VUOSI 2021

Elämämme jo pitkällä vuotta -22, mutta haluan vielä hetken muistella viime vuotta. Lähinnä teen tämän itselleni, mutta uskon tämän olevan hyödyllinen muillekin. Elämme nimittäin ainutlaatuisia aikoja. Aikoja, jotka jäävät historian kirjoihin.

Uskon, että tulevaisuudessa monet tulevat kysymään, millaista oli elää 2020-lukua. Ehkäpä tulevat jälkipolvet lukevat joskus blogiani?

Kirjoitan tämän tietenkin vain omasta näkövinkkelistäni, omasta kokemuksesta, omasta arjestani. 

Parisuhde ja ero

Vuoden 2021 asuin Guargachossa, Etelä-Teneriffalla unelmieni kämpässä. Jaoin sen venezuelaisen poikaystäväni kanssa. En halunnut kertoa siitä silloin blogissa. Nyt tapauksesta on jo sen verran aikaa, että voin sen paljastaa.

Se oli ensimmäinen ja ainoa parisuhteeni sen jälkeen, kun olin eronnut espanjalaisesta miehestäni. Valitettavasti (tai onneksi?) suhde ei toiminut. Huomasimme hyvin pian yhteen muutettuamme, että me olemme liian erilaisia.

Asuimme kuitenkin vielä eron jälkeen pitkään yhdessä ennen kuin lähdimme eri teille. Erosimme siis yhteisymmärryksessä, eikä eroon liittynyt suurempaa draamaa. Tai no, tunnustettakoon, että meillä oli kyllä draamaa arjen tuoksinnassa. En olisi ikipäivänä voinut kuvitella, miten pirun vaikeaa voi olla asuminen toisen ihmisen kanssa.

Mutta tulipahan koettua. Uskaltaako tässä enää koskaan rakastua? Olin nimittäin hyvin ihastunut ja leijailin pilvihattaroissa ennen muuttoa. Olin tuntenut hänet jo pitkään ennen yhteen muuttoa, tai niin ainakin luulin. Vasta asuminen yhdessä näytti, millaista arki todellisuudessa oli.

Vaikka tämä suhde ei mennytkään kuin Strömsössä, opin tästä paljon. Vuosi oli meille molemmille haastava eri tavoilla. Minulle se oli oppimisen vuosi, jonka aikana kehitin omaa raha-ajattelutapaani. 

Exältäni opin valtavasti, erityisesti rahasta ja yrittäjyydestä. Ehkäpä en olisi kehittynyt yrittäjänä näin paljon, jos en olisi saanut häntä elämääni. 

Opin paljon myös venezuelaisesta kulttuurista, jossa on paljon hyvää ja huonoa.

Vuoden 2021 keskityin oman yritystoimintani pyörittämiseen. Ajattelin, että ensin on ansaittava oma elanto, jotta voi auttaa muita. Halusin saada oman yrittäjyyteni toimimaan, ansaita kunnolla ja löytää tasapainoa arkeeni.

Sain vastuulleni erilaisia, mielenkiintoisia projekteja, keskityin itseeni ja omaan kehitykseeni. Aloin kuunnella äänikirjoja ja minusta tuli Nextoryn kuukausiasiakas. Kuuntelin muun muassa kirjat:

Ajattele kuin munkki (Jay Shetty)

Paras (Erik Bertrand Larssen)

Luo itsesi uudelleen (Joe Dispenza)

Saa mitä haluat ─ Opas omannäköisen elämän toteuttamiseen (Ilkka Koppelomäki)

Lisäksi aloitin Seitsemän sisarta -kirjasarjan.

Tein mielenkiintoisia haikkeja:

Matkustin Las Vegasiin

Teneriffalta löytyy yksi maailman kauneimmista raunioista

Kohtaaminen erakkohipin kanssa

Erilainen vaellusreitti Teneriffalla

Kirjoitin omaa elokuvakäsikirjoitusta ja sain kasaan 40 sivua. Jätin sen hautumaan pöytälaatikkoon.

Kasvoin valtavan paljon henkisesti lyhyessä ajassa. Se tapahtui melko lailla samaan aikaan, kun tietoisuuteni alkoi laajeta. Yhtäkkiä aloin nähdä maailman eri tavalla.

Lue myös: Näin olen kasvanut henkisesti

Ihan kuin jokin, jonka olen aina tiennyt sisimmässäni, tuli minulle näkyväksi. Olin ollut aikaisemmin todella keskittynyt omaan elämääni ja kaikki pyöri sen ympärillä.

Kunnes eräs kaunis päivä tajusin. Katsoin k o r o n a a n liittyviä kuolemia Suomessa ja aloin pohtia, että nyt asiat eivät ole aivan kohdallaan.

Sukelsin kaninkoloon ja minusta tuli foliohattu ja salaliittoteoreetikko. Paitsi voiko olla salaliittoteoreetikko, kun salaliitosta on todisteita? Tai salaliitoista, monikossa. Ja kun huomaa, miten asiat, jotka olivat ”vain salaliittoteoriaa” tulee todeksi ja agendaa pusketaan läpi.

Kansa kauhistelee päättäjien toimintaa, eikä heitä voi ymmärtää. Mutta, kun ymmärtää asiat taustalla, kaikki käy sittenkin järkeen. He ajavat T h e G r e a t R e s e t -agendaa. Sanovat yhtä ja tekevät toista. Esimerkiksi talouden ja maaseudun alasajo on tahallista.

Media puolestaan tekee juttuja salaliittoteoreetikoista, joissa heitä haukutaan. Nämä jutut puhuttelevat ihmisten egoa ja saavat heidät tuntemaan itsensä paremmiksi. Tämä on aivan tahallista manipulointia.

Laittamalla heidät (meidät) siihen tiettyyn lokerikkoon, on helpompi mitätöidä mielipiteet. Mutta haluaisinpa nähdä artikkelin, jossa haukkumisen sijaan pureuduttaisiin niihin todisteisiin, faktoihin, jotka ovat olemassa salaliitoista. 

Kuten esimerkiksi K l a u s S c h w a b b i n kirja T h e G r e a t R e s e t, jossa hän paljastaa pirullisen suunnitelmansa. En sellaista artikkelia ole vielä nähnyt. Mielenkiintoista, eikö?  

Totuus ei pala tulessakaan. Vain valhe tarvitsee tuekseen jatkuvan propagandakoneiston ja markkinointikampanjan. Älä kuitenkaan usko minua, tai mediaa. Tee omaa tutkimusta. 

Tarkkaile ympäristöäsi. Miten k o r  o n a on vaikuttanut sinun elämässäsi? Jos et lukisi uutisia tai kärsisi rajoitustoimista, huomaisitko k o r o n a n olemassaoloa muuten ollenkaan?

Tämä tulenarka aihe tietenkin osaltaan aiheutti kitkaa minun ja poikaystäväni välille. Maailmankatsomukseemme tuli iso kuilu väliin ja oli lopullinen piste suhteellemme.

Minä haluan kunnioittaa jokaisen ihmisen mielipidettä ja päätöstä. Mutta en halua, että ihmisten elämää rajoitetaan näin rajusti. Jos joku haluaa itseensä p i i k i n, se käy kyllä. Jos joku haluaa pitää maskia, se käy kyllä. Mutta en halua, että ketään pakotetaan siihen. 

Näiden ajatuksieni vuoksi olen menettänyt ystävyyssuhteita. Mutta ajattelen niin, että universumi poistaa ihmiset, jotka eivät kuulu elämääni ja saan tilalle ihmisiä, jotka ovat samalla taajuudella.

Vaikka ihmettelen kyllä edelleen, miten exäni tai muut eivät näe päivänselviä asioita? Miksi ihmiset eivät kyseensalaista? Miksi on niin vaikea uskoa, että kaikki eivät ole hyviä ihmisiä? 

Varsinkin, kun historia on täynnä esimerkkejä ihmisten pahuudesta, eikä toisesta maailmansodastakaan ole kovin pitkän aika.

Pohdin asiaa postauksessani: Mitä historia on meille opettanut

Olisi naiivia ajatella, että kaikki haluaisivat vain hyvää ja ihmiskunnan parasta. Ihmiset ovat vietävissä rahan ja vallan voimalla. Lähes kenet tahansa voi lahjoa. 

K o r r u p t i o on Espanjassa arkipäivää, eikä Suomi ole sen parempi. Myös pelko on tehokas väline. Moni sulkee suunsa pelätessään työpaikkansa puolesta.

Onneksi en ole yksin ajatusteni kanssa. Monet ystäväni olivat tulleet samaan tulokseen kuin minäkin. En ollutkaan yksin! En ollut ainoa, joka näki tämän maailman hulluuden.

Mitä sitten tarkoitan hulluudella? Miksi maailma oli ja on mielestäni sekaisin?

Ensinnäkin ne kaikki järjettömät rajoitustoimenpiteet. Painostus hakea p i i k k i ja että se on ainoa pelastus, jotta tästä päästään. Se, mikä ennen oli normaalia ja sallittua, olikin nyt yhtäkkiä kiellettyä. Et saanut enää kokoontua isommalla porukalla! Yhtäkkiä terveistä ihmisistä tuli uhka, jota piti pelätä.

Olikohan raja 6 henkilöä maksimissaan ja milloin mitäkin. Kotiin piti tulla viimeistään tiettyyn kellonaikaan. Rajoitukset vaihtuivat koko ajan, eikä niissä ollut päätä taikka häntää. Kaduilla oli oltava maski. Sisätiloissa oli oltava maski.

Linja-autoissa näkyi pelottelua lietsovia mainoksia ”Nadie es inmune.” Kukaan ei ole immuuni ja sitten kuva naisesta, jolle annetaan happea. 

Se median manipulointi. Voin copywriterina mainita lukemattomia eri keinoja, jolla mieltäsi yritetään manipuloida. Miten yhtäkkiä r o k o t t e e s t a tuli pelastaja ja ainoa ratkaisu ”ongelmaan”. Näin mediassa samoja myyntitekniikoita, mitä käytän työssäni.

Näin, miten ihmisiä yritettiin saada pelkäämään. Mutta milloin pelosta käsin on koskaan tehty hyviä päätöksiä? Tiedämme myös, että kun ihmiset saadaan pelkäämään, on heitä helpompi hallita. Ja se ratkaisu, joka tuodaan ”ongelmaan”, menee kaupaksi kuin häkä.

Sattumalta pääsin hypnoosiin. Siellä minun sisäinen ääneni, Higher Self, vahvisti minulle r o k o t t e e n olevan paha. ”Don’t take it, it’s bad.”

Lue kokemukseni: Hypnoosi─ Tällainen oli kokemukseni

Henkinen polkuni jatkui. Hankin ensimmäisen kristallini, kuukiven. Harmi, että kaikesta ei tullut blogattua. Laitetaan kuitenkin kuvia. Kuten tämä alla oleva kuva minusta ja jättikaktuksesta. 

Olin ystäväni kanssa retkellä Santa Cruzissa ja päädyimme hänen ystävänsä luo. Heillä on parivuotiaat kaksoset ja huone täynnä erilaisia soittimia ja karaokelaitteet. Yhtäkkiä olimme laulamassa karakoeta yhteen ääneen Rammsteinin ”Du hast”. 

Kuulin myös kaktuksen tarinan. Se oli ollut ensin pieni kaktus. En muista enää löydettiinkö se roskiksesta vai oliko se jo menossa roskikseen. Joka tapauksessa perheen äiti päätti antaa sille mahdollisuuden. Siitä pienen pienestä kaktuksesta kasvoi jättiläismäinen.

Myöhemmin kesällä matkustin Suomeen. Sain siitä kehotuksen hypnoosissa. Kirjoitin silloin postauksen: Suomen matka ─ Näin se sujui. Menin Suomeen, vaikka minulla ei ollut näköpiirissä uusia töitä. Rahatilanteeni oli siis todella tiukka. Luotin kuitenkin siihen, että niitä töitä löytyy tavalla tai toisella.

Ja niin kävi. Olin Suomessa, kun sain itselleni ison asiakkaan ja monen kuukauden työprojektin. Se oli minulle suuri helpotus.

Palattuani Teneriffalle löysin tantran maailman ja osallistuin retriittiin. Menin uudestaan hypnoosiin, sekä ostin itselleni lisää kristalleja. 

Mukana mielenosoituksessa

Osallistuin myös mielenosoitukseen. Olin osoittamassa mieltäni siihen, että lapsia ei tulisi r o k o t t a a. Se järjestettiin Santa Cruzissa ja kuljimme kaupungin halki aina audiotoriumille asti. Siellä espanjalaiset asiantuntijat pitivät puheita, kuten kaksi lääkäriä ja biologi.

Ensimmäinen lääkäri kertoi i v e r m e k t i i n i s t ä, joka on turvallinen, tehokas ja edullinen. Hän kertoi hoitaneensa sillä potilaitaan menestyksekkäästi.

Toinen lääkäri vetosi myös, ettei lapsia r o k o t e t a tällä injektiolla. Tutkimusta ei ole tarpeeksi. Se ei ole turvallinen. Lääkäri tuli paikalle, vaikka pelkäsi asian tuomista julki.

Mutta totesi, että häneltä voidaan viedä lääkärin oikeudet. Ja se onkin ainoa asia, jonka häneltä voi viedä. Jos se viedään, hän jatkaisi noitana. Niin kuin entisaikaan. Tämä ei ole uusi aika historiassa, vaan historia toistaa itseään, josta noitavainot esimerkkinä.

Biologi puolestaan kertoi maskista. Hän kertoi viruksen koon ja miten maski toimii kuin kanaverkko hyttysille. Ne sujahtavat läpi. Hän kertoi virusten hyvistä puolista. Miten niitäkin tarvitaan ja niillä on tehtävänsä.

Mielenosoituksessa oli mahtava energia ja poliisit käyttäytyivät asiallisesti.

Myrskyisä syksy

Syksyllä jouduin onnettomuuteen. Ehkä universumi katsoi, että tarvitsin hengähdystauon. Tai ehkä maksoin omia karmavelkojani pois. Niin tai näin, koin elämäni pysäyttävimmän (ja fyysisesti kivuliaimman) hetken, kun kattilallinen kiehuvaa vettä kaatui jalalleni.

Onneksi jalka parani pikavauhtia. Jopa niin nopeasti, että hoitohenkilökunta ihmetteli asiaa. Tein paljon meditaatioita ja tarkoituksenani oli nimenomaan parantaa jalkani. 

Toinen hypnoosisessio vahvisti, että meditaatioita oli jatkettava. Henkisen kasvun kannalta olisi tärkeää päivittäinen meditointi.

Menimme myös eräänä viikonloppuna ystävien kanssa luksusvillalle viettämään syntymäpäiviä. Viikonloppu oli unohtumaton! 

Käytimme rescuekoiria lenkillä vapaaehtoisina. Se oli niin ikään unohtumaton kokemus. 

Intiaanisauna

Yksi syksyn parhaimmista muistoista oli osallistuminen intiaanisaunaan. Harmi, että en kirjoittanut siitä postausta erikseen. Voin kuitenkin kertoa, että se oli kokemuksena ikimuistoinen, positiivisella tavalla.

Menimme sinne ystäväporukalla. Sauna edusti äiti Maan kohtua. Se oli sellainen matala, pyöreä tila. Ja ennen kuin sai mennä saunaan, piti puhdistautua palo santon savussa sekä kumartua kontalleen ja laittaa otsa maahan juuri ennen sisään menoa.

Siellä me sitten olimme kolme tuntia hikoilemassa. Onneksi ovia avattiin muistaakseni neljä kertaa. Siinä sai hikoilla kaikki negatiiviset jutut pois kehosta, päästää irti ja ”syntyä uudelleen”. Minulle se oli se hetki, kun päästin irti vanhasta suhteestani. 

Pian sen jälkeen ex-poikaystäväni-kämppis löysi itselleen uuden asunnon ja minä jäin yksin. Yksin siihen aivan ihanaan, unelmieni kämppään. Minäkin etsin koko ajan uutta kämppää ja sitten löysin sellaisen (tai niin ainakin luulin), Teneriffan maaseudulta, eräästä pienestä kylästä.

Vuoteen 2021 mahtui myös unohtumattomia ravintolakäyntejä. Löysin Teneriffan ehkä parhaimman ravintolan: Tasca Tierras del Sur. Kävimme myös kylpylässä ja hoidin ystävieni koiria. 

C o v i d -passi

Olin surullinen, kun Teneriffalle tuli c o v i d -passi. Yhdessä ravintolassa kävin hakemassa pizzan silloin, mutta ei minulta passia lopulta kyselty. Ehkä se ei koskenut take away -ruokia. 

Ilmeisesti passi oli ensin "vapaaehtoinen". Kuulin pikkulinnuilta kyllä, että yritykset, jotka ottavat sen käyttöön, saisivat verohelpotuksia. Suomessa kyseinen passi tuli käyttöön, mikä on aivan järjetöntä.

R o k o t e ei estä tartuntaa, voit siis saada ja levittää k o r o n a a. Sen sijaan passi riistää ihmisoikeutesi. Ja ihmiset tyynesti suostuvat tähän? Antavat kehollisen koskemattomuutensa ja itsemääräämisoikeuden passin taakse? Ja tämä on suurimmalle osalle kansaa ok?

Media kirjoitti artikkeleita r o k o t t a m a t t o m i a vastaan. Ne ovat suoraan laskettavissa vihapuheeksi. Kansa oli todella kahtia jakautunut. Nyt media on jäänyt housut kintuissa kansalle valehtelusta, kun julkisen sanan neuvosto teki langettavan päätöksen.

Tämähän on vain jäävuoren huippu. Mutta jos yhdestä asiasta on valehdeltu, mistä muusta valehdellaan? Vaikka passi vähin äänin poistui, vaara ei ole edelleen ohi. 

Käsittääkseni edelleen hoitajilta kysytään passia. He eivät voi tehdä työtään ilman sitä. Tämä on aivan järjetöntä. Eikö meillä ollutkaan hoitajapulaa ja vakavaa p a n d e m i a a?

Samalla kulisseissa valmistellaan digitaalista I D:tä, jonka todellinen tarkoitus on orjuuttaa. Miltä kuulostaa tulevaisuus, jolloin et voi mennä ruokakauppaan, jos passisi ei ole voimassa? Tai et voi tehdä töitä ilman sitä?

Vapaus on jotakin sellaista, jota ei voi laittaa passin taakse. Ihmisiltä ei voi viedä jotain, mikä kuuluu meille jo syntymäoikeutena. Ei edes ”terveyden nimissä”. Se on r i k o s ihmisyyttä vastaan.

Joulu ja uusi vuosi

Joulun vietin ihanien ystävieni kanssa Teneriffalla. Juhlimme ystäväporukalla. Olipa erään ystävän pitbull-koirakin hoidossa. Se oli meidän jouluruoista kateellinen, joten se teki pissit portaille ja keittiöön. Jouluillallisen aikana se teki pissit mielenosoituksellisesti keskelle sohvaa. Emme tienneet itkeäkö vai nauraa.

Uusi vuosi meni samalla ystäväporukalla, paitsi eri talossa. Tässä talossa hyvää on se, että se sijaitsee sen verran korkealla, että ilotulitteet näkyvät hienosti. 

Vuosi 2021 pähkinänkuoressa

● Elän vihdoinkin kirjoittamisella

● Mielenkiintoisia vaelluksia

● Retket Teneriffalla

● Uintia meressä ja luonnonaltaalla

● Paljon meditointia

● Kävelylenkkejä luonnossa, välillä joogaa ja treenailua

● Äänikirjojen kuuntelua

● Näin Sky Rojo -ja The One -sarjat Netflixin kautta (olin noissa sarjoissa avustajana)

● Kaksi hypnoosisessiota

● Matka Suomeen

● Mielenosoitukseen osallistuminen

● Tantrasessio metsässä

● Tantraretriitti

● Rescuekoirien käyttäminen lenkillä

● Intiaanisauna

● Viinkonloppu luksusvillalla ystävän syntymäpäivillä

● Spassa käynti

● Aloitin unikurssilla

● Paljon mukavia, ikimuistoisia hetkiä ystävien kanssa, kuten joulu ja uusi vuosi

Olen kiitollinen menneestä vuodesta. Kaikesta kokemastani ja näkemästäni. Nyt koen, että olen päässyt tärkeimpään tavoitteeseeni eli elän kirjoittamisella. Mutta tästähän se matka vasta alkaa. On kehityttävä, tultava paremmaksi ja ennen kaikkea haluan saada aikaa omille kirjoituksilleni.  

Vuosi 2022 alkoi rajusti ja kävin syvässä päädyssä. Nyt matka on ylös ja eteenpäin. Innolla odotan, mitä vuosi tuo tullessaan. Uskon siihen, että valo voittaa ja asiat kääntyvät lopulta parhain päin.

Minulla on nyt paljon mielenkiintoisia projekteja. Haluan elämääni tasapainoa, jotta voisin kaivaa elokuvakäsikirjoitukseni pöytälaatikosta ja jatkaa sen kirjoittamista. Jotta aikaa jäisi omillekin kirjoituksille. 

No, tämä blogi on yksi omista kirjoituksistani, mutta eihän tämä ole paljon mitään. Mutta toivon sen ainakin antavan uusia näkökulmia ja ajateltavaa.  

Millainen oli sinun vuosi 2021?

 

KAHDEN KOIRAN RAIVOISA HYÖKKÄYS

Tämä tapahtui jo helmikuun lopulla, mutta tulen muistamaan sen varmasti lopun ikääni. Tapaus, jollaista ei ikinä uskoisi sattuvan omalle kohdalle. Kunnes se osuu ja kovaa.

Pikakelataan takaisin tuohon kauniiseen lauantaipäivään. Menimme ystävän miehen maatilkulle auttamaan raivauspuuhissa. Sinne menee semmoinen syrjätie, jonka varrella on toki asutusta. Ollaan siis aivan Teneriffan maaseudun sydämessä.

Jätimme auton läheiseen kylään. Ajattelimme, että loppumatka on paras haikata ja näin voimme katsoa, onko ystävän miehelle mahdollista parkkipaikkaa lähempänä. Autoa ei voi ihan mihin tahansa jättää, koska tie on niin kapea. Ystävän mies onnistui jättämään auton lähemmäs.

Päivä maatilkulla oli ikimuistoinen. Vielä siinä vaiheessa emme arvanneet, miten ikimuistoinen… Meitä oli yhteensä neljä, sekä lisäksi ystäväni koira, kaunis podenco. Se sai olla vapaana ja leikki sydämensä kyllyydestä pyydystäen liskoja, mikä on sen ehdotonta lempipuuhaa.

Me puolestaan raivasimme kasvillisuutta. Mukavaa, fyysistä hommaa, jossa tuli hetkessä kuuma. Näimme ystäväni kanssa valkoisen madon, jossa oli jotain turkoosinsinistä ja yllätyimme suuresti molemmat.

Emme olleet koskaan nähneet vastaavaa. Aivan kuin se olisi karannut jostain satukirjasta, sillä niin maagiselta se näytti! Harmi, että emme saaneet napatuksi kuvaa, sillä se hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt. Vitsailimme asiasta ja nauroimme.

Tämä kuva ei ole itse maatilkulta, vaikka muuten maisemat ovat hyvin samankaltaiset ja siksi laitan tämän kuvan tähän kuvituskuvaksi. Alunperin kuva on vaellusretkeltä.

Tyyntä myrskyn edellä

Päivämme oli alkanut erinomaisesti ja olimme kaikki niin onnellisia. Onnellisia siitä, että saimme työstää sitä pientä maalänttiä. Onnellisia yhdessäolosta. Onnellisia naurusta. Onnellisia ruoasta, jonka olimme tuoneet mukanamme.

Mutta emme voineet aavistaakaan, mitä olisi tulossa... ja millaisen täyskäännöksen päivämme saisi.

Tunnen vieläkin piston sydämessäni, kun mainitsin, ettei ystäväni koira tunne karmaa. Se, kun pyydysti niitä liskoja siellä maastossa.

Oli kotiinlähdön aika. Päätimme, että voisimme mennä jonnekin nauttimaan kauniista päivästä ja juomasta. Niinpä sovimme tapaamispaikan.

Ystäväni ja hänen miehensä hyppäsivät autoon, joka oli lähellä ja hurauttivat matkaan. Me lähdimme kävelemään ystäväni autolle, jonne matkaa olisi hyvä tovi.

Kuljimme tietä pitkin, me kaksi ja koira. Kuvittele se hetki, kun näet oikealla puolella kaksi koiraa lähestyen meitä vauhdilla ja kun tajuat niiden olevan irti. Toinen koira oli isokokoinen, ruskea koira, jonka rotua en osaa sanoa. Ja toinen oli pitbull.

Kaikki tapahtui nopeasti ja silti samaan aikaan se tuntui, kuin olisi ollut hidastetusta elokuvasta. Varsinkin se kohta, kun koirat lähestyvät meitä täyttä päätä. Ja niillä ei ollut hyvät aikeet.

Pelolle ei ollut sijaa, tai edes aikaa. Oli toimittava. Koirat hyökkäsivät brutaalisti mukanamme olleen koiramme kimppuun. 

Ja koska kyseessä on podenco, alistuva rotu, ei se edes puolustautunut. Se olisi vain halunnut juosta pakoon, mutta ei pystynyt, koska oli hihnassa. 

Tilanne oli siis tämä: Kaksi koiraa hyökkää ─ mitä tehdä?

Mitä me teimme ystäväni kanssa?

Aloimme tietenkin puolustaa koiraamme. Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat, kun ajattelen asiaa. En ole koskaan vahingoittanut eläimiä (jos ei lasketa hyönteisiä).

Isokokoinen koira onneksi luovutti ja hävisi paikalta. Mutta pitbull… se jatkoi. Ja kyseessä on sellainen rotu, että sillä on voimaa.

Me potkimme ystäväni kanssa pitbullia, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Se ei auttanut. Sitten yhtäkkiä käsissäni on kivi. Minulla ei ole muistikuvaa, miten se päätyi käsiini. Se vain yhtäkkiä oli käsissäni. 

Iskin sillä pitbullia peppuun, mutta ei mitään. Kivi ei tehnyt mitään, yhtään mitään. Pitbull vain jatkoi ja me olimme keskellä painajaista.

Kunnes tartuin käsilläni pitbullia hännästä. Ja se lopetti. Ajattelin, että tilanne oli rauhoittunut, joten laskin sen käsistäni. Mutta eiii!!! Se hyökkäsi uudestaan koiramme kimppuun. 

Tartuin pitbullia taas hännästä. Tällä kertaa tiesin, että en päästäisi irti, vaikka mitä tapahtuisi. Tunnustan, että sinä hetkenä pelkäsin.  

Vaikka minulla on kokemusta koirasusista. Vaikka minulla on kokemusta pitbulleista. Vaikka minulla on kokemusta koirista ylipäänsä. En ole aikaisemmin koiria pelännyt.

Nyt pelkäsin. Ohikiitävän hetken mielessäni kävi, mitä jos pitbull tekee minulle jotain? Mitä jos en pystyisi enää tekemään töitä?

Naapurit apuun

Huusin apua: ”¡Socorro!” ”¡Ayuda”! En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joudun huutamaan apua!

Paikalle tuli naapureita, ehkä kuusi henkeä, joukossa jopa lapsi. He vain katsoivat ja olivat asenteella ”mitähän me voimme tehdä”? Se ei ollut heidän koiransa. Kertoivat, että eivät ole nähneet omistajaa aikoihin.

Ystäväni oli jo lähtenyt loitommas. Hänen oli pakko poistua paikalta ja pelastaa rakas koiransa.

Siinä minä olin. Pitbull käsissäni. Pitbull, jota vain hetkeä aikaisemmin olin potkinut ja iskenyt kivellä. Vain pari kertaa se kääntyi ja katsoi minuun, mutta se ei edes lotkauttanut korvaansa tai irvistänyt hampaitaan.

Uskomatonta. 

Ystäväni ottama kuva vain hetkeä ennen kuin naapurit tulivat paikalle.

Epätoivoinen tilanne

Mutta olin nalkissa. Miten pääsisin tilanteesta pois? Jos laskisin pitbullin irti, se todennäköisesti lähtisi ystäväni ja hänen koiransa perään. Ja sitä riskiä en halunnut ottaa.

Pidin siis koiraa hännästä ikuisuudelta tuntuvan ajan samalla, kun rukoilin naapureita auttamaan minua. Kerroin, miten pitbull oli purrut ystäväni koiraa.

Lopulta naapurin mies tuli apuun, mutta hänkin oli peloissaan. Hän sanoi, että minun pitäisi tarttua koiran hihnasta kiinni. Siihen en suostunut. En halunnut laittaa käsiäni koiran kuonon eteen. Mutta ei halunnut hänkään.

Hän löysi maastosta kepin, jonka päässä oli luonnostaan kaarre, ikään kuin koukku. Mies ujutti ”koukun” hihnasta ja sai näin pitbullin hallintaansa. Olin niin kiitollinen. En enää muista tajusinko edes kiittää tuossa hetkessä.

Ja juuri silloin ystäväni soitti. Hän sanoi, että meidän on lähdettävä välittömästi eläinlääkäriin. Sanoin naapureille, että minun on nyt mentävä. Mainitsin jotain poliisien kutsumisesta paikalle.

Lähdin kävelemään autolle. En juossut, kävelin. Ajattelin, että ystäväni on jo autossa, turvassa koiransa kanssa. Pitbull ja sitä kepin päässä pitelevä mies ja naapurijoukko jäivät taakse, kunnes hävisivät näköpiiristäni. 

Sitten näin ystäväni tiellä koiransa kanssa. Minulle tuli hätä, koska vaara ei ollut vielä ohi. Enkä tietäisi, miten pitkään naapuri pitäisi pitbullia kiinni.

Silloin aloin juosta ja varoittaa ystävääni kaukaisuudessa. Vähän väliä vilkuilin olkani yli peläten pahinta. 

Kun viimein saavutin ystäväni, käsitin hänen puhuvan poliisin kanssa puhelimessa. Pääsimme autolle. Saimme koiran turvallisesti takapenkille, mutta huomasimme sen kärsivän kivuista.

Eläinlääkärille

Lähdimme kohti eläinlääkäriä, joka on auki 24/7. Purskahdimme itkuun. Oli aivan kauheaa potkia pitbullia. Matkan keskustelimme tietenkin tapahtuneesta. 

Päinvastoin kuin luulisi, ystäväni ei ollut vihainen pitbullille, tai syyttänyt sitä. Hän suri, miten sekin on uhri. Huonojen omistajien takia se on sellainen kuin on.

Ja olen samaa mieltä. Ei ole huonoja koiria, vaan huonoja omistajia.

Puhdistin käteni puhdistusliinalla matkan aikana. Katsoin käsiäni. Ne olivat vahingoittumattomat. Niissä oli vain muutama pintanaarmu kivestä. Toinen ystävämme soitti ja kerroimme tapahtuneesta.

Hekin tulivat kanssamme eläinlääkäriin. Tosin sisälle meni vain ystäväni koiransa kanssa ja me muut jäimme ulos.

Lopulta koira piti operoida. Odotimme jonkin aikaa läheisessä kahvilassa, mutta sitten lähdimme kotiin.

Emme voineet tehdä muuta kuin odottaa. Odottaa ensin kirurgin tuloa, joka leikkaisi koiran. Odottaa uutisia koirasta. Odottaa toivon pilkahdusta, että tämä ei koituisi koiran kohtaloksi.

Aamun mystinen tapaus

Hämmästelin edelleen käsiäni. Kuinka pitbull ei ollut purrut käsiäni? Kuinka olin selvinnyt tästä ehjin nahoin?

Ja sitten muistin tuona aamuna kokemani erään omituisen asian. Kun olimme olleet aamulla ystäväni kanssa valmistelemassa eväitä, tunsin käsissäni energiavirtauksen.

Kyse ei ollut mistään sähköiskusta, vaan ikään kuin energia olisi virrannut käsissäni. Se oli voimakas ja pysäyttävä energia. En koskaan elämässäni ollut kokenut mitään vastaavanlaista. Siksi sanoin asiasta jopa ystävälleni. 

Merkityksellinen ja osuva viesti. Tämä tuli ollessani vierailulla ystäväni ja hänen koiransa luona tapauksen jälkeen.

Olen varma, että sain korkeammalta taholta suojelusta käsiini. En tiedä, mitä tekisin ilman käsiäni. En pystyisi tekemään töitä, kirjoittamaan, suorittamaan elämäntehtävääni.

Mutta nyt… tässä rytäkässä ystäväni koira otti iskut vastaan. Me puolustimme, tulimme väliin ja voin sanoa, että todellakin teimme kaikkemme koiran pelastamiseksi. Vaikka se tapahtui silmänräpäyksessä, hetkessä. Ei ollut aikaa pelätä tai ajatella. Oli vain toimittava, täysin vaistojen varassa.

Ja jos se on meistä kiinni, meidän käsissä, emme antaisi koiran kuolla. Ei tällä tavalla.

Koko tilanne oli ollut niin absurdi, että se pyöri mielessäni tuhat ja yksi kertaa. Onneksi saimme pian hyviä uutisia. 

Koira oli operoitu ja tikit laitettu. Eläinlääkäri oli aluksi pelännyt, että keuhko olisi puhjennut, mutta onneksi niin ei ollut. Alkoi paranemisprosessi, paljon lääkkeitä ja hoitoa.

Minä tein enkelimeditaatioita, joissa pyysin apua koiralle. Kun illalla meditoin sängyllä, tunsin tuulen henkäyksen kasvoillani. Mutta ei ikkuna, eikä ovi ollut auki.

Henkäys kasvoillani oli varmasti merkki enkelin läsnäolosta. Että rukoukseni on kuultu. Koira saisi apua korkeammalta taholta. Ja näyttää, että niin kävi. 

Toipilas ❤

Koira voi nyt hyvin ja on pirteä, melkein oma itsensä. Tästä jäi kuitenkin luultavasti trauma. Ei vain koiralle, vaan myös ystävälleni. 

Hän teki asiasta rikosilmoituksen. Pitbullin omistajan on kannettava vastuunsa. Miten voi olla ylipäätänsä mahdollista, että pitbull oli irti? Koira, joka luokitellaan vaaralliseksi roduksi. Se luultavasti oli karannut, mutta silti...

Miten minä voin?

Tapaus on pyörinyt mielessäni lähes päivittäin. Minuun se ei jättänyt traumaa. Tilanne olisi tietenkin eri, jos pitbull olisi purrut käteni ja jalkani. Mutta niin ei käynyt. 

Olen aina pitänyt itseäni hitaana, asioita rauhassa mutustelevana. Tämä tapaus oli kaikin puolin ikävä, mutta se todisti minulle jotain arvokasta. Se todisti, että pystyn toimimaan tiukan paikan tullen nopeasti. En antanut pelon lamaannuttaa minua.

Mielessäni kävi tosin, olenko valmis adoptoimaan koiraa? Pitbullia? Kuten kerroin eräässä postauksessani, joka löytyy linkistä: Uutta kohden ─ muutto lähestyy.

Uskon, että olen. Aion silti vielä odottaa jonkun aikaa, että saisin asiani järjestykseen. Tapauksen jälkeen ystäväni kiitti minua, että autoin pelastamaan hänen koiransa. Tätä varten todelliset ystävät ovat. 

Onko sinulle sattunut jotain ikävää koirien kanssa?