jos ei muuten. ;)
 
Ps. Olen Instassa: vivi.vinna

MITÄ JOS..?

Elämä on yksi iso JOS. Se on täynnä erilaisia vaihtoehtoja, polkuja ja sitten sitä pitäisi osata valita se oma polkunsa… Jokainen valinta johtaa johonkin ja vasta myöhemmin selviää sen tarkoitus. Silloin kaikki käy järkeen ja saa oivalluksen, miten elämänpolku on pienistä valinnoista kiinni. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”Ei ole sattumia, on vain johdatusta”. 

Mutta siltikin sitä miettii, miten esimerkiksi oma olemassaolonikin oli niin pienestä kiinni. Sillä…

Mitä jos äiti ei olisi koskaan muuttanut Helsingistä Pohjois-Karjalaan?

Hän ei olisi silloin tavannut isääni, eikä minua olisi.

Mitä jos emme olisi muuttaneet maalle?

En olisi harrastanut niin paljon erilaisia urheilulajeja, en olisi oppinut, miten rikasta on asua maaseudun rauhassa, eikä minusta taatusti olisi tullut näin luovaa ja mielikuvituksellista. Maalla asuminen todellakin teki minusta minut. Se antoi juuret ja kotiseuturakkauden. En myöskään olisi tavannut lapsuudenystävääni, jonka kanssa olen edelleen yhteydessä.

Mitä jos en olisi koskaan aloittanut piirtämään ja tekemään sarjakuvia? Minun sarjakuvaa ei olisi koskaan syntynyt, enkä olisi koskaan julkaissut niitä lehdissä.

Mitä jos en olisikaan mennyt diskoon, vaan olisin jäänyt opiskelukämppääni yönä, jolloin joku murtautui sinne ja tuikkasi paikat tuleen? En ehkä olisi tässä, enkä olisi muuttanut opiskelemaan kaupunkiin.

Mitä jos en olisi opiskellut matkailualaa? En olisi saanut restonomin papereita. En olisi tavannut koulukavereitani. En olisi ollut töissä ravintolassa ja diskossa, enkä ehkä olisi saanut ensimmäistä oikeaa kesätyöpaikkaani.

Mitä jos en olisi asunut asuntolassa opiskeluaikoinani? En olisi tavannut hyvää ystävääni, joka on minulle kuin pikkusisko.

Mitä jos en silloin yhtenä iltana talvella joulun aikoihin olisi mennyt pelaamaan pokeria ensimmäistä kertaa elämässäni? En olisi koskaan tavannut yhtä parasta ystävääni, joka tuolloin toimi pelinhoitajana. Sen jälkeen alkoi hyvä ystävyys. Hän on se henkilö, jonka perässä olen matkustanut ympäri Suomea. Moni reissu ja kokemukset olisivat jääneet kokematta ilman häntä ja innolla odotan uusia seikkailuja.

En olisi koskaan löytänyt pokeriharrastusta, eikä minusta olisi tullut korttihaita, joka lopulta matkusti kisoihin toiselle puolen Suomea ja yli 300 hengen joukosta sijoitun 16:ksi.

Mitä jos en olisi koskaan tavannut espanjalaista poikaystävääni? En osaisi espanjaa (ainakaan näin hyvin), en olisi ehkä muuttanut maahan ja elämäni olisi ollut montaa kokemusta köyhempi. Minusta ei olisi tullut sitä henkilöä, joka olen tänä päivänä. Hänen ansiostaan kasvoin ihmisenä. Minusta tuli parempi ja viisaampi.

Mitä jos en olisi ottanut vastaan ensimmäistä kesätyöpaikkaani kotikunnassani? Mitä jos olisinkin sen sijasta lähtenyt Vaasaan, josta minulle oli tarjottu töitä? Kesätyöni Suomessa on ollut minulle tärkeä työ. Koen olevani siinä hyvä ja se on juuri sitä, mitä opiskelinkin. Mikä parasta, olen voinut palata siihen.

Mitä jos Zaragozassa en olisi koskaan pysähtynyt kadulla ja osallistunut arvontaan? En voittanut arvonnassa, mutta sain ystävän, jonka luokse olen matkustanut Pamplonaan ja pidetään tiiviisti yhteyttä.

Mitä jos en olisi koskaan tutustunut Mary Kay-merkkiin? Olisin montaa kokemusta köyhempi, enkä olisi tavannut yhtä parasta ystävääni.

Mitä jos en olisi aloittanut kirjallisuuskurssilla, jota veti eräs kuuluisa espanjalainen kirjailija? En olisi koskaan julkaissut kahta kirjaa kurssitovereideni kanssa tai osallistunut kirjallisuustapahtumiin.

Mitä jos en olisi mennyt syömään ulos silloisen poikaystäväni ja hänen perheensä kanssa? En olisi nähnyt lehteä, enkä sitä myöten ilmoitusta Titanic-näyttelyn saapumisesta Zaragozaan. Hain töihin ja pääsin, viime hetkellä. Työpaikka Titanicissa oli ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kokemuksistani.

Mitä jos en olisi perustanut omaa yritystä? En olisi saanut ensisysäystä copywritingin maailmaan. En olisi saanut kokemusta myyntityöstä. En olisi oppinut epäonnistumaan.

Mitä jos en olisi koskaan osallistunut yrittäjyystapahtumiin Teneriffalla? En olisi tavannut niin upeita ihmisiä, enkä yhtä parasta ystävääni. En olisi edes varmaankaan ajatellut muuttavani Teneriffalle.

Mitä jos en olisi muuttanut viime talvena Teneriffalle juuri oikeaan aikaan? En ehkä välttämättä olisi löytänyt töitä Teneriffalta niin nopeasti, jos ollenkaan ja minulle olisi jäänyt huono kokemus saaresta. Enkä olisi varmaan tullut uudestaan. Kohtalo kuitenkin järjesti, että olin Teneriffalla juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Mikä ihmeellisintä, tapasin työhaastattelussa naisen. Tutustuin häneen ja meistä tuli heti sydänystävät!

Mitä jos en olisi päättänyt hakea toista työtä Suomessa? En olisi tutustunut niihin upeisiin ihmisiin ja olisin montaa kokemusta köyhempi. Tämän työn sain myös siksi koska minulla oli restonomin paperit ja kokemusta alalta.

Mitä jos minulla ei olisi ollut rohkeutta muuttaa elämääni? Elän juuri nyt sellaista elämää, mitä haluan elää. Minusta tuntuu, että edistyn konkreettisesti tavoitteissani. Vielä on matkaa, vielä on parannettava, vielä on kehityttävä, vielä on opittava. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa oikeaan suuntaan.  

Mitä jos en olisi koskaan aloittanut sukututkimusta silloin yli 15 vuotta takaperin? En olisi tutustunut erääseen naiseen, joka on kaukainen sukulaiseni. Hänen ansiostaan sain aiheen mielenkiintoiselle artikkelille, joka julkaistiin viime joulukuussa valtakunnallisesti ilmestyvässä lehdessä.

 

Mitä jos en olisi tavannut viime kesänä erästä henkilöä? Nyt saan kirjoittaa artikkelin tuosta henkilöstä. 

Mitä jos en olisi jaksanut etsiä huonetta sinnikkäästi, vaan olisin tarttunut ensimmäiseen tai toiseen vaihtoehtoon Santa Cruzissa? En olisi löytänyt tätä ihanaa kämppää ja ihanaa kämppäkaveriani.

Mitä jos en olisi mennyt vielä kolmatta kertaa yritystapahtumaan? En olisi tavannut uudestaan erästä henkilöä, josta tuli minun mentor ja joka tukee minua kaikin tavoin. Ja vaikka hän muutti toiselle puolen maapalloa, olemme edelleen yhteydessä ja saan häneltä apua.

Mitä jos en olisi osallistunut Facebookissa olleeseen koulutukseen copywritingista? En olisi löytänyt kurssia ja en olisi saanut työmahdollisuuksia, joita minulla nyt on.

Mitä jos en olisi mennyt silloin yhtenä iltana baariin yksin? En olisi saanut tietää patikointiryhmästä, johon nyt kuulun ja jonka kanssa menen aina sunnuntaisin patikoimaan. Enkä olisi tutustunut erääseen naiseen, joka järjestää kielivaihtoja Santa Cruzissa.

Mitä jos en olisi mennyt kielivaihtoon? En olisi tutustunut hollantilaiseen mieheen, joka sai minut nauramaan. Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät.

Mitä jos en olisi mennyt patikoimaan? Moni ihana patikointireissu olisi jäänyt kokematta, monet naurut nauramatta ja en olisi tutustunut näihin ihaniin ihmisiin.

                                               To be continued… 

Millainen on Sinun elämäsi "mitä jos?" Kirjoita blogiisi ja linkkaa alle!

 

ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ... VAI ONKO?

Joskus elämässä on aikoja, jolloin ollaan pohjalla ja oikein kunnolla. Elämä ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Oli aika, jolloin minulla oli stressiä, vaikka en ollut töissä. Silti työ tai pikemminkin sen puute oli stressin syy. Se näkyi jopa ihollani, kun minulle puhkesi akne, joka puolestaan jätti pysyvät jäljet. Siitäkin on nyt kuusi vuotta aikaa. Pari edellistä vuotta oli ihan oma lukunsa. Vaikkei se näkynyt iholla, oli se omalta osaltaan haastavaa aikaa.  

Vaikeina aikoina moni on varmasti kuullut sanonnan ”asioilla on tapana järjestyä”. Hyväntahtoinen lausahdus, jolla kommentoija haluaa lohduttaa. Mutta mitä jos asiat eivät vain järjesty? 

Minulla meni aikaa hukkaan, kun uskoin asioiden järjestyvän. Ensinnäkään eivät järjesty, jos niitä ei laita järjestymään. Mutta vaikka kuinka yritin… Asiat eivät vain järjestyneet! Silloin tuo klisee lähinnä ärsytti. Nyt uskon, että asioiden piti mennä juuri niin kuin oli tarkoitettu. Jopa sillä, miksi olin Zaragozassa jumissa niin pitkään.  

”Asioilla on tapana järjestyä” pitää paikkansa. Se tarkoittaa sitä, että yleensä asiat järjestyvät. Niin ei käy, jos olet väärässä paikassa, väärän ihmisen kanssa ja / tai väärään aikaan. Asiat järjestyvät, jos niin on tarkoitettu.

Minulla on teoria. Uskon, että 90% elämässä on meidän omaa aikaansaannosta. Siinä mielessä jokainen on tavallaan oman onnensa seppä. Mutta se 10%... Se on kohtaloa. Olen varma, että meidän jokaisen elämässä on johdatusta ja se vie meitä johonkin tiettyyn suuntaan. Tai niitä pieniä, suuria uskomattomalta tuntuvia sattumuksia, jotka eivät sitten lopulta olleetkaan sattumaa.

Vertauskuvana vaikkapa Sen Oikean löytäminen: jos et olisi ollut juuri tiettynä päivänä, tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa… Ette olisi koskaan tavanneet! Eikö ole ihmeellistä, miten pienestä se on kiinni..? Että tutustumme johonkin ihmiseen, jolla lopulta on merkittävä rooli elämässämme.

Erityisen paljon tykkään ajatella elämää junamatkana. Me olemme junassa ja ihmiset, jotka tulevat junaan, ovat kanssamatkustajia elämämme matkalla. Osa jää pois, mutta osa jatkaa kanssamme päätepysäkille asti.

Asuessani Zaragozassa asiat eivät järjestyneet. Elämäni tuntui olevan tuulimyllyjä vastaan taistelua. Minun oli aika jäädä pois junasta ja jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Yksin.

Muutin Teneriffalle. Se tuntui alusta asti juuri oikealta paikalta. Olen edelleen Teneriffalla. Minusta tuntuu yhä vahvemmin siltä, että voisin asettua tänne. Tämä on ihana paikka ja näen itseni päivä päivemmältä enemmän saaren asukkina.

Sain tästä kaksi "merkkiä". Voi kuulostaa aivan hullulta. Olin tässä yksi päivä palaamassa Santa Cruziin patikointireissulta. Pysähdyimme kahville erääseen näköalaravintolaan. Sieltä oli niin upeat maisemat iltapäivän auringossa halki vehreiden kukkuloiden meren siintäessä. Ja silloin yhtäkkiä muistin. 

Muistin unen, jonka olin nähnyt kauan, kauan sitten ollessani ehkä 10-vuotias. Siinä olin vehreillä kukkoloilla ja aurinko paistoi. Uni jäi mieleen, koska olin siinä niin onnellinen. Se oli yksi elämäni ihanimmista unista.

Ja nyt tuo maisema oli edessäni elävässä elämässä. Prikulleen kuin siinä minun unessani. Ja silloin muistin tuon unen. Muistin sen tarkalleen ja oli jotenkin uskomatonta tajuta olevansa oikeassa paikassa. Ei sitä tunnetta voi sanoin selittää, mutta tunnen erittäin vahvasti kuuluvani tänne.

Toinen merkki tuli itse asiassa saman matkan aikana, kun liikennemerkissä näkyi Santa Cruz 23 km ja sitten toinen paikka (jonka nimeä en nyt muista) ja 4 km. Minun syntymäaika. Se toi ikään kuin vahvistuksen vahvistuksen päälle: olen oikeassa paikassa.

Joku voisi tietenkin todeta, että niitä merkkejä näkyy, jos haluaa niitä nähdä. Voi tietenkin olla... Mutta minulle on viime aikoina sattunut niin ihmeellisiä asioita, joista olen tänne blogiinkiin kertonut, että en yksinkertaisesti voi olla uskomatta näihin. Ja eikö tärkeintä ole se, miltä itsestä tuntuu?

Totta kai minulla on omat murheeni esimerkiksi rahaan liittyen. Kuluja on joka kuukausi, mutta tuloja ei. Opiskelen tavoitteenani elää kirjoittamisella.  Pieni pelko nostaa päätään ja kuiskuttelee: ”mitä jos taas epäonnistun?” ”miten selviän?” ”tulenko maitojunalla Suomeen?”.

Nyt tuo ”asioilla on tapana järjestyä” tuntuu lohdulliselta. Nyt uskon löytäneeni oman paikkani täältä Teneriffalta. Varsinkin noiden merkkien jälkeen. 

Minulla on aivan ihana kämppis, joka ei millään haluaisi päästää minua takaisin Suomeen. Ja kyllä minäkin olisin täällä Teneriffalla kaikkein mieluiten, jos saisin valita. Kämppikseni kertoi, miten asuintoverin löytäminen on tuuripeliä ja hyvän kämppiksen saaminen on kuin lottovoitto. Hän onkin tehnyt kaikkensa auttaakseen minua valitsemallani tiellä, enkä voisi olla kiitollisempi. Myös ystäväni tällä saarella tukevat ja tsemppaavat kaikin tavoin.

Ja silti kohta pitäisi tietää, olenko tulossa Suomeen vai en… Pian minun todellakin pitäisi saada töitä tai voida elää freelancena voidakseni jäädä.

Ja sitten se asioilla on tapana järjestyä… Olen jotenkin aina uskonut Teneriffaan. Että tämä on juuri oikea paikka elämänmuutokseen, että tässä saaressa on jotain maagista, taianomaista… 

Ja tiedättekö mitä? Nyt todellakin näyttää siltä, että asiat järjestyvät. Tosin vielä en tiedä jäänkö tänne kesäksi, mutta ainakin toukokuuhun. En nyt uskalla tämän enempää paljastaa, mutta työrintamalla puhaltaa mielenkiintoiset tuulet ja odotan innolla uusia haasteita. 

Samalla tietenkin uudet kuviot jännittävät. Minua myös pelottaa, olenko riittävän hyvä. Taidan olla todella kova kritisoimaan itseäni… Tästä voisin kirjoittaa jopa kokonaisen postauksen… Mutta pitäkää peukkuja, että työasiat sujuisivat hyvin!

Ja muistakaa tarinan opetus… Asioilla ON tapana järjestyä!

Vai mitä mieltä sinä olet? Onko asioilla tapana järjestyä? 

LIIKKUMISEN MOTIVAATIO VS. ONGELMA

Tammikuu on alkanut ryminällä täällä Teneriffalla. Herään joka aamu virkeänä, en juuri tarvitse herätyskelloakaan ja joskus saatan nousta jopa ennen kuin se ehtii soida.

Toista oli joululomalla Suomessa, jolloin pimeys imaisi minut. Nukuin pidempään ja kömmin aamulla sängystä ylös klo 9.30 aikoihin. Sitten se pimeys iski päivällä uudestaan. Yritin liikkua. 

Kävin lenkillä, hiihtämässä, luistelemassa ja metsäretkellä. Retki-sana on tarkoituksella yksikössä, koska metsässä käyskentelyni jäi vain siihen yhteen ainoaan kertaan. Kävin myös mäenlaskussa, mutta silloinkin sujahdin mäkeä alas vain muutaman hassun kerran.

Erityisesti minua motivoi videoiden teko Espanjan ystävilleni. Halusin esitellä Suomea ja mitä kaikkea kivaa voi talvella tehdä. Videot saivat espanjalaisilta positiivisen vastaanoton.

Palasin ennen vuoden vaihdetta Teneriffalle. Täällä on ollut niin auringonpaistetta kuin sadepäiviä. Valoa on silti aamusta iltaan. On mahtavaa herätä energisenä. Ja mikä parasta, täällä minulla on oikeasti motivaatiota liikkumiseen. Viikon aikana menen salille ja viikonloppuna ulkosalla. Käyn myös päivittäin pikkulenkillä. Nyt olen ollut parina viikonloppuna patikoimassa ja on ollut mahtavaa.

Viikko sitten menin erään ryhmän mukana ja kävelin 3 h 30 min mantelipuiden lomassa. Hetken ajan tuntui kuin olisin matkustanut Japaniin, niin kauniita kukkivat puut olivat. 

Eilen puolestaan patikoimme Teidellä reilu pari tuntia. Yhden päivän aikana näin metsää, vuoristoa, aavikkoa, merenrantaa ja lunta. Koin säiden vaihtelun koko kirjon. Oli sumua, vesisadetta, auringonpaistetta, tuulista, kylmää, kuumaa.

Teneriffa on ihana saari! Missä muualla voi kokea tällaista maisemien ja säiden kirjoa?

Elämäni on siis melkoisen liikkuvaista ja muutenkin elän terveellisesti. Mietin, mikä minua motivoi. Mikä oli se ratkaiseva ero Suomeen? Toisaalta Suomessa olin osittain lomamoodilla. Silti lomallakin pitäisi liikkua.

Uskon tärkeimmän motivaattorin liikkumiseen olevan hyvä olo, jonka siitä saa. Myös energiamäärä tuntuu kasvavan suhteessa valon määrään. Täällä jaksaa mennä kuntosalille aamutuimaan, keskipäivällä tai vaikka iltamyöhällä. On myös positiivista huomata konkreettisia tuloksia kehossa. 

Patikoimisessa minua motivoi luonto, kauniit maisemat sekä tietenkin yhdessäolo. On mielenkiintoista löytää uusia paikkoja Teneriffalta. Sellaisia, joita turistina ei muuten välttämättä näkisi. Patikoimassa on ihmisiä Kanadasta Australiaan. Kulttuurien kirjo ja uusiin ihmisiin tutustuminen on aina mahtavaa ja samalla saa harjoiteltua englannin kieltä.

Minulla on kuitenkin yksi ongelma.

Haluan pudottaa painostani muutaman kilon pois. Vyötäröllä on pikkuisen ylimääräistä, joka pitäisi saada karistettua päästäkseni entisiin mittoihini. Vaikka liikun ja yritän syödä terveellisesti, paino ei vain tipu.

Itse asiassa minusta tuntuu kuin vaaka olisi jumittunut 62 kg kohdalle, eikä minkäänlaista edistystä tunnu tapahtuvan. 

Ihannepainoni olisi 52-57 kg. Ja syön aivan tavallista espanjalaista kotiruokaa säännöllisin ruoka-ajoin! Aamupalaksi olen tehnyt jopa puuroa, olen jättänyt leivät ostamatta ja lihaa syön aina vain vähemmän. Ostoskorissani on kasviksia, hedelmiä, salaatteja, tonnikalaa, kananmunia…

Tiedän, että lihakset painavat enemmän. Olen saanut lihasmassaa, mutta juuri sopivasti. En tiedä, miten paljon ne voivat vaa’alla näkyä. Tiedän myös, ettei minun tulisi tuijottaa kiloja, vaan olisi paljon järkevämpää mitata itsensä. 

Tunnen kuitenkin itseni ja oman kehoni, joten tiedän minulla olevan vatsan kohdalla ylimääräistä. Vyötäröni on kadonnut vatsamakkaran alle. Sen, kun saisin pois, olisin todella tyytyväinen!

Olen miettinyt myös ikää. Olen jo yli kolmekymppinen, joten voisiko sillä olla jotain tekemistä asian kanssa? Minusta kyllä tuntuu aivan parikymppiseltä ja tunnen itseni terveeksi kaikin puolin.

Ja mitäpä olisi laihduttaminen ilman kunnon repsahduksia. Viikonloppuna niin taisi ehkä käydä… Patikointiretkelle lähti mukaan kinkkujuustopatongit ja illalla pizzaa. Mussuttelin myös hunajalla makeutettuja pähkinöitä. Niin ja perjantaina ihana venezuelainen kämppikseni oli tehnyt arepas-herkkuja illalliseksi ja totta kai niitä oli maisteltava, kun meitä oli muitakin. Kyytipojaksi nautimme viiniä.

Tänään aamulla kiertelin vanhemman ystäväpariskunnan kanssa rastrossa, ja sieltä mukaan tarttui kotitekoista leipää.

Yritän tavallaan siis tasapainoilla terveellisen elämän ja herkkujen välillä. Minun elämänfilosofiaan kuuluu, että elämästä pitää myös nauttia! Siksi minulle ei toimi totaalikieltäytyminen. Eihän elämässä olisi mitään järkeä, jos ei voisi nauttia hyvästä ruoasta ja juurikin niistä herkuista. Herkkuhetket yritän rajata lauantaihin.

Huomenna takaisin ruotuun terveellisen kotiruoan pariin! Pari leipäpalasta sallin itselleni aamuisin siihen asti, kun kotitekoinen leipä loppuu ja sitten palaan puurolinjalle.

Laihdutatko sinäkin näin tammikuussa ja jos kyllä, niin miten on mennyt?

PS. Olen muuten nyt Instagramissa, josta minut löytää nimellä vivi.vinna. Tervetuloa seuraamaan!