KERTOMUS VIIKONLOPUSTAMME ESPANJAN MAASEUDULLA

Nyt on se aika vuodesta, kun Zaragozassa ja monessa muussa Espanjan sisämaan kaupungissa kadut ovat harvinaisen tyhjiä. Ihmiset ovat lähteet rannoille ja lomille. Kuumuus on kaupungeissa melkein sietämätöntä. Täälläpäin onkin sellainen sanonta, että yhdeksän kuukautta on talvea ja kolme helvettiä.  Tuo sanonta kuvaa aika hyvin paikallisten ajatuksia.

Minulle lämpö ja auringonpaiste on ihanaa! Ei tietenkään silloin, jos se menee +40ºC kieppeille. Talvikuukausien kovasta tuulesta en pidä, koska se on melkein pahempaa kuin mitkään Suomen pakkaset. Tuuli menee vaatteiden sisälle, pilaa kampauksen, saa silmät itkemään, piiskaa minut kohti maata, saa korvat kipeiksi. Niinpä näinä kuukausina ei ole riemulla rajaa, kun on lämmintä. Tosin olisi kiva mennä rannalle. Sellaista ei täällä ole, paitsi tekoranta. Ei siis sama asia. 

Viikonloppureissumme

Olimme suunnitelleet viikonlopuksi miniloman maaseudulle, jossa saisi helpotusta helteeseen. Perjantaina, jolloin piti matkan startata, alkoi yllättäen raesaekuuro! Täällä harvoin sataa. Ja vielä harvemmin rakeita. En itse asiassa muista kokeneeni yhtään raekuuroa täällä. Tämän raekuuron aikana satoi ainakin golfpallon kokoisia rakeita. Hirmuinen jytinä vain kuului, kun ne iskeytyivät rakennukseen.

Golfpallon kokoisten rakeiden sataessa ei uskaltanut mennä ulos, joten tyydyin kuvaamaan ikkunasta. Kuva on minun ikkunanäkymä, eli melkolailla suoraan naapurin terassille, jossa on ihania kasveja.

Lopulta lykkäsimme lähtö seuraavaan päivään. Yöllä möykkäsi ukkonen ja taivas oli täynnä upeita salamoita. Aamulla oli kuin mitään sadetta ei olisi ollutkaan ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Starttasimme matkaan ja paria tuntia myöhemmin löysimme itsemme keskeltä karua Aragonian aavikkomaisemaa. 

Tulimme pieneen kylään ja majoituimme siinä yli 100-vuotiaassa talossa. Voitteko uskoa, että iltapäivällä alkoi raekuuro! Jo toinen lyhyen ajan sisällä ja näin tuli koettua kaksi raekuuroa ja vieläpä kahdessa eri paikkaa. 

Muuten loppupäivä ja ilta hurahti kuin siivillä. Kylissä ja maaseudulla oleilussa on se huono puoli, että aika tuntuu kuluvan nopeammin. 

Iso, iso mänty
Seuraavana päivänä teimme retken päästäksemme katsomaan mäntyä, joka on niin valtaisan iso, että se on yksi Aragonian isoimmista. Olin nähnyt tuon legendaarisen männyn aikaisemmin vain kuvista, jotka olin löytänyt talon vinttejä kolutessa. 

Mänty kauempaa katsottaessa.

Kuva männystä ainakin 30 vuoden takaa.

Mänty nyt ja ennen.

Menimme maastoautolla. Kiemurrellessa pieniä, kapeita hiekkamutateitä, ymmärsin, miksi me mentiin sillä. Talvella sinne tuskin edes uskaltaisi mennä. Siinä vaiheessa ajattelin, että missä Jumalan selän takana se mänty kasvaa. Joka kerta kun näin puun, ajattelin sen nyt tuossa viimein olevan. Matka jatkui pienen ikuisuuden. Kunnes viimein saavuimme määränpäähämme!

En ollut osannut kuvitella kuvan puuta niin hienoksi ilmestykseksi luonnossa. Sen valtaisat oksat kohottautuivat kohti taivasta ja siinä tuli itselle hyvin pieni olo. Miten pieni onkaan ihminen luonnon voimien edessä!

Seuraavaksi retki jatkui jonnekin maaseudun sydämeen, jossa nousimme ylös mäkeä. Siellä oli upeat maisemat joka kolkkaan ja niitä olisi voinut tuijottaa ikuisuuden. Yläpuolella lenteli paljon korppikotkia. Ne oli vaikuttavan näköisiä turvallisen välimatkan päästä katsottaessa.

Maisema oikealle katsottaessa...

...ja vasemmalle katsottaessa. Huikeat maisemat kaikkiin ilmansuuntiin!