VISIITTI PLITVICEN KANSALLISPUISTOSSA

Kesällä Suomessa, kun vihdoin olin jo lyönyt matkasuunnitelmat lukkoon, törmäsin sattumalta kaikista maailman kansalaisuuksista kroatialaiseen. Hän juuri suositteli minulle eritoten yhtä paikkaa, kun kysyin. Tiedättehän sen tyypillisen kysymyksen: ”Missä on pakko käydä..?”.

 

Vastauksena oli Plitvicen kansallispuisto, eikä tarvinnut edes miettiä. Vastaus tuli kuin pyssyn suusta. Sattumoisin Plitvice olikin jo matkareittini varrella, mutta viimeistään siinä vaiheessa olisin sen siihen lisännyt.

Plitvice on yksi Kroatian kahdeksasta kansallispuistosta. Se muodostuu monista järvistä ja putouksista.

Menimme Plitvicen retkelle pikkuryhmän mukana: me, neljä muuta sekä tietenkin opas. Siitä tuli yksi matkamme ikimuistoisimmista päivistä!

Retki alkoi jo heti aamusta, sillä Plitviceen on ajomatkaa melko lailla Zagrebista. Matkan varrella pysähdyimme pikkuisessa kylässä, jossa sai ihastella vesiputouksia ja samalla joimme aamukahvit. Lopulta saavuimme varsinaiseen kohteeseemme, Plitviceen. 

Kauneudessaan se jätti sanattomaksi. Lukemattomat, erilaiset, upeat vesiputoukset ja järvet saivat haukkomaan henkeä ja ottamaan kuvia yksi toisensa perään. Kauniit maisemat kaikkine putouksineen muodostuu 16 järvestä metsän siimeksessä. Putouksia on lukemattomia ja ne ovat syntyneet miljoonien vuosien aikana kalkkikivipitoiselle alueelle. Kiersimme siellä tehden pitkän lenkin. En tiedä ihan tarkkaan, miten pitkään siellä meni. Ajantaju vain katosi kokonaan. 

Sitten se oli ohi. Olimme nähneet Plitvicen. Olimme hämmästyneitä. Olimme iloisia. Paluumatka alkoi. Opas kysyi onko kellään kiire Zagrebiin. Kun kellään ei ollut sen suurempaa kiirettä, niin opas lupasi näyttää meille jotain matkan varrelta. Se passasi kaikille. 

Saavuimme kylään, jossa oli kurjassa kunnossa olevia rakennuksia. Kroatiassa ei voi välttyä sotahistorialta, sillä viime sodasta on verrattain vähän aikaa. Sodan jäljet näkyivät edelleen ja osaltaan nuo rakennukset kertoivat siitä.

Olimme jossain Bosnian rajan lähitienoilla. Ajauduimme vielä syrjemmäs ja syrjemmäs. Tie kapeni. Vastaan tuli irrallaan olevia kanoja. Hevosia. Koiria. Meidän täytyi olla jossain ihan syrjässä, maaseudulla. 

Näimme vanhan naisen. Opas meni juttelemaan hänen kanssaan. Olimme kuulemma heidän alueellaan ja sen takia on kohteliasta tervehtiä. Vaihtaa muutama sana.

Kohta tie oli kurjaakin kurjemmassa kunnossa. Puiden oksat raapivat auton kattoa. Ja me ihmettelimme minne me ollaan tultu.

Näimme miinavaroituksia. Päättymättömän kiitoradan. Hylätyn lentokoneen. Suuren, ylhäisen vuoren, jonka uumeniin lentokoneet olivat aikoinaan menneet. Kävimme tuon vuoren juurella, astuimme sisään pilkkopimeyteen. Mikä tunne! Salayhkäisyyden verho ympäröi meitä, kuten myös loputon pimeys. Ilmapiiri oli käsinkosketelvan jännittynyt ja innostunut. Samanaikaisesti. Tunneliverkosto tuolla on jopa kuusi kilometriä. En haluaisi sinne eksyä.

Olimme kuin aavekylässä. Josta joku mainitsikin. Siihen opas vastasi, että tämä todella on aavekylä. Olimme juuri vierailleet armeijan salaisella lentokentällä. Tätä nykyä jo hylättynä. Ja sellaisena se on ollut varmasti jo vuosikausia, kymmeniä. Opas kertoi, että jos olisimme tulleet sinne 1970-luvulla, niin olisimme jo kuolleita. 

Emme voineet uskoa kokemaamme todeksi. Aikamoinen seikkailu!