MILTÄ TENERIFFA VAIKUTTAA?

Olen nyt viettänyt Teneriffalla kaksi erittäin työntäyteistä viikkoa ja sunnuntaina tulee täyteen kolme viikkoa tällä saarella. Asun Etelä-Teneriffalla eräässä kylässä. Se on tosi pieni ja tietenkin työpaikka on toisaalla. Jaan asunnon erään naisen ja kahden koiran kanssa. Täällä vuokrat ovat pilvissä, joten asunnon hankkiminen yksin ei tule kysymykseen. Palkat eivät ole kovin isoja, mutta töitä kyllä on tähän asti ainakin riittänyt. Päivät menevät todella nopeasti.  

Tänä lyhyenä aikana olen kuitenkin kotiutunut vallan loistavasti. Vielä en hirveästi tätä paikkaa tunne ja kaikki tuntuu kovin uudelta. Varsinkin bussimatkat ovat olleet varsinaisia ”elämyksiä”. Aina sattuu jotakin.

Ensinnäkin tähän pieneen kylään ei tule bussia tai jos tulee, niin kovin harvoin. Niinpä joudun kävelemään pari kilometriä tuonne tien varteen, josta bussi minut noukkii kyytiin. Tuon parin kilometrin aikana ei ole minkäänlaista kävelytietä ja autot ajavat kaasu pohjassa. Hiekka vain pölyää ja joka ikinen kerta kenkäni ovat sentin paksuisen pölyn peitossa.

Onneksi se ei minua haittaa, pölyt saa aina karistettua. Mutta niin, ne bussimatkat. Kuljettaja mm. kerran unohti minut kyytiin, vaikka olin painanut stop-nappia. Pahoitteli kovasti, iski jarrut pohjaan ja päästi minut pois. Jäin sinne tien varteen kuin nalli kalliolle ja säkkipimeyteen. Minulle tuli ehkä kilometri lisää kävelyä. Otin asian rennosti ja positiivisella asenteella.

Olen huomannut, että täällä suurin osa ihmisistä on todella rentoja ja ystävällisiä. Vähän väliä kuulen töissä minua kutsuttavan hellittelynimillä kuten ”mi niña”, ”amore”, ”cariño” jne.

Etenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten monet tarjoutuvat ottamaan minut kyytiin, vaikken liftaa. Ensimmäisen kerran, kun tulin bussilla, mukaani lyöttäytyi vanha belgialaisnainen, joka rupesi liftaamaan. Minä olin tietenkin ”herra isä, eikö sinua pelota?”. Ja hän vastasi, että ”ei, ei tuolta pääse minnekään muualle”. Sillä kertaa kukaan ei kuitenkaan lukuisista yrityksistä huolimatta pysähtynyt.

Sen jälkeen sattumalta moni on pysähtynyt ja jos ei ihan gangsterin näköinen ole ollut, niin olen uskaltautunut kyytiin. Ensimmäisen kerran minut nappasi kyytiin ranskalainen, iäkäs nainen. Toisella kertaa menin italialaisen vanhan herran mukana. Voi, pojat, se vasta oli ikimuistoinen reissu.

Ensin tietenkin small-talkia, kunnes tultiin kylään ja huikkaan iloisesti, että ”kiitos, minut voi jättää tähän”. Mutta ei, herra halusi viedä minut välttämättä kotia asti. Sitten näytän kadun, missä asun, tietenkin vielä oli pimeää.

Mies kysyy minulta, että ”tässäkö sinä asut?” Ja minä vastasin, että ”juu, tässä”. Sitten mies kysyi uudestaan ja minä taas toistin, että ”kyllä”. Ihmettelen tietenkin samalla, miksi hän utelee niin paljon. Ja vielä uudestaan mies kysyi. Siinä vaiheessa rupesi toden teolla ihmetyttämään ja sopersin, että ”en minä ole tässä kovin pitkään asunut, enkä aiokaan asua pitkään”. Mies katsoi minua silmät pyöreinä ja ihmetteli. Sitten tajusin kääntää pääni oikealle ja näin hylätyn, keskeneräisen rakennuksen.

Hupsista! Olin erehtynyt kadusta. Ei ihme, että mies kyseli niin paljon. Sehän olisi ollut todella huolestuttavaa, jos oikeasti asuisin jossain hylätyssä ja keskeneräisessä kerrostalorakennelmassa. Minulla piti pokka ja sanoin ”anteeksi, erehdyin kadusta, se onkin tuo seuraava katu.”

Ja niin mies jätti minut oikeaan kohti, mutta kyllä molempia lopulta nauratti. Kun saavuin kämpille, nauroin aivan täysillä ja vedet valuivat silmistä. Siinä oli kämppäkaverilla ihmettelemistä. 

Olen nyt oikein tyytyväinen elämääni. Auringonpaistetta on riittänyt lähes päivittäin, olen nähnyt muita suomalaisia ja kaiken kaikkiaan täällä on jotenkin kotoisa olo. Erityisen tyytyväinen olen asuntoon, kämppäkaveriini ja koiriin.

Täällä maisemat ovat niin upeita ja monesti töistä tullessa ihastelen noita kukkuloita, joita ympäröi monesti pilvet. Lumihuippuinen Teidekin näkyy. Joskus on jo pimeää, kun olen menossa kämpille. Silloin pysähdyn katsomaan tähtitaivasta ja pohdin, mitä tulevaisuudella on minulle tarjottavana.

Alku on lähtenyt täällä lupaavasti käyntiin, joskin näillä näkymin menen taas kesäksi Suomeen töihin. Teneriffalle voin aina palata. Suomessa minua odottaa työ, perhe, ystävät ja sukulaiset. Kesä on kauneinta aikaa kotimaassa ja jospa tästä kesästä tulisi säänkin puolesta parempi.

Eikä minua pidättele Teneriffalla mikään. Kaikki on auki. Ehkä se on hyvä.

Olen päättänyt tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Juuri nyt nautin vapaapäivästäni, joten menen terassille ja otan hyvän kirjan käteeni.

Ajattelin aloittaa myös kuntosalilla. Lisäksi suunnittelen ”kauneusoperaatiota”. Eli aion tehdä minusta itseni parhaimman version. Liikkua, syödä hyvin, mennä hampaiden valkaisuun, huolehtia ihosta ja hiuksista. Voi minulla on paljon suunnitelmia ja aion ajatella vain itseäni.

Mitä sinulle kuuluu?