KORKEAMMALLA KUIN LINNUT

Eipä pitkään aikaan ole tämän tytön jalat tutisseet niin paljon kuin mitä eilen, jolloin koin yhden ehkä elämäni pelottavimmista hetkistä.

Halusimme tehdä vappuviikonloppuna jotain erilaista, joten hetken mielijohteesta päätimme toteuttaa erään pitkään mielessä kummitelleen haaveen. Menimme Sabyes-kylässä sijaitsevaan luontokohteeseen. Sabyes löytyy Huescasta, ja matkaa sinne on ehkä jotain 90 kilometriä täältä Zaragozasta. Mielenkiintoisena sivuhuomautuksena, että kylässä on vain 29 asukasta! Tosin on sitä pienemmissäkin kylissä tullut käytyä.

Ajoimme kylän läpi ja jatkoimme kohti edessä kuultavia lakeuksia. Sitä mukaa, kun nousimme yhä ylös vuorille, tuntui tie vain kapenevan.

Saavuimme luontokohteeseemme, jossa tarkoituksenamme oli kiivetä Peña San Miguel-vuorelle. Sinne vie kävelyreitti ja sen myötä mahdollisuus nousta todella korkealle ihastelemaan maisemia. Kirjaimellisesti. Reitillä joutuu kulkemaan niin vaaka –kuin pystytasossa. Miehelle se oli jo tuttu juttu. Reitti olisi vaikuttava ja itsensä olisi laitettava likoon, mutta palkintona olisi huikean upeita maisemia. 

Parkkeerasimme auton ja lähdimme kohti punaista vuorta. Pieni polku kieputteli oikealle vasemmalle, ja taas oikealle, mutta koko ajan suunta oli vakaasti ylöspäin. Se olikin se matkan helpoin osuus.

Tulimme kohtaan, jossa täytyi jo vähän ponnistaa ja samalla pitää ketjusta kiinni kulkien hieman sivuttain. Mutta ei sekään vielä ollut mitään sen rinnalla, mitä oli tulossa. Alta aikayksikön tulimme kohtaan, jossa täytyi itsestään löytää se sisäinen apina ja kiivetä ylös.

Mies neuvoi ja minä tein perästä: askel kerrallaan ja molemmat kädet aina tiukasti kiinni kalliossa olevista metallikahvoista. Tämäkin oli vielä suhkot helppo osuus, vaikka huokaisin helpotuksesta selviydyttyäni tasaiselle kallionkielekkeelle. 

Seuraavaksi vastaan tuli tikapuut. Kiipesin tikapuita pitkin ylös. Tikapuiden yläpäässä piti ottaa sivuaskel oikealle, jotta voisi jatkaa matkaa. Sen sivuaskeleen ottaminen tuntui jo kamalan pelottavalta, mutta onnistuin siinäkin. Nyt olin metallikahvojen kohdalla ja matkaa pitäisi jatkaa ylöspäin. Etenin hitaasti, mutta varmasti. Askel kerrallaan. Olin tullut kallionkielekkeeseen, minkä vuoksi näköyhteys metallikahvoihin hävisi. Minua pelotti ja se iso, ulospäin työntyvä kieleke oli pelottava. 

Minulle tuli tunne, etten saa jalkoja asettumaan millään lailla. Siinä vaiheessa meinasinkin heittää pillit pussiin ja sanoinkin miehelle, että minä en tätä pysty tekemään. En pysty. En voi. Nieleksin. Oloa ei helpottanut yhtään se, että hikosin, kädet olivat märät ja jalat tärisivät. 

Missään vaiheessa en uskaltanut katsoa, miten korkealla olimme. Hoin vain mielessäni, että askel kerrallaan. Askel kerrallaan. Nyt vain sitä askelta en enää voinut ottaa. Pyöreän kallionkielekkeen takia en tuntenut voivani laittaa jalkojani turvallisesti siihen metallikahvaan, johon minun olisi pitänyt astua. 

Tähänkö matka tyssäsi? Ei sentään. Sain kerättyä rohkeuteni rippeet ja lopulta jollain ilveellä selvitin itseni tuosta tukalasta paikasta. Pääsin ylös. Vielä yksi riimuosuus ja olin vuoren huipulla. Mikä tunne! Minä TEIN sen!

Lisää kuvia reitistä täällä klik. 

Vuoren huipulla  

Maisemat siellä ylhäällä olivat todellakin huikeita. Olen aina tykännyt ihastella maisemia korkeista paikoista, mutta olinkohan nyt ensimmäistä kertaa korkeammalla kuin koskaan aiemmin? Ainakaan koskaan aikaisemmin en ole tuollaista savottaa tehnyt päästäkseni yläilmoihin. 

Minulla heräsi suuri kunnioitus noita maisemia kohtaan. Tunsin itseni niin pieneksi ja silti niin suureksi. Oli jotenkin epätodellinen olo, kun näin joidenkin lintujen lentävän matalammalla kuin missä me olimme. En ollut koskaan nähnyt lintua siitä persfektiivistä. Yleensä aina ollut päinvastoin, linnut korkeammalla kuin me. 

Parkkipaikka ylhäältä katsottuna.

Vuoren huipulta löytyi kaivo, joka ottaa veden talteen. Siellä oli vanha melkein tuhatvuotinen rakennus, nyt jo pahasti raunioilla.

Ihasteltuamme maisemia, lähdimme laskeutumaan. Sama reitti, mutta nyt suunta alaspäin. Se oli kamalaa, kun taas kädet olivat ihan hiessä ja pelkäsin lipeäväni alas hetkenä minä hyvänsä. Jalat tutisivat niin paljon, että se jopa haittasi kulkuani. Oli keskityttävä täysillä itse suoritukseen. 

Lopulta selviydyin alas kunnialla. Myönnän, että olen melko hermostuvaa sorttia, enkä edes kärsi korkeanpaikan kammosta, mutta sitä suuremmalla syyllä tämä oli tehtävä. Minun oli ylitettävä itseni. Minun oli poistuttava omalta mukavuusalueeltani. En ehkä koskaan eläissäni ole ollut näin jännittynyt ja peloissani. Se oli pelottavaa. Ei se ehkä kuvissa näytä niin hurjalta, mutta voin vannoa, että paikan päällä koettuna ja omilla silmillä nähtynä se oli hurjaakin hurjempaa!

Panoraama.

Oletteko te poistuneet omalta mukavuusalueeltanne  ja tehneet jotain todella extremeä?