KESÄKUVIA MUMMON ASUSSA

Päätin tarttua tuumasta toimeen ja ikuistaa kuviin vintage-mekkoja. Eikä mitä tahansa, vaan oman mummoni.

Jos muistatte, viime kesänä minua kohtasi suuri suru, kun mummoni menehtyi. Häneltä jäi minulle monta, upeaa mekkoa. En silloin keksinyt niille käyttöä ja olin melkoisen varma, etten niitä tule koskaan pitämäänkään. Jätin itselleni kaksi mielestäni kauneimman näköistä mekkoa ja loput lahjoitin eteenpäin puvustamistarkoituksiin.

Minua lämmitti kovasti ajatus, että ne pääsisivät joskus käyttöön: teatteriin, näyttelijöiden ylle ja yleisön eteen. Ajatus tuntuu vieläkin hyvältä. Kuitenkin viime keväänä mekot palasivat mieleeni kummitelemaan. Sain ajatuksen. Voisin ikuistaa ne kuviin! Minun ylläni. Siten minulle jäisi niistä kaunis muisto.

Tänään toinen mekoista pääsi ylleni. Teimme serkkutytön kanssa retken metsäisiin maisemiin, kosken äärelle. Hän oli suurinpiirtein ainoa henkilö, jolta ilkesin kysyä apua kuvausprojektiin.

Vaatteet sain kätevästi vaihdettua kuvauspaikan lähellä olevassa uimahuoneessa. En ollut sovittanut etukäteen mekkoja. Heti mekon päälle saatuani, totesin sen olevan minulle liian iso. Jotenkin olin automaattisesti kuvitellut olevani samasta muotista tehty kuin isoäitinikin. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkin ollut hoikka. Sattui kuitenkin niin, että mukana oli samasta kankaasta oleva vyö. Kiepsautin sen vyötärölle, jolla sain tasoitettua sitä, ettei mekko näytä ihan teltalta ylläni.

Oli jotenkin outoa, mutta jännää, olla mummon vaatteessa; vintage-mekossa, joka oli ihan oikeasti kuulunut hänen pukuvarastoonsa. Ikää mekolla lienee villinä veikkauksena viitisenkymmentä vuotta. Silti mekko om kuin uusi.

Kuvia napsittiin pääsääntöisesti kännykällä. Vaikka laatu ei olekaan paras mahdollinen, niin mielestäni kuvista tuli siitä huolimatta tosi kivoja. Vai mitä olette mieltä?