VALKOINEN PAHOLAINEN

Joudun ehkä pyörtämään sanani, kun kerran sanoin, etteivät eläimet ole perkeelestä. Nyt olen tavannut yhden, joka on. Paljon mahdollista, että se on jopa itse piru.

Koiran kanssahan meillä menee vihdoin tosi kivasti ja olemme ahkeria lenkkeilijöitä. Kissaterapeuttia näkyy aina silloin tällöin. Ei tule enää samalla tavalla mukaan kuin aikaisemmin. Ehkä se tosiaan teki tehtävänsä ja oli minun tukena alkuvaiheessa?

Viime aikoina lenkeille on ilmestynyt toisenlaista kissaseuraa. Espanjassa, kun ollaan, kissoja on toki joka nurkalla norkoilemassa. Mutta tämä kissapa ei norkoile, vaan jotain paljon pahempaa.

Iltalenkillä se alkoi ottaa lähikontaktia. Arvatahan saattaa, että koira ja kissa eivät tule toimeen, mutta että ne ajautuivat melkein tappeluun! Uskomatonta, miten yksi katti voi uhitella koiralle, joka on puolet sitä isompi?

Olisikin homma jäänyt tähän, mutta yhtenä iltana tämä kyseinen kissa el diablo ilmestyi polun päähän ja tukki meidän kulkureitin. Lähdin perääntymään ja katsomaan löytyisikö toista ulospääsyä. Kissa alkoi seurata meitä. Siinä vaiheessa alkoi pelottaa. Mikä piru meitä oikein ahdistelee?  

Ironista myös se, että ainahan kissat ovat minusta tykänneet. Koskaan aikaisemmin en ole joutunut kissatappeluihin.

Tartuin kiveen ja heitin sen pelottelutarkoituksessa. En koskaan satuttaisi eläimiä missään tilanteessa, joten heitin sen syrjään. Kissa ei ollut siitä moksiskaan, vaan kiinnostui kivestä ja seurasi sitä. 

Tässä vaiheessa minua toden teolla alkoi kissan käytös pelottaa. Ei tämä ole normaali kissa. Sähisin sille jopa, mutta ei minkäänlaista vaikutusta. Olin kuitenkin helpottunut, että kissa ei enää ollut reitintukkeena. 

Minä ja koira aloimme hivuttautua kriittistä pistettä kohti ja otimme jalat alle. Pääsimme livahtamaan siitä pullonkaulasta. Tilanne oli siis 1-0 meidän eduksi.

Kissapa ei luovuttanut. Seuraavaksi se ilmestyi auton viereen, josta se onnistui säikäyttämään minut pelkästään tuijottamalla. Sitten se alkoi ottaa uhittelevia askeleita meitä kohti. 

Päätin, että tämä lenkki ja katin piirileikki on tässä ja nyt kotiin. Me emme enää tätä kissaa jää kaipaamaan. Vieläkin ihmetyttää koko katti ja sen käytös. Ihan kuin sillä ei olisi ollut pelkoa ollenkaan. 

En muuten välittäisi siitä ollenkaan, mutta kun viime aikoina olemme törmänneet siihen useammankin kerran ja jotenkin tuntuu, ettei sillä ole hyvät mielessä, kun on koiran kanssa napit vastakkain.  

Mutta mitä voin oppia tältä kissalta?

Rohkeutta kohdata isojakin haasteita.

Mennä myrskynsilmään ilman pelkoja.

Kohdata isoimmatkin ongelmat silmästä silmään.

Ja vaikka joku heittäisi kiviä tielleni, jatkaa matkaa.

Pimeällä asiat ovat synkempiä kuin päivällä   

Ehkä ennen kaikkea suurimpana opetuksena se, että asiat nyt vain näyttävät yöllä synkemmiltä. Silloin on omien ajatustensa kanssa ja mielikuvitus lähtee laukkaan toden teolla. 

Seuraavana päivänä kissa tuli meitä vastaan. Eikä se enää tuntunut niin uhkaavalta pedolta, mitä yön pimeinä tunteina. Huokaisin syvään.

Minulla on muutenkin menossa ei ehkä helpoin aika elämässäni. Ei varmaan kovin monella muullakaan näin korona-aikaan. Kuten koiranomistaja, joka ei nyt vielä pääsekään tänne. Olen siis tämän lutuisen pitbullin hoitaja vielä pari kuukautta. 

Sydämessä läikähti. Ymmärrän sen tuskan, mitä on olla erossa rakkaasta lemmikistä. Toisaalta se oli minulle hyvä, sillä minä sain lisäaikaa asunnon etsintään ja oman polun kulkemiseen. Saan vielä nauttia koiranelämästä. 

Aion jatkaa valitsemallani tiellä, minne ikinä se viekään. Ja siihen hännänheilutusapu on paras apu. Uskon universumiin, uskon positiiviseen spirittiin ja ennen kaikkea uskon itseeni.

Kaikki järjestyy. 

Mites sinulla? Onko tämä korona-aika vaikuttanut nyt miten elämääsi? Ja vatvotko sinäkin asioita yömyöhällä?

 

Ps. Jos tykkäsit tästä artikkelista, saatat tykätä myös tästä kirjoittamastani postauksesta klik.  

Pps. Loppuun vielä yksi kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina usein. Se ei jostain syystä näy mobiilissa, mutta tietokoneella kyllä.