KUN KAIKKI EI MENNYT PUTKEEN

Tapauksesta on jo muutama päivä aikaa, mutta ei voi mitään. Edelleen ketuttaa, sieppasee ja kaikkea mahdollista. Jäävuoren huippuna, olimme käyneet juuri tuota tapahtumaa varten leffassa katsomassa Palmeras en la nieve –elokuva. Arvannetteko mistä tapahtumasta on kyse?

Blogi on minulle arjen pakopaikka. Sellainen hyvän mielen paikka, johon yleensä kirjoitan niistä kivoista asioista ja harvemmin tai koskaan niistä huonoista asioista. Jos kirjoittaisin kaiken, ne huonotkin asiat, niin tästä saisi aikamoisen romaanin. Toisaalta olen niin positiivinen ihminen, ettei valittaminen kuulu luonteenpiirteisiini. Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen. Jos ei muuten, niin kirjoittaessa saa höyryt pihalle ja oloa vähän paremmaksi. 

Olen aina tiennyt pitänyt kovasti kirjoittamista, mutta ennen viime perjantaina en ollut tajunnut miten paljon. Tänne minun, ulkosuomalaisen blogiin, olen postannut sydäntäni lähellä olevista aiheista. Punaisena lankana on ollut Espanja ja matkailu. Jotenkin ne jutut tahtoo pyöriä tämän ihanan maan ympärillä, mutta toinen suuri kiinnostuksen kohteeni on elokuvat ja sarjat.  

Kyseinen tapahtuma oli siis Palmeras en la nieve -elokuvan promotilaisuus. Blogiani pidempään seuranneet tietävät minun käyneen noissa tilaisuuksissa jo useamman vuoden ajan. Juuri niissä olen päässyt bongaamaan espanjalaisia elokuvamaailman tähtiä, joista suomalaisille tutuimmat ovat Serranon perheessäkin mukana olleet näyttelijät. Olen saanut tavata Serranon perheen Diegoa, Santia, Evaa ja Ruthia -tosin hänet näin toisessa tapahtumassa, mutta kuitenkin. 

Olen bongannut myös African.Olen nähnyt espanjalaisia elokuvaohjaajia, kuten Santiago Seguran, joka on mies Torrente-elokuvien takana. Muitakin ohjaajia olen luonnollisesti nähnyt. Silmät tuikkien ja korvat höröllä olen kuunnellut ja seurannut jokaisen selostuksen tekemistään elokuvista. Olen kuunnellut heidän vastaukset yleisön esittämiin kysymyksiin. Ja totta kai myös raportoinut noista kerroista tänne blogin puolelle!

Olen saanut seurata, miten tapahtuma on kehittynyt vuosien varrella. Alkuaikoina olimme vain kourallinen ihmisiä seuraamassa ja nyt kerta kerralta tapahtuma on kasvanut ja alkanut saamaan isommat mittasuhteet. 

Hyvässä ja pahassa. 

Olen huomannut, miten ennen oli niin ystävällistä ja rentoa porukkaa sekä hyvä ilmapiiri. Näyttelijöillä oli aikaa jäädä vaihtamaan muutama sana yleisön kanssa. Meitähän oli vain kourallinen. Nyt tapahtumasta on tullut liian tunnettu. Siitä on tullut kuin kilpajuoksu, jossa nopeimmat syövät hitaat. Ulkopuolelle jääneet eivät mahdu mukaan. Ilmapiirikin on kiristynyt, joskin se haihtuu savuna ilmaan viimeistään, kun illan vieraat astuvat yleisön eteen.

Juuri niin kävi minulle. Jäin ulkopuolelle. Viime viikon perjantaina. Olin saanut tietää tulevasta promotilaisuudesta, johon tulisivat Palmeras en la nieve-elokuvan näyttelijät, menestysromaanin kirjoittajatar sekä itse ohjaaja. He tulisivat siis tänne Zaragozaan. Olin innoissani! Tiesin haluavani olla mukana, ottaa valokuvia ja ennen kaikkea kirjoittaa siitä tänne blogiin. 

Onhan kyseessä yksi Espanjan jo nyt ilmiömäisen suosion saavuttanut elokuva. Näyttelijät, etenkin Mario Casas, on tavattoman kuuluisa ja häntä en ole vielä bongannut. Voisi sanoa, että minähän olen melkeinpä kuin Suomen oma julkkisbongari Perez Hilton. Paitsi että minä en bongaile kuuluisuuden vuoksi, vaan heidän ansioidensa vuoksi. Olen aidosti ja oikeasti kiinnostunut elokuvista ja sarjoista. Siksi siellä, missä on elokuvatapahtuma, siellä olen minäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapahtumaan jaettiin lippuja. Lippujen jako alkoi perjantaina klo 9. Minä menin tietenkin heti aamusta paikalle. Jostain syystä olin kuvitellut, että ihmiset hakisivat lippunsa päivän mittaan. Kuinka väärässä olinkaan! Olin paikan päällä klo 9.15 vain huomatakseni, että lippuja ei enää ollut jäljellä. Ei yhden yhtä. 

Paikalla oli moni muukin, joka jäi liputta. Siinä sitten puitiin asiaa juurta jaksaen. Immeisiä oli ollut satoja, ja ensimmäiset olivat tulleet jonottamaan aamulla klo 6!

Tässäkin siis nopeat söivät hitaat. Tiesin, että Mario on kuuluisa, mutta että näin kuuluisa… En näe normaalina, että aamulla tullaan noin aikaisin. Ja kaikki vain siksi, että saadaan nähdä vilaus palvonnan kohteena olevasta julkkiksesta. Enitenhän tässä ketuttaa se, että teinitytöt tulivat sinne vain tämän miekkosen takia. Vain, koska hän on niin kuuluisa. Ja me, jotka aidosti ollaan kiinnostuneita elokuvista, jäätiin paitsioon. Lippuja ei yksinkertaisesti riittänyt kaikille.

Näen hyvänä asiana sen, että on olemassa ne liput. Mutta systeemi huonontui, kun lipulliset joutuvat nyt tekemään kaksi jonoa ja jonottamaan kahteen kertaan. Eikä lippu edelleenkään poista tapahtuman ongelmaa; sitä, että ihmiset juoksevat ja etuilevat. 

Sanalla sanoen minua harmitti ja harmittaa ihan älyttömästi. En ollutkaan tajunnut, miten paljon halusin kirjoittaa juuri tuosta tapahtumasta teille. En saanut kuulla keskustelua, en saanut olla mukana. Voi vietävä! Toki yritin myös sitä viimeistä oljenkortta ja otin yhteyttä tapahtuman isäntään ja kysyä josko bloggerina pääsisin mukaan lehdistötilaisuuteen, joka on aina ennen tätä varsinaista tilaisuutta. En saanut koskaan vastausta. 

Olen siis pahoillani teidänkin puolesta. Ette saa nyt julkkisartikkelia. Vaikka paljoahan niitä ei muutenkaan vuoden aikana ole. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä olisi ollut niin ihana kirjoittaa. Kirjoittamisen riemustahan minä pidän blogia yllä. Se on niin hauskaa. Tällä kertaa kävi näin.

Ps. Kuin kohtalon oikusta tänään tuli kuluneeksi tasan 5 vuotta siitä, kun olin julkaissut tämän kuvan Facebookin puolella minusta ja Serranon perheen Santista eli Jesús Bonillasta!