KAHDEN KOIRAN RAIVOISA HYÖKKÄYS

Tämä tapahtui jo helmikuun lopulla, mutta tulen muistamaan sen varmasti lopun ikääni. Tapaus, jollaista ei ikinä uskoisi sattuvan omalle kohdalle. Kunnes se osuu ja kovaa.

Pikakelataan takaisin tuohon kauniiseen lauantaipäivään. Menimme ystävän miehen maatilkulle auttamaan raivauspuuhissa. Sinne menee semmoinen syrjätie, jonka varrella on toki asutusta. Ollaan siis aivan Teneriffan maaseudun sydämessä.

Jätimme auton läheiseen kylään. Ajattelimme, että loppumatka on paras haikata ja näin voimme katsoa, onko ystävän miehelle mahdollista parkkipaikkaa lähempänä. Autoa ei voi ihan mihin tahansa jättää, koska tie on niin kapea. Ystävän mies onnistui jättämään auton lähemmäs.

Päivä maatilkulla oli ikimuistoinen. Vielä siinä vaiheessa emme arvanneet, miten ikimuistoinen… Meitä oli yhteensä neljä, sekä lisäksi ystäväni koira, kaunis podenco. Se sai olla vapaana ja leikki sydämensä kyllyydestä pyydystäen liskoja, mikä on sen ehdotonta lempipuuhaa.

Me puolestaan raivasimme kasvillisuutta. Mukavaa, fyysistä hommaa, jossa tuli hetkessä kuuma. Näimme ystäväni kanssa valkoisen madon, jossa oli jotain turkoosinsinistä ja yllätyimme suuresti molemmat.

Emme olleet koskaan nähneet vastaavaa. Aivan kuin se olisi karannut jostain satukirjasta, sillä niin maagiselta se näytti! Harmi, että emme saaneet napatuksi kuvaa, sillä se hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt. Vitsailimme asiasta ja nauroimme.

Tämä kuva ei ole itse maatilkulta, vaikka muuten maisemat ovat hyvin samankaltaiset ja siksi laitan tämän kuvan tähän kuvituskuvaksi. Alunperin kuva on vaellusretkeltä.

Tyyntä myrskyn edellä

Päivämme oli alkanut erinomaisesti ja olimme kaikki niin onnellisia. Onnellisia siitä, että saimme työstää sitä pientä maalänttiä. Onnellisia yhdessäolosta. Onnellisia naurusta. Onnellisia ruoasta, jonka olimme tuoneet mukanamme.

Mutta emme voineet aavistaakaan, mitä olisi tulossa... ja millaisen täyskäännöksen päivämme saisi.

Tunnen vieläkin piston sydämessäni, kun mainitsin, ettei ystäväni koira tunne karmaa. Se, kun pyydysti niitä liskoja siellä maastossa.

Oli kotiinlähdön aika. Päätimme, että voisimme mennä jonnekin nauttimaan kauniista päivästä ja juomasta. Niinpä sovimme tapaamispaikan.

Ystäväni ja hänen miehensä hyppäsivät autoon, joka oli lähellä ja hurauttivat matkaan. Me lähdimme kävelemään ystäväni autolle, jonne matkaa olisi hyvä tovi.

Kuljimme tietä pitkin, me kaksi ja koira. Kuvittele se hetki, kun näet oikealla puolella kaksi koiraa lähestyen meitä vauhdilla ja kun tajuat niiden olevan irti. Toinen koira oli isokokoinen, ruskea koira, jonka rotua en osaa sanoa. Ja toinen oli pitbull.

Kaikki tapahtui nopeasti ja silti samaan aikaan se tuntui, kuin olisi ollut hidastetusta elokuvasta. Varsinkin se kohta, kun koirat lähestyvät meitä täyttä päätä. Ja niillä ei ollut hyvät aikeet.

Pelolle ei ollut sijaa, tai edes aikaa. Oli toimittava. Koirat hyökkäsivät brutaalisti mukanamme olleen koiramme kimppuun. 

Ja koska kyseessä on podenco, alistuva rotu, ei se edes puolustautunut. Se olisi vain halunnut juosta pakoon, mutta ei pystynyt, koska oli hihnassa. 

Tilanne oli siis tämä: Kaksi koiraa hyökkää ─ mitä tehdä?

Mitä me teimme ystäväni kanssa?

Aloimme tietenkin puolustaa koiraamme. Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat, kun ajattelen asiaa. En ole koskaan vahingoittanut eläimiä (jos ei lasketa hyönteisiä).

Isokokoinen koira onneksi luovutti ja hävisi paikalta. Mutta pitbull… se jatkoi. Ja kyseessä on sellainen rotu, että sillä on voimaa.

Me potkimme ystäväni kanssa pitbullia, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Se ei auttanut. Sitten yhtäkkiä käsissäni on kivi. Minulla ei ole muistikuvaa, miten se päätyi käsiini. Se vain yhtäkkiä oli käsissäni. 

Iskin sillä pitbullia peppuun, mutta ei mitään. Kivi ei tehnyt mitään, yhtään mitään. Pitbull vain jatkoi ja me olimme keskellä painajaista.

Kunnes tartuin käsilläni pitbullia hännästä. Ja se lopetti. Ajattelin, että tilanne oli rauhoittunut, joten laskin sen käsistäni. Mutta eiii!!! Se hyökkäsi uudestaan koiramme kimppuun. 

Tartuin pitbullia taas hännästä. Tällä kertaa tiesin, että en päästäisi irti, vaikka mitä tapahtuisi. Tunnustan, että sinä hetkenä pelkäsin.  

Vaikka minulla on kokemusta koirasusista. Vaikka minulla on kokemusta pitbulleista. Vaikka minulla on kokemusta koirista ylipäänsä. En ole aikaisemmin koiria pelännyt.

Nyt pelkäsin. Ohikiitävän hetken mielessäni kävi, mitä jos pitbull tekee minulle jotain? Mitä jos en pystyisi enää tekemään töitä?

Naapurit apuun

Huusin apua: ”¡Socorro!” ”¡Ayuda”! En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joudun huutamaan apua!

Paikalle tuli naapureita, ehkä kuusi henkeä, joukossa jopa lapsi. He vain katsoivat ja olivat asenteella ”mitähän me voimme tehdä”? Se ei ollut heidän koiransa. Kertoivat, että eivät ole nähneet omistajaa aikoihin.

Ystäväni oli jo lähtenyt loitommas. Hänen oli pakko poistua paikalta ja pelastaa rakas koiransa.

Siinä minä olin. Pitbull käsissäni. Pitbull, jota vain hetkeä aikaisemmin olin potkinut ja iskenyt kivellä. Vain pari kertaa se kääntyi ja katsoi minuun, mutta se ei edes lotkauttanut korvaansa tai irvistänyt hampaitaan.

Uskomatonta. 

Ystäväni ottama kuva vain hetkeä ennen kuin naapurit tulivat paikalle.

Epätoivoinen tilanne

Mutta olin nalkissa. Miten pääsisin tilanteesta pois? Jos laskisin pitbullin irti, se todennäköisesti lähtisi ystäväni ja hänen koiransa perään. Ja sitä riskiä en halunnut ottaa.

Pidin siis koiraa hännästä ikuisuudelta tuntuvan ajan samalla, kun rukoilin naapureita auttamaan minua. Kerroin, miten pitbull oli purrut ystäväni koiraa.

Lopulta naapurin mies tuli apuun, mutta hänkin oli peloissaan. Hän sanoi, että minun pitäisi tarttua koiran hihnasta kiinni. Siihen en suostunut. En halunnut laittaa käsiäni koiran kuonon eteen. Mutta ei halunnut hänkään.

Hän löysi maastosta kepin, jonka päässä oli luonnostaan kaarre, ikään kuin koukku. Mies ujutti ”koukun” hihnasta ja sai näin pitbullin hallintaansa. Olin niin kiitollinen. En enää muista tajusinko edes kiittää tuossa hetkessä.

Ja juuri silloin ystäväni soitti. Hän sanoi, että meidän on lähdettävä välittömästi eläinlääkäriin. Sanoin naapureille, että minun on nyt mentävä. Mainitsin jotain poliisien kutsumisesta paikalle.

Lähdin kävelemään autolle. En juossut, kävelin. Ajattelin, että ystäväni on jo autossa, turvassa koiransa kanssa. Pitbull ja sitä kepin päässä pitelevä mies ja naapurijoukko jäivät taakse, kunnes hävisivät näköpiiristäni. 

Sitten näin ystäväni tiellä koiransa kanssa. Minulle tuli hätä, koska vaara ei ollut vielä ohi. Enkä tietäisi, miten pitkään naapuri pitäisi pitbullia kiinni.

Silloin aloin juosta ja varoittaa ystävääni kaukaisuudessa. Vähän väliä vilkuilin olkani yli peläten pahinta. 

Kun viimein saavutin ystäväni, käsitin hänen puhuvan poliisin kanssa puhelimessa. Pääsimme autolle. Saimme koiran turvallisesti takapenkille, mutta huomasimme sen kärsivän kivuista.

Eläinlääkärille

Lähdimme kohti eläinlääkäriä, joka on auki 24/7. Purskahdimme itkuun. Oli aivan kauheaa potkia pitbullia. Matkan keskustelimme tietenkin tapahtuneesta. 

Päinvastoin kuin luulisi, ystäväni ei ollut vihainen pitbullille, tai syyttänyt sitä. Hän suri, miten sekin on uhri. Huonojen omistajien takia se on sellainen kuin on.

Ja olen samaa mieltä. Ei ole huonoja koiria, vaan huonoja omistajia.

Puhdistin käteni puhdistusliinalla matkan aikana. Katsoin käsiäni. Ne olivat vahingoittumattomat. Niissä oli vain muutama pintanaarmu kivestä. Toinen ystävämme soitti ja kerroimme tapahtuneesta.

Hekin tulivat kanssamme eläinlääkäriin. Tosin sisälle meni vain ystäväni koiransa kanssa ja me muut jäimme ulos.

Lopulta koira piti operoida. Odotimme jonkin aikaa läheisessä kahvilassa, mutta sitten lähdimme kotiin.

Emme voineet tehdä muuta kuin odottaa. Odottaa ensin kirurgin tuloa, joka leikkaisi koiran. Odottaa uutisia koirasta. Odottaa toivon pilkahdusta, että tämä ei koituisi koiran kohtaloksi.

Aamun mystinen tapaus

Hämmästelin edelleen käsiäni. Kuinka pitbull ei ollut purrut käsiäni? Kuinka olin selvinnyt tästä ehjin nahoin?

Ja sitten muistin tuona aamuna kokemani erään omituisen asian. Kun olimme olleet aamulla ystäväni kanssa valmistelemassa eväitä, tunsin käsissäni energiavirtauksen.

Kyse ei ollut mistään sähköiskusta, vaan ikään kuin energia olisi virrannut käsissäni. Se oli voimakas ja pysäyttävä energia. En koskaan elämässäni ollut kokenut mitään vastaavanlaista. Siksi sanoin asiasta jopa ystävälleni. 

Merkityksellinen ja osuva viesti. Tämä tuli ollessani vierailulla ystäväni ja hänen koiransa luona tapauksen jälkeen.

Olen varma, että sain korkeammalta taholta suojelusta käsiini. En tiedä, mitä tekisin ilman käsiäni. En pystyisi tekemään töitä, kirjoittamaan, suorittamaan elämäntehtävääni.

Mutta nyt… tässä rytäkässä ystäväni koira otti iskut vastaan. Me puolustimme, tulimme väliin ja voin sanoa, että todellakin teimme kaikkemme koiran pelastamiseksi. Vaikka se tapahtui silmänräpäyksessä, hetkessä. Ei ollut aikaa pelätä tai ajatella. Oli vain toimittava, täysin vaistojen varassa.

Ja jos se on meistä kiinni, meidän käsissä, emme antaisi koiran kuolla. Ei tällä tavalla.

Koko tilanne oli ollut niin absurdi, että se pyöri mielessäni tuhat ja yksi kertaa. Onneksi saimme pian hyviä uutisia. 

Koira oli operoitu ja tikit laitettu. Eläinlääkäri oli aluksi pelännyt, että keuhko olisi puhjennut, mutta onneksi niin ei ollut. Alkoi paranemisprosessi, paljon lääkkeitä ja hoitoa.

Minä tein enkelimeditaatioita, joissa pyysin apua koiralle. Kun illalla meditoin sängyllä, tunsin tuulen henkäyksen kasvoillani. Mutta ei ikkuna, eikä ovi ollut auki.

Henkäys kasvoillani oli varmasti merkki enkelin läsnäolosta. Että rukoukseni on kuultu. Koira saisi apua korkeammalta taholta. Ja näyttää, että niin kävi. 

Toipilas ❤

Koira voi nyt hyvin ja on pirteä, melkein oma itsensä. Tästä jäi kuitenkin luultavasti trauma. Ei vain koiralle, vaan myös ystävälleni. 

Hän teki asiasta rikosilmoituksen. Pitbullin omistajan on kannettava vastuunsa. Miten voi olla ylipäätänsä mahdollista, että pitbull oli irti? Koira, joka luokitellaan vaaralliseksi roduksi. Se luultavasti oli karannut, mutta silti...

Miten minä voin?

Tapaus on pyörinyt mielessäni lähes päivittäin. Minuun se ei jättänyt traumaa. Tilanne olisi tietenkin eri, jos pitbull olisi purrut käteni ja jalkani. Mutta niin ei käynyt. 

Olen aina pitänyt itseäni hitaana, asioita rauhassa mutustelevana. Tämä tapaus oli kaikin puolin ikävä, mutta se todisti minulle jotain arvokasta. Se todisti, että pystyn toimimaan tiukan paikan tullen nopeasti. En antanut pelon lamaannuttaa minua.

Mielessäni kävi tosin, olenko valmis adoptoimaan koiraa? Pitbullia? Kuten kerroin eräässä postauksessani, joka löytyy linkistä: Uutta kohden ─ muutto lähestyy.

Uskon, että olen. Aion silti vielä odottaa jonkun aikaa, että saisin asiani järjestykseen. Tapauksen jälkeen ystäväni kiitti minua, että autoin pelastamaan hänen koiransa. Tätä varten todelliset ystävät ovat. 

Onko sinulle sattunut jotain ikävää koirien kanssa?