MERI VEI MENNESSÄÄN – JA SITTEN OIVALSIN JOTAIN SUURTA

Tutkimusten mukaan meren läheisyydellä on positiivisia vaikutuksia terveyteen. Aaltojen ääni, hiekka jalkojen alla ja rauhoittava maisema… Siinä on jotain taikaa.

Moni tulee Teneriffalle kauniin ilmaston, meren ja auringon perässä – paitsi minä. Tulin alun perin, koska olin huomannut täällä olevan maaginen ilmapiiri ja positiivista energiaa. Tunsin jonkin pienen äänen sisälläni kuiskaavan, että tänne on palattava.

Ja niin minä palasin. Päätin antaa mahdollisuuden kokeilla siipiäni kirjoittajana ja saada elämälleni uusi alku. Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olen keskittynyt tiukasti omaan projektiini. Huvitukselle minulla ei ole ollut liiemmin aikaa.

Tämä kesä muutti kaiken.

Siihen tarvittiin niinkin outo juttu, että kirjoittajasta tuli pitbull-koiran hoitaja.  Muutin tänne heinäkuussa muutamaksi kuukaudeksi. Joka päivä koira on iso osa elämääni. Sen kanssa on naurettu ja itketty.

Joka päivä vien sen lenkeille ja joka kerta silmieni edessä avautuu uskomattoman upea merimaisema. Silloin koen syvää kiitollisuutta kaikesta ja miten uskalsin ottaa hypyn kohti tuntematonta.

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tästä matkasta on myös nautittava. On nautittava elämän pienistä, suurista iloista. Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä oman projektini kimpussa. Kaksi vuotta ylä- ja alamäkiä. 

Viikonloppu Teneriffalla

Kun ystäväni kutsuivat minut viime viikonloppuna viettämään rantapäivää, en kieltäytynyt. Menimme rannalle ja hämmästyimme, kun siellä ei ollut ristin sielua. Pakko myös tunnustaa, että en ole koskaan ollut mikään vesipeto. Osaan uida, mutta en mitenkään kovin hyvin tai nopeasti. Siksi minua ei yleensä rannoilla nähdä. 

Mutta en ollut yksin. Niinpä halusin yrittää. Laskeuduin laituritikkaita pitkin, askel kerrallaan. Merivesi ryöppysi varpailleni. Se tuntui kylmältä ja haukoin henkeäni. Ystävät kannustivat päästämään irti tikkaista.

Ja niin minä päästin. Annoin itseni kellua ja tunsin olevani kuin korkki vedessä. Lähdimme uimaan toisessa päässä olevaa rantakalliota kohdin. En ollut yksin vedessäkään, vaan seuranani oli eräs mies.

Aallokko oli välillä melko voimakkaan tuntuinen. Uidessa se oli niin kova, etten edistynyt juuri yhtään, mutta voimat hupenivat. Pääsimme kuitenkin rantakalliolle ja nousimme kivelle lepäämään.

Palatessa takaisin ranta tuntui olevan niin kaukana. Minun piti yrittää uida rivakammin voidakseni edetä nopeammin. Kun olin melkein perillä, aallokko veikin minua kauemmas ja sen myötä myös laituritikkaat loittonivat. 

Piti olla kärsivällinen ja odottaa. Oikean hetken tullessa hyödynsin aallokkoa, jonka avulla tartuin laituritikkaisiin kaksin käsin.

Silloin tuntui, kuin olisin ylittänyt itseni.  

Meressä ja elämässä on paljon samaa

Mietin, miten meri ja elämä eivät juuri toisistaan eroa. Ensinnäkin ihminen on kuin kärpäsen paska niin meressä kuin universumissa. 

Meri on suuri ja pelottava, kun olet keskellä aallokkoa. Ne voisivat koska vain imaista pienen ihmisen syövereihinsä. Meressä vastavirtaan meno vie voimat.

Jännä, miten se on juuri näin myös elämässä. Tiedän omasta kokemuksesta, että elämän ei tulisi olla jatkuvasti sitä vastavirtaan menoa. Muuten menevät voimat, väsyy ja lopulta myös masentuu. Vaikka joskus on pakko mennä vastavirtaan. Ei voi kulkea massan mukana.

Elämän tulisi soljua eteenpäin yhtä kevyesti kuin aallot meressä. Silloin on myös helpompi mennä oikeaan suuntaan, eikä jäädä paikoilleen junnaamaan.

Mutta joskus kuitenkin voi käydä niin, että virta loppuu. Kuten näille herroille, jotka olivat vesijetillä liikkeellä. He joutuivat pyytämään apua. 

Meillä kaikilla voi elämässä olla tällaisia hetkiä, jolloin tarvitsemme toistemme apua. Olisi todella kurjaa olla yksin, ilman minkäänlaista tukiverkkoa ja tukea.

Minä tulin Teneriffalle yksin, mutta en kuitenkaan ole ollut yksin. Täältä olen löytänyt tosiystäviä. Esimerkiksi viime talvena minulla oli tiukkaa. Siis oikeasti niin tiukkaa, että en tiennyt, miten selviän eteenpäin. 

Ystävieni avulla pääsin eteenpäin ja selvisin. En tule koskaan unohtamaan sitä ja aion itse auttaa aina, kun siihen tulee tilaisuus. 

Aivan kuten viikonloppuna ystävät auttoivat, kun yksi porukastamme kadotti sukelluslasinsa. Hän yritti etsiä niitä ensin itse. Kun hän nousi takaisin pinnalle ja tajusi, että lasien lisäksi hän oli hukannut myös kellonsa.

Toinen vesijettimiehistä tuli auttamaan ja sai pelastettua kellon merestä! Eikö olekin uskomatonta? Hetken päästä myös lasit löytyivät.

Seuraavaksi Espanjan meripelastus kurvasi paikalle. Se pelasti puolestaan vesijettimiehet pälkähästä. Tällaista ei ihan joka päivä näe.

Kyllä, meri on kuin heijastus elämästä. 

Oletko samaa tai eri mieltä? Millaisia ajatuksia meri sinussa herättää?