MITÄ TAPAHTUU VUONNA 2020?

Vuosi on vaihtunut ja olemme siirtyneet uudelle vuosikymmenelle. Maailmalta kaikuu monenlaisia uutisia. Australian metsäpalot, saasteongelmat, koronavirus... Niiden edessä sitä tuntee itsensä pieneksi. 
 

Ajatukseni ovat kuitenkin pyörineet itsekkäästi oman navan ympärillä ja olen uhrannut ajatuksen jos toisenkin tulevaisuuteni pohtimiselle. Tänä vuonna haluan, että minulle tapahtuu suuria asioita. Haluan päästä eteenpäin. Haluan ansaita omalla työlläni rahaa. Haluan olla vapaa. Paljon on sitä ja tätä, mutta mitä olen valmis tekemään niiden eteen?

Olen miettinyt kulunutta vuotta, aikaani Teneriffalla, elinympäristöäni ja tätä Santa Cruzia. Ja kuinka täällä bloginkin puolella olen jossain kohdin kertonut, miten kerrankin tuntuu kuin olisin kotona, oikeassa paikassa. Olen edelleen varma, että Teneriffa on minulle paras paikka. Ja että juuri täällä minun tulee olla. Samalla kuitenkin ymmärrän, etten vieläkään kaikista ponnisteluistani huolimatta ole siinä tilanteessa tai elämässä, jota oikeasti haluaisin elää.  Minulla on mennyt ihmeellisesti tähän asti ja kaikesta olen selvinnyt. On huippukämppä ja huippukämppis.

Mutta pikku hiljaa minusta on alkanut tuntua, että tarvitsen taas jonkinlaista muutosta elämääni. Jonkinlaista hyppyä epämukavuusalueelle. Seikkailua tuntemattomaan. Lähteä lentoon kohti uusia seikkailuja ja elää. Elää täysillä, jotta olisi tarinoita kerrottavaksi. Huomaan kaipaavani ympärilleni ihmisiä, joilla on samanlainen draivi päällä. Ihmisiä, joilla on samanlainen mindset. Tämä on se pieni, suuri ero minun ja kämppäkaverini välillä. 

Jo puolisen vuotta sitten kerroin hänelle haaveilevani ajasta ulkomailla. Jossain kaukana, ehkäpä työskennellä nomadina. Minua ovat kuitenkin pidätelleet monenlaiset pelot. Epävakaa tilanteeni, raha, osaisinko elää reppureissaajaelämää yhdistettynä työhön ja tietenkin tämä huone, joka on ollut todellinen helmilöytö. Kaikkien niiden ihmeellisten huonekommelluksien jälkeen! 

En halua, että vuodet taas vierivät ja yhtäkkiä havahdun jälleen epämukavaan ajatukseen, että mitä hittoa olen tehnyt tuona aikana? Haluan, että kun vuosien päästä katson elämääni, voin ylpeänä sanoa eläneeni. Haluan myös kirjoittaa ne tarinat, jotka minun on tarkoitettu kirjoitettavaksi. Olen siis tavallaan vieläkin turhautunut, että aikani menee oman leivän ansaitsemiseen ja kädestä suuhun elämiseen. 

Onneksi olen nyt unelma-ammatissani. Vielä, kun muutkin osaisivat arvostaa työtäni. Toivon, ettei minun tarvitsisi murehtia työasioita, vaan voisin keskittyä työntekoon eli siihen, jossa olen omimmillani. Rehellisesti sanottuna elän haastavia aikoja. 

Minulla on sokea, 100 % usko elämään. Uskon, että tulen selviämään. En kuitenkaan voi laskea sen varaan, vaan minun on toimittava. On tehtävä päätöksiä suuntaan tai toiseen niillä tiedoilla, jotka minulla on nyt. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tulevaisuus pelota tai huoleta. Kyllä vain. Ja hemmetin paljon.  Olen aivan yksin. Pelkään, että romahdan, etten jaksa enää. 

Ja sitten muistan sen maagisen höyhenen, joka oli kuin merkki ja valoi minuun uskoa. Olen oikealla polulla. 

Mutta aika aikansa kutakin.

 

Sanoin huoneeni irti ja minulle koittavat uudet tuulet. Maalis- tai huhtikuussa tapahtuu jotain, enkä yhtään tiedä mitä… 

Kämppäkaverini kanssa jatkamme ystävinä ja tulemme olemaan yhteydessä. Kyse on siis vain ja ainoastaan minusta, minun sisäisestä maailmastani. Ja osittain siitä, etten tällä hetkellä näe muuta mahdollisuutta.

Mitä siis tapahtuu maaliskuussa?

Lähden pois Teneriffalta. Tämä tulee nyt varmasti suurena yllätyksenä, mutta… On lähdettävä, jotta voin palata. En ole lähdössä pois pysyvästi. Ideana on jättää tavarani tänne ja ottaa mukaan vain tarpeellinen. Koska minä niin inhoan muuttamista! Ja en kai ole lähdössä pois ikuisiksi ajoiksi. 

Toki… Koskaan ei tiedä, minne elämä heittää. En halua olla tulevaisuuden suhteen ehdoton ja suunnitella. Se ei minulla toiminut. Nyt annan elämän kuljettaa minua. Minne polkuni siis vie maaliskuussa? Se jää nähtäväksi ja katsotaan sitten, kun sen aika on. 

Mutta tiedän, että minun on lähdettävä johonkin suuntaan.

Näen tämän oivana mahdollisuutena seikkailuun ja kuten Minna Canth sanoi ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää."

En ole ollenkaan surullinen, että joudun lähtemään. Palasin sitten Suomeen tai lähden muille maille. Tapahtui minulle mitä tahansa, otan sen vastaan kiitollisena ja positiivisena, uutena mahdollisuutena. 

Vain yksi asia saa minut todella surulliseksi.

Ei, en ole huolissani kämppäkaveristani. Asuntoasiamme ratkesi jo ja löysimme tähän uuden, samanhenkisen asukkaan. Siltä osin voin lähteä kevein mielin. Minulle jää saarelle myös lukuisat ihanat ystäväni, joita tulen kaipaamaan. Luotan siihen, ettei tämä minun lähtö ole hyvästi, vaan näkemiin. Minulle kuitenkin tulee tippa linssiin, kun ajattelen, etten pääse taaskaan oman kirjan julkaisutilaisuuteen ja juhlistamaan sitä kirjoittajatovereideni kanssa. 

Miksi, oi miksi, minulle käy aina näin? Tämä on jo tosiaan kolmas kerta, kun olen mukana kirjassa ja jonka julkaisutilaisuuteen en pääse paikalle henkilökohtaisesti. Kaksi aikaisempaa kirjaa julkaistiin Zaragozassa… Nyt olen kolmannessa kirjassa täällä Teneriffalla, enkä taaskaan pääse julkaisutilaisuuteen. Voisi melkein luulla, että teen tämän tahallani. Mutta, kun ei…  Huoh.

Luontokuvat ovat tämän vuoden ensimmäiseltä patikointireissultani.

Ja sitten vielä loppuun yksi jännittävä ja positiivinen uutinen! Osallistuin kilpailuun minitarinalla ja se valittiin yhdeksi parhaimmista. Niistä parhaimmista minitarinoista syntyy kirja. Eli tänä vuonna olen mukana kahdessa kirjassa! Eikö olekin huikeaa? 

Jep, tästä vuodesta on tulossa todella mielenkiintoinen vuosi. Tulevaisuus on auki. Kirjaimellisesti.