UUTTA KOHDEN ─ MUUTTO LÄHESTYY

En tainnutkaan vielä kertoa tätä, mutta olen muuttamassa. Tämä voi olla todellinen pommi, koska juurihan minä muutin. Tarkemmin sanottuna siitä on nyt vuosi. Se tekee tästä tilanteesta niin hassun, koska vasta vuosi sittenhän minä olin tismalleen samassa tilanteessa. 

Ja tässä sitä taas ollaan. Silloinkin etsin kuumeisesti asuntoa ja mietin, mahdanko löytää kivaa kämppää, omaa pesää. Paikkaa, jota voisin kutsua kodiksi. Ja sitten boom, sellainen löytyi!

Silloin kuvailin tätä unelmieni kämpäksi. Sitä se olikin. Voi pojat, en ole varmaan koskaan eläissäni asunut näin upeassa asunnossa. Tässä kämpässä on terassi ja kaikki on viimeisen päälle. Kaiken lisäksi vuokraisäntä ja -emäntä ovat aivan ihania. Olin ja olen vieläkin ihmeissäni siitä, miten onnekas olin, kun pääsin tähän kämppään.

Lähtötilanne ennen tätä unelmien kämppää oli, että olin ollut monta kuukautta koiranhoitajana omistajan paluuseen asti. Sitä ennen olin kaverini nurkissa, jonne jouduin juuri koronan alkumainingeissa. Blogiini olen kirjoittanut kokemuksistani, kuten Kolme viikkoa koiranhoitajana, Erään aikakauden loppu ja 2020 ─ vuosi, joka jää historiaan.

Ja nyt olen muuttamassa! TAAS! Eli minun on muutettava vuoden vaihteessa. Vuokrasopimukseni päättyy tässä kuussa.

Mitä siis tapahtui? Miksi olen muuttamassa pois? Miksi aion jättää unelmieni kämpän? Ja kaiken kukkuraksi… En edes vielä tiedä varmaksi minne!

Yksinkertaisesti minun on muutettava, koska tämä unelmakämppä ei enää vastaa unelmiani. Minä olen kasvanut ja unelmani ovat muuttuneet. Tiedän, että Teneriffalla haluan pysyä. Mutta tiedän nyt myös paremmin, mitä haluan. 

Näistä syistä muutan

Minulle on tullut suuri kaipuu maalle. En yksinkertaisesti enää viihdy kaupungissa. Ei sillä, että tämä nykyinenkään kotipaikka olisi mikään maailman metropoli… 

Olen asunut monessa paikkaa Teneriffalla. Kaiken kaikkiaan viidessä eri paikassa vuodesta 2018 lähtien, kun muutin Teneriffalle ensi kertaa. Muuttoja on tähän mennessä kertynyt peräti 9. Kävin Suomessakin asumassa muutaman kuukauden ajan v.2018 ja tein myös jännittävän asuntovaihdon.

Nyt se on taas edessä: innostava, kauhistuttava muutto. Olisin voinut valita helpomman tien ja jäädä tähän asuntoon. Haluan kuitenkin seurata sydäntäni, joka kuiskii minulle, että minun on päästävä asumaan luonnon helmaan. Paikkaan, jossa voin hoitaa pientä kasvimaata ja puutarhaa. 

Samaan hengenvetoon olen äärettömän huolissani maailman tilanteesta. Se on ahdistava ja kaoottinen. Elämme poikkeuksellisia aikoja. Aikoja, jotka jäävät historian kirjoihin. Enkä nyt tarkoita vain koronaa, vaan kaikkea, mitä sen varjolla tehdään. Sukupolvet toisensa jälkeen tulevat puhumaan tästä ajasta vielä vuosisatoja myöhemmin. 

Niinpä haluan alkaa varustautumaan tulevaa varten. Henkisesti olen jo varmaan niin valmis kuin vain voi olla. Tämä on hyvän ja pahan taistelu.

Maalle muuton lisäksi haluan myös adoptoida itselleni koiran. Olen miettinyt tätä todella pitkään. Olen punninnut hyviä ja huonoja puolia. Miettinyt paljon, osaanko olla hyvä omistaja tai mitä, jos asiat eivät sujukaan koiran kanssa. En haluaisi olla se omistaja, joka hylkäisi koiran. 

Koiran mukana tulee vastuu. Haluan tarjota sille loppuiän hyvän ja rakastavan kodin. Haluan lenkkeillä koiran kanssa joka päivä. Haluan olla luonnossa. Haluan siitä kumppanin vaellusretkilleni, kun viiletän vuoristossa. Haluan viedä sen retkille ja uimaan. 

Näen jo mielessäni, että minun tuleva koirani on pitbull. Leikkisä, sosiaalinen, rakastava, suojeleva. Näen meidät yhdessä Teneriffan vuorilla. Haluan rinnalleni vahvan koiran, joka tarvittaessa voi puolustaa minua. 

Minulla oli omat ennakkoluuloni näistä ns. haastavanrotuisista koirista. Mutta minä uskon universumiin, Jumalaan. Kaikki, mitä meille tapahtuu elämässä, valmistaa meitä kohtaloomme, johonkin suurempaan. Kaikella on tarkoitus. Viime kesänä hoidin pitbullia, jonka ansiosta rakastuin rotuun. 

Olen varma, että se ei ollut sattumaa. Ilman tuota kokemusta tuskin koskaan olisin rohjennut ajatella, että minusta voisi tulla pitbull-koiran omistaja… Tietenkin vasta aika näyttää, saanko itselleni lopulta pitbullin. 

Minulle on ehdottoman tärkeää adoptoida koira. En halua ostaa. Teneriffalla on niin paljon hylättyjä koiria, jotka odottavat kotia. Voisin vihdoinkin olla valmis sellaisen antamaan.  

Samaan aikaan tietysti pelottaa tämän askeleen ottaminen. Pelottaa ihan hemmetisti.

Jotta voisin edes harkita koiraa, minun on tietenkin tarjottava sille paras mahdollinen ympäristö. Mielestäni minulle ja koiralle paras ratkaisu on päästä maaseudulle, jonnekin päin Teneriffaa.

Tähän minun nykyiseen asuntooni en voi ottaa lemmikkieläimiä. Minun on siis pakko muuttaa. Mitä jos en löydäkään asuntoa? Mitä jos päädyn johonkin huonompaan? Myös asuntojen hinnat mietityttävät. Teneriffalla kämpät eivät todellakaan ole halvimmasta päästä. Nykyisen asuntoni kohdalla minulla kävi tuuri. Sain sen kohtuuhinnalla.

Maalle muutto tarkoittaisi myös auton hankkimista. Teneriffalla ei pärjää ilman autoa. Minulla on kulunut lukemattomia ja lukemattomia tunteja busseissa istumiseen. Ärsytyskynnys on nyt tullut täyteen. En enää jaksa istua bussissa. Tai kuten täällä sanotaan guagua…

Varsinkin, kun tuoreessa muistissa on se kerta, kun minun piti mennä vakuutusyhtiön lääkärille sen onnettoman onnettomuuden jälkeen. Minulla meni koko aamupäivä täysin hukkaan kyseisen reissun takia. Ilmestyin tunnollisesti paikalle vain kuullakseni, että ei minun olisi tarvinnutkaan tulla. Lääkärikäyntini oli peruttu! Syystä, että olin jo ehtinyt palata sairaslomalta takaisin töihin terveyskeskuslääkärin luvalla. Harmi vain, ettei kukaan muistanut ilmoittaa minulle ajan peruuntumisesta.

Universumi ohjaa muuttamaan (ja muuttumaan)

Koen myös vahvasti, että saan ohjausta universumilta. Eräänlaisia merkkejä, jotka kertovat, että on aika kääntää sivua ja mennä eteenpäin elämässä. 

Tässä asunnossa on tapahtunut pieniä, suuria asioita, joiden myötä en tunne oloani enää niin kotoisaksi. Vedenkeitin meni rikki, voileipägrilli naarmuuntui, keittiön kaapin ovi reistaili, ulkoportti on epäkunnossa, muurahaisia tuli yllättäen ja sitten tietenkin tämä palovammaonnettomuus.

Enkä nyt tarkoita, että universumi olisi halunnut minua vahingoittaa. Universumi rakastaa minua ja tahtoo meille ihmisille vain hyvää. Mutta tällaisten epäonnisten ”sattumien” summa herättelee, puhuttelee ja ravisuttaa. 

Näiden koettelemusten, koirahaaveeni ja maalle muuton myötä, vakaa aikomukseni on hankkia auto. On vain yksi pieni mutta… Jos vielä muistat, kärsin ajopelosta. Tämä ei koske omaa paikkakuntaani Suomessa. Siellä on helppo ajaa, kun tietää, minne on menossa ja tuntee koko kylän kuin omat taskunsa. Mutta ulkomailla ajaessa minulla on ajopelkoa. Eikä se ole vielä lähtenyt pois. Tietenkään, kun en ole ajanut.

Nyt lienee korkea aika voittaa tuo pelko ja palata auton rattiin. Motivaatiota minulta ei ainakaan puutu. 

Mitä sinulle kuuluu? Jos sinulta löytyy blogi tai Instagram, jaa ihmeessä se kommenteissa. :)