ALKOHOLI JA KIRJOITTAMINEN

– Nimeä minulle edes yksi oikeasti merkittävä kirjoittaja, joka EI olisi juonut alkoholia? tokaisee hollantilainen ystäväni. 

 

Mieleni tekisi mainita J.K. Rowling. On vaikea kuvitella Harry Potterin äitiä ja yksinhuoltajaa kilisyttämässä lasia. Puren kuitenkin kieltäni. Hän on kotoisin Englannista. Kukapa tietää, miten alkoholi on liittynyt hänen tarinaansa vai onko edes liittynyt…

Kuuluisat kirjailijat ja alkoholi
Tiedän, että monen merkittävän kirjailijan elämään alkoholi on kuulunut. Onkin helpompi mainita ne suuruudet, joiden tarinassa alkoholilla oli osuutta.

Edgar Allan Poe, Truman Capote, Oscar Wilde, William Faulkner, Dorothy Parker... Ja Ernest Hemingway. Vain muutamia mainitakseni. Lista on todella pitkä. (Lähde: Los escritores y el alcohol: literatura con una copa en la mano)

Kulkevatko alkoholi ja kirjoittaminen käsi kädessä? 
On jotenkin jännä huomata, miten alkoholi on yhdistänyt noita kuuluisuuksia. Faulkner tykkäsi kirjoittaa viskipullo seuranaan ja jos mahdollista, mieluiten Jack Daniels-merkkiä. Truman Capote nautti martineista. Hemingway tykkäsi absinttista ja alkoholi liitetään muutenkin häneen vahvasti. Onpa hän kuulemma sanonut ”kirjoita humalassa, korjaa selvin päin”. (Lähde: Escribe borracho, corrige sobrio: el alcohol y los escritores)

Kuva lainattu netistä.

Eri kirjoittajilla on omat tapansa virittäytyä kirjoitusmoodiin. Jollekin se on liikunta, joku juo kahvia, joku kirjoittaa yöllä, joku aamun ensitunteina… Ja monet turvautuvat pulloon, jopa huumeisiin. 

Alkoholi rentouttaa ja silloin tekstiä varmasti syntyy. Mutta vain, jos se on kirjoittajassa. Alkoholi ei ole taikasauva, joka taikoo tekstin tyhjästä.

Poikkeuksetta kaikki kirjoittajat ovat jossain vaiheessa taistelleet tyhjän paperin kanssa. Kirjoittaa pitäisi, mutta pää lyö tyhjää. Minulle tuo tyhjän paperin kammo on tuttu tunne. Työasiat hoituvat ongelmitta, mutta kun pitäisi kirjoittaa itselle, asia on toinen. 

Tekstiä syntyy, kun olen inspiraation vallassa. Koen, että silloin se on parhaimmillaan, aitoa, eikä väkisin väännettyä. Ilman inspiraatiota en osaa asettua aloilleni ja löytää sitä momenttia kirjoittamiselle.

Asiaa ei auta se, että minulla on ”näkymätön muuri” ympärilläni. Ainakin, jos on uskomista hollantilaista ystävääni. Alkoholi voisi auttaa murtamaan tuota näkymätöntä muuria. Tai itse asiassa tiedän, että se auttaa.

Kuuluisista kirjailijoista esimerkiksi Raymond Chandler tarvitsi alkoholia kirjoittaakseen, koska muuten tekstiä ei tullut. Kirjoittaessaan erään elokuvan käsikirjoitusta, hän joutui selittämään kärsivänsä kirjoittajan blokista ja alkoholi oli ainoa keino sen selättämiseen. Niinpä hän sitten kirjoitti humalassa. (Lähde: 10 escritores a los que les gustaba (demasiado) la bebida)

Psykologi Fernanda Giamberini ei kannusta ihmisiä juomaan alkoholia tullakseen luovimmiksi. Ihmiset eivät ole yhtään sen luovempia alkoholin kanssa kuin ilman sitä. Alkoholi voi ainoastaan auttaa tuomaan esille ihmisessä jo olevan luovuuden, koska se alentaa luovuuden tukahduttamisen esteitä. (Lähde: La escritura, el alcohol y otros demonios)

Viha-rakkaussuhde alkoholiin

Kuten varmaan kaikilla suomalaisilla, myös minulla alkoholi on varjostanut elämääni lapsuudesta asti. 

Sain kasvaa raittiissa kodissa, mutta olen nähnyt ihmisiä, joille alkoholi on maistunut hyvinkin ronskilla kädellä. Ensimmäinen muistoni alkoholista oli eräänä juhannuksena, jolloin koko suku kokoontui. Tätini istahti keltaisessa kesämekossaan kiikkustuoliin. Hetken päästä hän keikahti niin, että alkoholit lensivät kaaressa minun päälleni. 

Olen nähnyt, miten monen elämän alkoholi on suoraan sanottuna pilannut. Pienestä pitäen opin alkoholin vaarat. Ironista kyllä olen opiskellut alkoholeja ja työskennellyt tarjoilijana. Tein drinkkejä ja vieläpä pidin siitä. 

Monta humalaista olen kohdannut silmästä silmään. Minua päin on jopa heitetty snapsilasi ja kassakin yritettiin kerran ryöstää. Mutta jos näitä ei lasketa, drinkkien teko oli oikeasti hauskaa. Erityisesti viinien maailma alkoi kiehtoa enemmän ja enemmän.  

Viini on viisasten juoma
On tunnustettava, että olen kirjoittanut alkoholin vaikutuksen alaisena. Itsehän en ole ostanut eläissäni pulloa kirjoittamistarkoituksiin. 

Juttu on niin, että autoin kaveriani erään käsikirjoituksen kirjoittamisessa. Silloin tuli juotua seuraksi pari lasillista viiniä. Huomasin, että kirjoittaminen todellakin sujui paremmin ja lopputuloksesta tuli mielestäni erittäin hyvä. Kirjoittaminen oli myös hauskempaa.  

En silti tykkää ajatuksesta, että tarvitsisin alkoholia vauhdittamaan luovaa kirjoittamistani. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että alkoholi on päihde. Se aiheuttaa riippuvuutta. Enkä minä halua olla riippuvainen. Siihen voi jäädä koukkuun jopa henkisesti. Olisi aivan kamalaa, jos luova kirjoittamiseni olisi alkoholin juonnista kiinni.

Toisaalta en näe viiniä pahana. Toisin kuin väkeviä, joista en edes perusta. Viini kuuluu espanjalaiseen kulttuuriin ja onhan Espanja tunnettu viinimaa. Jos minä nappaan sen pari lasillista viiniä vauhdittaakseni kirjoittamista, tuskin se minusta juoppoa tekisi. Varsinkin, jos ajoittaisin luovan kirjoittamisen sessiot vain viikonloppuun. 

Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä on pidettävä käyttö kohtuullisena. Pieni määrä voi hyvinkin tuoda tarvittavan sysäyksen inspiraatiota. Mutta jos ylittää rajan ja on aivan tillin tallin, kääntyykin se vastaan. Ehkäpä seuraavana päivänä en saisi edes selvää omista kirjoituksistani!

Tästä muistutti myös hollantilainen ystäväni. Hän oli sitä mieltä, että vaikka kävimme tämän alkoholikeskustelun, hän ei halua syytä niskoilleen, jos se riistäytyy käsistä.  

Luultavasti minun on pikkuisen seurattava Hemingwayn jalanjälkiä.

Miten sinä virittäydyt kirjoittamismoodiin? Entä, mitä mieltä olet alkoholin käytöstä kirjoittamisessa? Ajatuksia puolesta ja vastaan?

KESÄN SUUNNITELMAT SELVILLÄ – TÄTÄ EN ODOTTANUT

Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet kuin siivillä. Täällä Espanjassa rajoituksia on höllennetty ja poikkeustila on lopuillaan. Eletään mielenkiintoisia aikoja. Tämä vuosi on ollut historiallinen monessakin mielessä. Alkuvuosi on ollut hurja näin lievästi sanottuna. Ensin tuli korona, sitten karanteeni ja lopulta muutin kesken kaiken. 

 

Olen asunut viimeiset pari kuukautta maaseudulla saaren eteläpäässä eräässä pienessä kylässä. Ja olen todella kiitollinen. Avusta, jota olen saanut. Koirista, joita vien lenkille. Maisemasta, joka avautuu ympärilläni. Merestä, joka välkkyy auringon loisteessa. Taivaasta, joka hehkuu sinisenä. Tuulenhenkäyksestä, joka kutittelee iholla. Kukista, jotka tuovat väriä ympärilleen. 

Ja tietenkin naapureista, jotka aina hymyilevät minut nähdessään. He vaihtavat muutaman sanan kanssani ja joskus yllättävät tempauksillaan. Kuten eilen, kun sain lahjaksi pussillisen perunoita omasta maasta, jotta voisin valmistaa papas arrugadas. 

Aamukävelyllä koirien kanssa uppoudun ajatuksiini. Meri siintää horisontissa vasemmalla, edessä ja oikealla. Silti en voi uskoa, että ihanko totta olen saarella? Saarella, joka on kuin paratiisi ja antanut uuden mahdollisuuden samalla valaen minuun uskoa. I can do this.

Siitä on jo yli kaksi vuotta, kun muutin Teneriffalle. Ja täällä minä vielä olen. Jotenkin ihmeellisesti. Päivä kerrallaan... Tällaista tunnetta minulla ei ole ollut. Ennen Teneriffaa on tuntunut aina jotenkin ulkopuoliselta. Ei tunnu enää.

Ihan kuin minusta olisi tullut eheä. Uusi ja parempi minä. Tuntuu, että elämä on seikkailu ja mahdollisuuksia täynnä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus oppia, antaa ja saada. Minun on ehkä nipistettävä itseäni ja varmistuttava, ettei tämä ole unta? Unta, joka vain jatkuu ja jatkuu. 

Näiden kahden kuukauden aikana olen saanut voimaa jatkaa matkaani, niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen liikkunut, joogaillut, lukenut ja tehnyt meditaatioita. Paino on tippunut pikkuisen ja minusta on tullut timmimpi. Olen yrittänyt päästä eteenpäin ja tehnyt sen eteen kovasti töitä. Välillä olo on kuin trapetsitaiteilijalla, joka tasapainoilee narulla.  

Haluan olla liikkeessä kaikilla elämän osa-alueilla. Liike tuo toimintaa. Se vie eteenpäin. Ja minun on tullut aika jatkaa matkaa. Taas jälleen kerran. Tämä oli väliaikainen pysähdys. Satama, jossa olen saanut rauhoittua ja miettiä tulevaa. Minne seuraavaksi?

Lähdössä kohti uusia seikkailuja

Olen löytänyt vastauksia. Nyt tiedän tarkalleen mitä haluan ja milloin. Tavoitteeni on kristallinkirkas ja tiedän, mihin suuntaan kulkea. Samalla elämä toi eteeni tilaisuuden, johon päätin tarttua. Parin viikon päästä muutan ja matka jatkuu. 

En kuitenkaan ole lähdössä pois tältä saarelta. Minulla on niin vahva tunne ja usko, että Teneriffa on minun paikkani. Tämä on se paikka, jota olen koko elämäni kaivannut, lapsuudesta asti, jolloin nukuin kasvien keskellä ja pistin patterin kovalle, jotta on varmasti lämmin tai kun näin unta, jossa olin vehreillä kukkuloilla, auringon paisteessa. Tuossa unessa olin niin onnellinen.

Ja nyt tuo lapsuuteni uni on muuttunut todellisuudeksi. Pysyn siis tällä ihanalla saarella, josta on tullut minulle kovin merkityksellinen. Tällä kertaa muutan erääseen kylään, maaseudulle, yksiöön. 

Kaikki kävi oikeastaan melko nopeasti, ihan kuin taikaiskusta. Minä vain sattumalta tutustuin erääseen nuoreen naiseen, joka on lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pois. Suunnitelmamme kävivät yks yhteen ja minä pääsen hänen asuntoonsa kolmeksi kuukaudeksi.

Innostuin todella ajatuksesta. Kolme kuukautta aikaa kiriä yliopisto-opiskeluissa. Kolme kuukautta aikaa keskittyä omiin juttuihin täysillä. Aikaa uppoutua omaan tekemiseen, elää kuplassa. Karanteeniaika ei tainnut riittää. Tarvitsen lisää sellaista erakkomaista yksinoloa. Tänä kesänä haluan kirjoittaa.

On vain yksi MUTTA.

Saan käyttööni asunnon vuokrahuoneen hinnalla, mutta… sen mukana tulee myös koira. Tuon kolmen kuukauden aikana hoidan siis samalla koiraa. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan rotuna on amerikanpitbullterrieri. Iso, vahva ja pirun energinen. Ja jumpe, se tulee tarvitsemaan paljon liikuntaa.

Näillä koirilla ei ehkä ole mikään maailman paras maine. Pahimmillaan ne voivat olla hankalia tapauksia. Ainakin ne ovat itsepäisiä ja silloin omistajan on oltava vähintään yhtä itsepäinen. Olen joskus hoitanut koirasutta, jossa oli yksi kuudesosa ihan oikeaa sutta. Se ei osannut haukkua, vaan ulvoi. Okei, näin meidän kesken pelkäsin sitä, enkä koskaan uskaltanut mennä samaan häkkiin. Mutta olinkin silloin ehkä 20 vuotta nuorempi.

Samoin muistan lapsuudestani naapurin, jolla oli saksanpaimen ja sitä sai pelätä. Ihan oikeasti. Piti olla kättä pidempää mukana lenkillä, ettei vain…

Tai entäs pari kesää sitten, kun pyöräilin töihin. Naapurin vahtikoira, olikohan rodultaan dobermanni nopeasti vilkaistuna, lähti suu vaahdoten ja hampaat irvessä minun perääni. Minun piti ajaa kovempaa ja kovempaa ja kovempaa. Eikä se kuunnellut emäntäänsä, vaan taisi vain innostua kielloista kahta kauheammin. Lopulta vasta isännän käsky sai koiran kääntymään ja jättämään hippaleikin kesken. Minua ei naurattanut.

Nyt minulla olisikin tämmöinen pitbull, joka pitää huolen, etten homehdu sisälle mökkiin tai muutenkaan tule mökkihöperöksi. Itse asiassa olen tosi innostunut. Olen aina tykännyt liikkua, joten tämän kanssa en tarvitse erillistä kuntosalia. Näen itseni jo tekemässä juoksulenkkejä koiran kanssa.

Olen lievästi sanottuna jännittynyt, mutta päättäväinen. Kaikki sujuu hyvin. Minun vain pitää tutustua koiraan ja rakentaa luottamuksellinen suhde.

Uuteen paikkaan tutustumista

Niinpä viime perjantaina menin käymään paikan päällä ystäväni kyydillä. Aluksi minua alkoi epäilyttää. Minne ihmeeseen olen joutumassa? Paikka tuntui olevan paljon syrjemmässä kuin olin alun perin ajatellut. Ja korkealla… Mutta ne maisemat, ne vasta upeita olivatkin!

Aloin innostua. Tämähän alkaa vaikuttaa lupaavalta. Lähestyimme taloa ja näimme portin. Minun piti katsoa uudestaan. Hetkinen, portissa oli reikä ja siitä työntyi koiran kuono.

Jep. Koira otti minut haukkuen vastaan. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa kuin haukkuja heti kättelyssä? Koira oli kuitenkin valloittava tapaus. Se ei siinä sen enempää rähissyt. Tokaisinkin omistajalle, että tämä on jo hyvä alku, kun ei purrut kättä irti. 

Asunto oli tosi kiva. Juuri sellainen kuin videolla. Valoisa, pieni, mutta kompakti. Siinä on terassi, olohuone ja keittiö samassa, kylpyhuone ja makuuhuone.

Katsellessani terassin suuntaan, yhtäkkiä huomaan tuijottavani kohti kissaa. Siinä se istui keittiön hyllyllä ja kurkisteli minuun päin. Ilmeeni oli varmasti _näkemisen_ arvoinen. 

Repesin huutonauruun ja vedet valuivat silmistä. En voinut uskoa, että tällaisen ison ja lihaksikkaan koiran kaverina on söpö kissimirri. Ja sitten näköpiiriini asteli toinen kissa. Siinä se oli terassilla varsin tyytyväisenä. Ei voi olla totta!

Tämä eläintarha taisi sulattaa minun sydämeni lopullisesti. Naapurit olivat kyllä luvanneet huolehtia kissoista, mutta tarjouduin heti hoitamaan senkin homman kotiin. Kissat nimittäin aina pitävät minusta, kuten kerroin tässä postauksessa.

Enkä totta puhuen osaa vastata olenko enemmän koira- vai kissaihminen. Olen hoitanut koko lapsuuteni molempia ja siihen päälle minulla on kokemusta kaneista, gerbiileistä, japanintanssihiiristä ja hevosista. Ankkojakin meillä oli, mutta taisin olla niin pieni, ettei niiden hoito kuulunut minulle.

Muutto jännittää, mutta yksi asia on varmaa. Tästä kesästä 2020 on tulossa mielenkiintoinen, erittäin mielenkiintoinen.

Mitä suunnitelmia sinulla on kesälle 2020?

ABADES – HÄMMÄSTYTTÄVÄ AAVEKYLÄ TENERIFFALLA

– Missä on se paikka, jossa kaikki ottavat kuvia graffiteista? ystäväni tuumi ääneen. 

Olimme juuri saapuneet Abadesiin aikomuksenamme mennä haikkaamaan. Eletään karanteenin jälkeistä aikaa. Elämä Espanjassa alkaa palautua normaaliin. Jos koronan jälkeen enää on mitään normaalia?

En vielä osannut aavistakaan, mitä seuraavaksi näkisimme ystäväni heittäessä viattoman kysymyksensä ilmoille. Abades on pieni kylä Teneriffan kaakkoisrannalla. Suuret turistimassat eivät ole sinne löytäneet. Ja hyvä niin. Rannalla oli kuitenkin porukkaa, vaikka päivä oli pilvinen.

Roskaa, raunioita ja graffitteja 

Kaukana horisontissa piirtyi kirkko taivasta vasten. Se oli tumma ja yksinäisen näköinen. Tiesimme, että sinne meidän suuntamme käy. Eikä kirkon enää tarvitsisi olla ylhäisessä yksinäisyydessään meidän tullessa paikalle.

Ennen sitä halusimme kävellä luontopolulla. Menimme määrätietoisin askelin aina majakalle asti. Matkan varrella vastaan tuli eräs toinen yksinäinen rakennus vastaan. Se näytti siltä kuin sortuisi hetkenä minä hyvänsä. Sen sisällä oli graffitteja, joita aina tykkään tuijottaa silmä kovana. Mutta roskat… Ne saivat minut surulliseksi. Todella surulliseksi. Tällaisia sikojako me ihmiset olemme?

Pudistelimme päätämme ja aloimme miettiä, että asian eteen on tehtävä jotain. Päätimme, että tänä kesänä aloitamme kävelylenkit, jolloin keräämme roskia pois luonnosta. 

Halusimme jatkaa ja löytää varsinaisen määränpäämme, Abadesin aavekylän, joka on hieman syrjässä. Kirkko suuntaviittanamme löysimme kylään. Näimme yhden rakennuksen, sitten toisen, kolmannen ja sen jälkeen vaikka miten monta! Pian olimme rakennusten ympäröimiä. Graffitteja, värejä, kuvioita ja… raunioita. 

Eli juuri sellainen paikka, jollaisia tykkään tutkia. Tosin ilman niitä roskia. Hautuumaat, hylätyt kylät ja autiot talot… You name it! Tällaisissa vanhoissa paikoissa on oma mystinen tunnelma, joka kertoo sitä omaa tarinaansa. 

Eikä tämäkään ollut poikkeus. Paitsi erikoista, että tällaista löytyy Teneriffalta! Tämä saari osaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista kierrellä hylättyjen rakennusten käytävillä ja kurkistella huoneiden sisään. Seinillä oli toinen toistaan erilaisempia graffitteja. 

Otimme kuvia ja nauroimme vedet silmissä, kun näimme, mitä niistä paljastui. Tässä yksi esimerkki hykerryttävästä kuvasta. Täydellistä "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-ainesta. 

Hauska tilannekuva. Kalan ilme on todellakin näkemisen arvoinen...

Paikka on erittäin mielenkiintoinen minunkaltaisille tyypeille, jotka tavallisten nähtävyyksien sijaan tai ohella haluavat nähdä toisenlaista Teneriffaa. Kurkistaa paikallishistoriaan, saaren siihen synkempään ja salatumpaan osaan.

Abades – hylätyn kylän salaisuus
Mutta mikä on Abadesin historia? Miksi siellä on kokonainen aavekylä kirkkoa myöten? Kylä on ollut autiona jo vuosikymmenten ajan. Rakennusten on annettu rapistua. Itse asiassa se ei koskaan edes ehtinyt valmistua…

1930-luvulla Espanjaa piinasi toisenlainen tauti, lepraepidemia. Lepra eli spitaali, tappava ja tarttuva tauti, on riivannut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Se aiheuttaa epämuodostumia ympäri kehoa. Siihen ei ollut hoitoa. Onneksi nykyään on.

Samaan aikaan maassa kuohui muutenkin, kun käynnissä oli sisällissota (1936-1939). Vuonna 1941 itse kylän suunniteltiin. Haluttiin oma, eristäytynyt yhdyskuntansa. Lepraepidemian kourissa koettiin, että karanteeni on ainoa vaihtoehto päästä piinasta eroon. Kyseessä on siis leprasiirtola. Ja jotenkin yllättävän ajankohtainen näin koronan aikakautena.

Rakennustyöt alkoivat. Tuli kirkko, krematorio, sairaala ja monta muuta rakennusta. Itse kylää ei kuitenkaan saatu koskaan päätökseen. Markkinoille oli tullut lääke leprapotilaiden hoitoon. Enää ei ollut tarvetta eristäytymiseen.

Kirkko ja noin neljäkymmentä puolivalmista rakennusta jäivät niille sijoilleen. Siellä ne ovat yhä tänä päivänä kertomassa tarinaansa Espanjan historiasta. 

Myöhemmin sitä käytettiin armeija-alueena joukkojen kouluttamiseen. Meinattiinpa sinne tehdä hotellit ja hienot golf-kentät. Projekti tyssähti, mutta keskeneräiset rakennukset jäivät.

Nyt ne ovat peittyneet graffitteihin. 

Oletko käynyt Abadesissa? Mitä tykkäsit? 

Virtuaalimatkalle Abadesiin pääset tämän videon kautta: 

OLIPA KERRAN...

Lapsuuteni iloisimmat (ja surullisimmat) muistot liittyvät ankkoihin. Tulen aina muistamaan, kuinka eräänä kauniina kesäpäivänä koko perhe juoksimme ympäri taloa harmaan ankan juostessa perässämme. Voi, kuinka meillä lapsilla oli hauskaa! 

 

Aluksi ankkoja oli ollut kaksin kappalein, mutta ketturepolainen vei toisen. Tämä jäljelle jäänyt ankka haki meistä siis turvaa ja siksi seurasi joka paikkaan. Ankasta tuli minulle tärkeä ja se oli lemmikki siinä, missä koira taikka kissa. 

Kunnes eräänä päivänä sitä ei enää näkynyt… Huolestuin. Ihmettelin, minne koko ankka on hävinnyt ja etsin sitä. Kunnes löysin sen… Tai osan siitä. Ankan pää metsän reunalla. Näky, joka on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Silloin tajusin, että olimme juuri syöneet oman ankkamme. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.

Mutta palataanpa nykyhetkeen. Olin koirien kanssa lenkillä maaseudulla, kauniilla kukkuloilla jossain päin Etelä-Teneriffaa.  Tapani mukaan päästin hauvat irti, jotta ne saavat nauttia vapaudesta ja luonnosta. 

Tällä kertaa tapahtui, jotain, jota ei aiemmin ollut tapahtunut…

Koirien kilpajuoksu.

Koirat säntäsivät raketin lailla. Ne juoksivat kohti mäen rinnettä ja pian näin sen: ankka, ilmielävänä. Sydän nousi kurkkuun. Säikähdin, että kohta ankasta on jäljellä vain maahan leijailevat höyhenet. 

Huusin koirien perään ja ehdin ajatella, että ne menevät kuuroille korville. Hetkeä myöhemmin todistin koirien ja ankan kohtaamista. Ja näin jotain, jota en todellakaan ollut osannut odottaa. Yleensä lenkkipolun linnut vaihtavat maisemaa suurin piirtein välittömästi nämä kaksi koiruutta nähdessään. 

Mutta ei tämä ankka. Se oli selvästi toista maata. Ankka oli koiria vastassa tyynenä ja ylpeänä, kuin itse viilipytty. Se näytti koirille pyrstöään ja seisoi kukkulan kuninkaana. 

Mitä tekevät koirat? Menevät hyvin lähelle, mutta eivät kosketakaan ja lopulta luikkivat pois häntä koipien välissä. Samaan aikaan käteni hapuilee kännykkää ja saan otettua kuvat itse tilanteen jo mentyä ohi. 

Vaikutuin ankan asenteesta. Se varmaan tuhahti näille koirille:

– Ja paskat.

Koirat saivat väistyä ankan edessä. Vaikka heitä oli kaksi vastaan yksi.

Kotimatkalla tapasin naapureita. Sen naapurin vanhan herran, joka istuu aina ulkona periespanjalaiseen tapaansa – oli karanteeni tai ei. Ja sen toisen vanhemman miehen, joka aina toistaa koiran nimeä. Näytin alla olevaa kuvaa ja sain tietää tämän ankan olevan muuttoankka.

Sellainen, joka tulee lentäen ihan omin siivin Teneriffalle. Oikea maailman ankka! Ties missä kaikkialla se onkaan matkustellut.

Ja minä katsoin silmät pyöreinä. Voiko tämä olla totta? Naapurit alkoivat haaveilla ankkapaistista ääneen:

– Pato a la naranja. 

Minä pyörittelin silmiäni ja huudahdin:

– Ei varmasti!

Tajusin, että näen ankan mieluiten elävänä. Ja varsinkin tämän ankan, eikä vähiten lapsuusmuistojeni vuoksi. Sillä on asennetta, josta meidän jokaisen tulee ottaa oppia. Se ei antanut pelolle valtaa ja kohtasi vaaran rintarottingilla ja näytti sille jopa pyrstöään. 

– Ja paskat, sanoi ankka koirille.

Emme enää nähneet ankkaa. Ehkäpä se on jo lentänyt muille maille tai saarille...

Onko sinulle sattunut yllättäviä tilanteita koirien kanssa?